0

Kamera ja minä – matka ja mahdollisuus

kamera-ja-mina-matka-ja-mahdollisuus

 

Kuntoutuminen prosessina eri vaiheineen on ollut minulle pitkälle diagnoosin kanssa elämistä, suhteessa terapiaan/hoitosuhteisiin ja käytettyyn lääkitykseen. Sosiaalisilla suhteilla, samoin kuin suhteella lapsuudenperheeseeni, on ollut kaksijakoinen rooli kuntoutumisessani – kuntoutumista jarruttava tai sitä eteenpäin vievä voima. Kuntoutumisprosessin aikana olen joutunut tekemään päätöksiä ja valintoja, jotka ovat olleet hyvinvointini ja elämänhallintani kannalta välttämättömiä, tosin ehkä hieman radikaalejakin toimia. Toimia, jotka sillä hetkellä olen kokenut voimavaroihini nähden ainoaksi oikeaksi ja mahdolliseksi tavaksi toimia. Harvoin olen pysähtynyt miettimään yhden yksittäisen, mutta käytännössä hyvin merkittävän osatekijän osuutta koko kuntoutumisprosessissani. Toisaalta, en ole aiemmin rohjennut tai ollut valmis pohtimaan asiaa tästä näkökulmasta.

Millaisia muutoksia itselle mielekäs ja riittävän haasteellinen tekeminen saa aikaan mielessä? Mitä se saa aikaan ja laittaa prosessoimaan, kun tekeminen tapahtuu ympäristössä, joka on puitteiltaan ns. terve toimintaympäristö?

Ajatus tämän tekstin kirjoittamisesta, minun sanoin ja kokemuksin kuvailtuna, heräsi hyvin vahvana erään kuvaustuokion jälkeen.

Kamera, minä ja tämä hetki. Luon katseen kameraan, sanon itselleni ”Tämän minä osaan ja se riittää”. Haen tuntumaa kameraan muutamalla säädöllä ja koeotoksella. Seuraavassa hetkessä näen kuvattavan kohteen kameran etsimen läpi. Annan kameran viedä sen enempää miettimättä. Hermostuneisuus, jännittyneisyys ja kiire ovat poissa. Olen osa ympäröivää maailmaa, en huono-osaisempi, en heikompi, en ole kuntoutuja. En tunne alempiarvoisuutta, olen tasavertainen suhteessa mua ympäröivään maailmaan, en ole tyhjää, en ole ilmaa. En häpeä.

Kameran etsimen kautta muistikortille tallentuu kuvaustuokion tarpeen mukaan ihmisiä, eläimiä, esineitä, luontoa, kaupunkimaisemaa, mitä milloinkin. Usein ihan vaan fiiliksen, haasteiden ja mahdollisuuksien mukaan. Kuvattava ei ole minulle ainoastaan vain kohde, vaan paljon muutakin.  Siksi lataudun jokaiseen kuvaustuokioon kuin tärkeään kilpailuun tai otteluun. Tosin tässä kilpailussa ei ole vastustajaa, ei aikatavoitteita, ei maalia, on vain haasteita. Haasteita, joita asetan itselleni, jotta pääsen parhaimpaani. En tavoittele ennätyksiä, mutta hyvää, onnistunutta kuvaa kylläkin.

Jotta valmis kuva olisi toiveeni mukainen, sommittelen kuvattavan kohteen kameran etsimen kautta sen näytölle haluamallani tavalla. Kun sommittelu on valmis, otan kuvan ja tallentuu hetki. Hetkeen mahtuu paljon – tunnetta, värejä, aisteja, ääniä… Kaikkea sitä, mitä pystyn juuri sillä hetkellä vangitsemaan ja mitä kukin osaa, pystyy ja kykenee kuvasta jälkeenpäin poimimaan.

Kuvaaminen ei ole minulle pelkkä mekaaninen suoritus vaan ennen kaikkea mielekäs tapahtuma, johon parhaimmillaan välittyy paljon erilaista tunnetta. Juuri sitä kuvaaminen mielestäni vaatii, tunnetta. Hyvässä kuvassa on tunnetta ja siitä välittyy tunnetta. Se on aistikas, se on kesytetty ja sillä on sielu.

Tulee myös aikoja, jolloin kuvaaminen ei niin sanotusti kulje. Silloin kamera tuntuu vieraalta ja en tavoita sitä mitä kuvatessa haen. En tavoita inspiraatiota, en tunnetta, en kuvattavaa. Kamera toimii kyllä mekaanisesti entiseen tapaan, mutta yhdistelmä kamera ja minä on kadoksissa. Herää pelko. Pelko etten enää osaa tai pysty. Herää epävarmuus, tulee suorituspaineita. Silloin annan itselleni aikaa ja tilaa kohdata pelko. Otan kameran ja menen minulle ns. turva-satamaan, paikkaan jossa on hyvä olla. Kuljen kameran kanssa, pidän kameraa kädessä, mutta en välttämättä tallenna kuvan kuvaa. Kohtaan pelon askel askeleelta, hitaasti nujertaen. Tulee helpotus. Otan kuvan, toisenkin. Huomaan, ettei taito, kyky, osaaminen tai intohimo kuvaamiseen ole mihinkään kadonnut. Se kaikki on vain ollut hetken levossa ja minulle se lepo näyttäytyy pelkona. En tiedä miksi, mutta ehkä prosessoin, sillä jotain, jonka työvälineenä on tunne nimeltä pelko ja jota käyttää ja työstää lopulta kamera ja minä.

Kun kuvaaminen on itselle riittävän haasteellista ja mielekästä ja kun kuvaaminen tapahtuu ympäristössä, joka ei tuo takaumia menneestä, alkaa minun matkani. Se on matka tässä todellisuudessa ja siinä toimintaympäristössä, missä kulloinkin olen. Se on myös matka minuun ja minulle. Sysään sivuun diagnoosit ja psyykkisen statukseni, huonoine itsetuntoineen. Olen vahva terve Minä, luonnollinen oma itseni, joka osaa juuri sen mitä tekee. Unohdan vertaisuuden, unohdan kipuilun, unohdan sen, etten pysty tai kykene. Tilalle astuu onnistuminen, mikä ruokkii osaamista ja halua asettaa uusia haasteita, uusia tavoitteita ja uusia unelmia. Kuvaamisen tuoma flow vie usein täysin mennessään ja tuo hyvää oloa. Hyvää oloa siitä, että olen osa elämää ja elän.

Minulta usein kysytään, kuinka jaksan kuvata ja keskittyä kuvaamiseen kerralla niin kauan. Sitä jaksaa, kun siitä tykkää. Sitä jaksaa, kun se ei ole vain mekaaninen toiminto tai suoritus vaan se on mielekästä ja haastavaa. Sitä jaksaa, kun tietää että se tekee itselle hyvää ja se vie itseä ja elämää eteenpäin. Sitä jaksaa, kun tuntee oppivansa ja oppii tuntemaan. Sitä jaksaa, kun saa ja voi olla oma itsensä.

Kamera opettaa ja minä opin. Kamera on minulle mahdollisuus. Mahdollisuus kohdata ja tulla kohdatuksi, mahdollisuus matkustaa. Se on mahdollisuus asettaa haasteita ja tulla haastetuksi. Se on minulle tämä hetki, joka kantaa mukanaan palan mennyttä, mutta joka suuntaa tulevaan. Ennen kaikkea kamera on minulle kompassi, joka kerto oikean suunnan, kun olen eksyksissä ja se on minulle kartta, johon piirrän aina lopulta oman maastoni.

-Unikukka-

0

Elämä alkaa satavuotiaana!

image

Yle Fem:lta tuli helmikuun 7. pvä dokumentti Ruotsin vanhimmasta bloggaajasta, 102-vuotiaasta Dagny Karlssonista. Dagny totesi, että hänen elämänsä alkoi satavuotiaana, kun hän päätti olla välittämättä  muista ja alkoi tehdä sitä mitä huvitti. Ujon ja sulkeutuneen kuoren alta paljastui reipas, huumorintajuinen ja valtavan elämänmyönteinen  rouvashenkilö, jolla riitti virtaa ja annettavaa niin kersoille (Dagnyn määritelmä 68 – 75 vuotiaista) kun nuoremmillekin. Hyvä näin, koskaan ei ole liian myöhäistä tarttua kiinni elämästä ja sen suomista mahdollisuuksista.

Vaan toivoisihan tuota, että jo hyvissä ajoin ennen sataa ikävuotta ihminen pystyisi päästämään irti taakoistaan ja avautumaan elämälle.  Monesti ikä tuo tullessaan vahvuutta, selkeyttä, kykyä tehdä valintoja ja olla suoremmin oma itsensä, mutta ei elämä aina automaattisesti seesty. Ehkäpä aika pitkälle seestyykin, jos malttaa rauhassa ja hyväksyvästi kuulostella elettyä, sekä tunnustella tulevaa…

Ikä on pelkkiä numeroita, sanotaan. Mitä enemmän numeroita, sitä enemmän kokemuksia, hyviä ja huonoja. Sitä enemmän rooleja, kohtaamisia, jäähyväisiä, voittoja ja tappioita. Paljon siirtymiä ja muutoksia , jotka antavat mahdollisuuden summata yhteen mennyttä ja suunnitella tulevaa. Tai joskus siirtymävaiheet tai elämän kriisivaiheet vain yksinkertaisesti pistävät tarkastelemaan elämässä tehtyjä valintoja, omia arvoja, toiveita, ehkä unelmiakin. Hämmennyksen ja epävarmuuden aikaa ei kyllä kannata hukata, koska hivenen epävarmassa tilassa olemme avoimempia kuuntelemaan itseämme ja mikä ettei toisiammekin. Tietoisuuteen saatta kirkastua ajatuksia ja tunteita, jotka ovat aiemmin pysyneet hämärän peitossa tai kokonaan piilossa. Joskus on hyvä jatkaa ihan sillä samalla tiellä, joka on vuosien varrella tutuksi tullut, mutta joskus tuntuu tarpeelliselta tehdä täysi suunnan muutos. Mihin sinun sisäinen ”punainen lankasi” johdattaa?

 ”Det är inte så dumt att bli gammal”!

Dagnyn oma blogi

Dagnysta kertova dokumentti nähtävissä  Yle Areenalla vielä 7.3.2016 saakka: areena.yle.fi/1-3050566

Dagnyn tarinaa on avattu Shampanjaa muovimukista blogissa: Maailman vanhin bloggaaja