Tavallinen parisuhde….
Posted on

…ja hyvä elämä vai oliko se toisin päin? Ihan sama, ovat joka tapauksessa yhteydessä toisiinsa.

Pongasin Väestöliiton sivuilta tällaisen kirjoituksen: Ei ole vaikeampaa saavutettavaa, kuin tavallinen elämä.  Tavallisuuden haaste liitetään tässä parisuhteeseen. Kolumnin kirjoittajana on parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen. 

Tavallisuus, eikös se ole kirosana? Voihan se ollakin, myös siinä mielessä, että se on niin pirullisen vaikea toteuttaa. Olla nyt vaan ihan tavallisesti? Osaako tuota, malttaako, saako? Mitä muutkin ajattelevat, jos ollaan vaan ihan tavallisesti? Mihin katosivat minun kunnianhimo ja unelmat? Siihenhän tylsistyy, ennenpitkää kyllästyy. Niin ja tavallinen voi olla parisuhteen toiselle osapuolelle kovin erilaista kuin itselle, jospa tavallisuudet eivät kohtaakaan?

Vaaranen kertoo kuitenkin, että sekä tutkimuksissaan että asiakastyössään hän kohtaa toistuvasti tavallisuuden ja onnellisuuden kulkevan käsikädessä. Pariskunnat, jotka eivät odota suhteelta (elämältä) koko ajan hailaitteja tai ekstremejä, vaan ihan tavallisia arkihetkiä, osoittautuvat tyytyväisimmiksi. Ehkä se on niin, että jos ihmiset kokevat toinen toistensa seurassa olemisen riittävän hyvänä, ei ekstraohjelmaa jatkuvasti tarvita!? Vaarasen huomioiden mukaan tyytyväiset pariskunnat ovat olleet vapaita sekä suhteen sisäisistä että ulkoisista ristiriidoista, joiden mukaan heidän pitäisi tehdä jotakin muuta, tai olla jotenkin erilaisia. Kai se kertoo kahden ihmisen keskinäisestä balanssista, kuten varmasti myös suhteen osapuolten henkilökohtaisesta tasapainosta.

Ei kuitenkaan suljeta silmiä siltä realiteetilta, että parisuhteita kariutuu paljon. Vaaranen jatkaa: ”Missä siis ongelma? Tutkimukset kertovat, että hyvään tottuu. Tulee eteen hetkiä, että ihminen kaipaa jotakin muuta kuin mitä saa. Turvallinen, mutta tylsä parisuhde alkaa pitkästyttää. Liika turbulenssi taas saa miettimään, onko tässä mitään järkeä. Tasapainoa tarvitaan, muttei liikaa eikä missään tapauksessa liian vähän.”

Mikä neuvoksi?

Tässä parisuhdeklinikan johtajan ohjeet: ”Muistakaa tavallisen parisuhteen tehtävät”:

  • Parisuhteessa kummankin tehtävä olisi yrittää olla toiselle hyvä ja pyrkiä tyydyttämään toisen toiveita ja tarpeita.
  • Kummankin tehtävä on kasvaa ajan kanssa ja puolison rinnalla siten, että kummallakin on toisistaan haastetta kehittyä ja oppia.
  • Kolmanneksi kummankin tehtävä on tuoda ulkopuolelta, maailmasta, sisään parisuhteeseen uutta happea, inspiraatiota ja elämää.”

 

Ulkonäkökompleksi
Posted on

Ulkonäkökompleksista voi tulla elämää suurempi – ”On vaikea olla ihmissuhteissa” uutisoi Yle 13.2.2017.

Mistä on kyse?

  • Erikoispsykologi Nina Pyykkösen mukaan ulkonäkökompleksit ovat länsimaisessa kulttuurissa äärimmäisen yleisiä.
  • Kaikki kompleksit eivät ole haitallisia: esimerkiksi murrosikään tai raskauteen voi liittyä ulkonäön kanssa kipulua, kun keho muuttuu.
  • Ulkonäkökompleksi voi kasvaa vakavaksi ongelmaksi, jos sen taustalla olevia sisäisiä asioita ei tunnisteta tai osata käsitellä.

Aihe tuntuu olevan koko ajan vain ajankohtaisempi ja koskettaa niin miehiä kuin naisia, eikä ikäkään välttämättä ole enää suojana.

Ihminen on tänä päivänä paljon esillä. Itsestä viestitään monin  tavoin ja kuva kertoo enemmän kuin ne tuhat sanaa. Ei sitä minun nuoruudessani… mutta, niin eipä olisi uskonut minkä suosion itsen kuvaaminen saavuttaa. Vedoksia ei pidetä piilossa, päinvastoin, aikaslailla kaikki on julkista. Siinä on paljon hyvää, mutta huonona vaikutuksena tämä ulkonäkökeskeisyys.

Kauneus on edelleen  katsojan silmässä ja monenlainen on kaunista, mutta ”jos mieli on koko ajan kiinnittynyt siihen miltä näyttää, on vaikea olla ihmissuhteissa”, todetaan Ylen artikkelissa. Ulkonäkökompleksissa ei painita kauneusongelman kanssa, vaan henkilökohtaisen fiksoitumisen kanssa. Esimerkiksi nenä tai leuka voivat olla omasta mielestä vääränlaiset ja muuta ei sitten itsestä näekään. Toiset eivät huomaa mitään erikoista.

Pitäisikö sanoakin niin, että kauneus on katsojan silmässä ja ulkonkökompleksi omassa silmässä?

Ulkonäöstä on tullut niin tärkeää, että se liitetään herkästi elämässä onnistumiseen ja onnellisuuteen. Mitä enemmän tähän uskoo, sen vahvemmaksi näkemys muodostuu. Lopulta visio kapeutuu niin, että uskomme todella kaiken olevan kiinni ulkonäöstä. Emmekä ole kovinkaan tietoisia, että meille on näin käynyt. Psykologi Pyykkönen toteaa, että ”pyrkimys parantaa elämäänsä ulkonäön kautta on usein tiedostamaton ja siksi haastava korjata”. Sinällään ulkonäkökompleksi on looginen ja ymmärrettävä. Se on päällepäin näkyvä ilmaisumuoto jollekin sellaiselle, joka on syvästi mielen sisäistä, asialle, joka on ristiriitainen, keskeneräinen tai pelottava. Lohduton totuus kuitenkin on, että ”yritys ratkaista sisäisiä ongelmia ulkonäköä parantamalla on tuomittu epäonnistumaan.”

Psykoterapiatyössä pyritään ensin ulkonäkökompleksin ja siihen liittyvien vääristymien tunnistamiseen. Tällaiset näkemykset ovat niin voimakkaita, että niiden kyseenalaistaminen vaatii usein pitkän ja sinnikkään työskentelyn. Kyseenlaiastamisen jälkeen päästään vaihtoehtojen ja muiden näkökulmien tarkasteluun. Siitä edetään kokeilujen kautta varsinaiseen muutostyöskentelyyn. Tällekin vaiheelle tarvitaan runsaastiaikaa, jotta henkilö pystyy työskentelemään muutoksen vastustuksen kanssa, sekä ehtii totutella uudenlaiseen ajatukseen itsestä, sekä elämästä yleensä. Muutoksen mahdollistaa itsetutemuksen ja itsehyväksynnän lisääntyminen. Tähän kehityskulkuun päästyä uusi itsen kokeminen ja arvostus alkavat poikia tulosta ja irrottautuminen vääristyneistä onnellisuustavoitteista mahdollistuu.

Pyykönen toteaa artikkelissa osuvasti: ”Ihmismielen tiedostamaton alue on hirveän nokkela siinä, että se löytää ulkoisia syitä asioille, jotka todellisuudessa ovat mielen sisäisiä. Mutta sitten kun alkaa oivaltaa todellisen perustan, alkaa eheytyminen.”

Viime tipassa
Posted on

Vielä vähän työ- ja opiskeluasioista. Hesarissa oli tällainen artikkeli: Tehtävien lykkääminen viime hetkeen ei ole laiskuutta vaan myös addiktoiva tapa – ja työelämä ruokkii sitä, sanoo asiantuntijaLehtijutussa työterveyspsykologi puhuu vitkuttelemisesta, omia näkemyksiä jakavat myös muutamat henkilöt, joilla tällainen tapa, vitsaus tai addiktio on.

Ilmiöön tormää kyllä usein ja tulee tätä joskus toteutettua itsekkin, ainakin kiireessä. Työelämä tuo monelle aivan liian usein eteen tilanteen, ettei todellakaan ehdi tehtä tarvittavia tehtäviä, muuten kuin viimeiset viimetipassa. Mikäli nin käy usein, on syytä tarkistaa työ ja sen vaatimukset, vika ei aina todellakaan ole ihmisessä. Välillä on ”vika” ihmisessä, tai hänen motivaatiossaan, mikä sekään ei aina ole ”väärin”, sillä kaikki ei tarvitse kiinnostaa.

Kyllä se taitaa kuulkaa niin olla, että kun pitkällä tähtäimellä jaksamisen näkökulmasta tätä asiaa ajatellaan, niin…parempi tehdä viimetipassa, kuin kaiken varmuuden vuoksi aina hurjan ajoissa.

Eelikkä, sama asenne ilmiöön, kuin edellisen blogikirjoituksen lepo-teemassa. Mikäli näinkin pärjää, saa työt tehtyä ihan hyvällä tasolla, eikä erityisemmin stressaannu, niin ei syytä muuttaa tapoja. Mutta, jos alituinen vitkuttelu käy hermoille (omille), kuormittaa ja aiheuttaa selkeätä alisuoriutumista, niin on syytä tehdä asialle jotain.

Lykkääminen kuriin

1. Tee toimintasuunnitelma ja etene pienin askelin. Välitavoitteet ja itsensä palkitseminen niiden saavuttamisesta kannustaa.

2. Pyydä apua. Unohda itsepintainen pärjääminen ja lähesty vaikeaa tehtävää ystävän tai puolison kanssa. Uudet näkökulmat avaavat ajatteluasi.

3. Organisoi ympäristö toimivaksi. Pane kuulokkeet korviin tai mene paikkaan, jossa saat olla rauhassa.

4. Tee töitä lyhyissä jaksoissa. Ota vaikkapa munakello avuksi. Ihminen pystyy keskittymään intensiivisesti vain noin 20 minuuttia kerrallaan, ja sekin vaatii harjoittelua.

5. Älä juutu ajatuksiin, jotka estävät työn tekemisen, vaan johda itseäsi. Jokainen on nukkunut joskus huonosti, eikä olo ole paras mahdollinen – ahdistuneenakin voi tehdä töitä.

6. Muista syödä! Riittävä lepo ja hyvä verensokeri edistävät keskittymistä.

Ilman lepoa ei pärjää
Posted on

Näin sunnuntaiaamun tunnelmissa on luontevaa miettiä lepoa. Työterveyspsykologit puhuvat levon merkityksestä Aamulehden artikkelissa Tulevaisuudessa pärjää se, joka osaa levätä – ei se joka tekee eniten.

Koetko, että ehdit palautua riittävästi työpäivien välissä? Jos nyökkäät, porskuta vain samaan malliin. Jos pudistat päätäsi tai et oikein tiedä, pysähdy miettimään, millaiset asiat lataavat akkujasi parhaiten.

Itsekin useamman vuoden kestäneen työntäyteisen ajan  jälkeen on ollut hyvä ja tarpeellista huomata, että lisääntynyt levon määrä tuntuu avaavan elämää. Lepo on kullekin erilaista, mutta tarkoitan tässä ihan yksinkertaisesti työstä vapautunutta aikaa. Aluksi tuntui parhaalta vain olla ja ihmetellä sitä, ettei ole koko ajan joku työjuttu alla. Pienen ihmettelyn jälkeen on alkanut tuntua siltä, että tässähän tekee mieli tehdä jotakin lisääntyneellä vapaa-ajalla. Ei kuitenkana niin, että koko ajan pitää jotakin tehdä. Sen olen opetellut, että päivittäin tulee istuttua ihan jouten vaikka sohvalla telkkaria tuijotellen.

Artikkelissa todetaan, että eri ihmiset tarvitsevat eri määrän ja erilaista lepoa. Tärkeintä palautumisen kannalta on kuitenkin uni, sitä ei voi korvata millään muulla.  Kun uni on kunnossa, niin lisäksi pasiivista oleskelua, aktiivista rentouttamista, mielenkiintoista puuhailua, liikuntaa eri muodoissaan…

Työelämä on alati kuormittavampaa, mitä vähemmän työssä voi kokea hallinnan ja riittävyyden tunteita, sitä korkeammalle stressihormonitasoit nousevat. Työterveyspsykologin mukaan helposti huolestuvat ja ahdistuvat hyötyvät eniten tietoisen rentoutumisen ja rauhoittumisen opettelemisesta. Helposti stressaantuvat hyötyvät taas erityisesti liikunnasta. Stressihormonit laskevat ja mielihyvähormonit nousevat. Rauhalliset ja persoonaltaan joustavat tyypit lepäävät muita enemmän jo luonnostaan.

Niin, ne syy-seuraussuhteet… kun muistaa levätä ja ottaa rennommin, niin ei ylikuormitukaan toistuvasti.

Opettele kuuntelemaan itseäsi – ja toimi myös sen mukaisesti!

Ystävyys
Posted on

Muutaman vuoden takaisessa Ylen uutisartikkelissa Ystävyys on mieletön munkki – yksikin riittää, jos se on hyvä!  psykologi Tuija Matikka avaa mukavasti ystävyyden monimuotoisuutta.

Ensinnäkin monelle ystävän löytäminen aikuisena voi olla vaikeaa. Yksi syy voi olla se, että aikuisen lauma on jo täynnä, kun taas lapsena tilaa uusille ihmisille vielä löytyy. Laumalla tarkoitetaan kaikkia niitä ihmisiä, joihin ihminen on elämänsä aikana jollain tavoin kuulunut, esim. koululuokka, työyhteisö, harrasstusporukka. Ihmisen lauman koko on ka. 150 ihmistä, aika helpostihan tuo saattaa tulla täyteen.

Toiseksi, puoliso ei riitä ainoaksi ystäväksi, mikä ei ole puolison vika, vaan ihminen tarvitsee erilaisia ystäviä, joiden kanssa jakaa erilaisia asioista. Meillä on erilaisia rooleja, erilaisia kohtaamisia. Pitkäaikainen lapuudenystävä jakaa kanssamme erilaisia asioita, kuin se ystävä, jonka kanssa elämme tätä hetkeä. Puolison niskaan ei kannata ladata kaikkia yhtävyyden tarpeita ja odotuksia, vaikka meillä onkin sellainen romanttinen ajatus, että puoliso täyttää kaikki tarpeet. Voi käydä liian raskaaksi!

Kolmanneksi, ystävyys vaatii avoimuutta, johon ei aina pysty. Se perustuu luottamukseen ja on myös hyvin herkkä särkymään. Monesti ei edes huomaa, että ystävyys särkyy. Toinen vain vetäytyy ja lakkaa avautumasta. Toisaalta vaikka ei omistaisi yhtään pitkäaikaista sydänystävää, voi sattumalta tavata ihmisiä, joista tulee ystäviä hetkeksi.Voi olla ns. pistemäistä ystävyyttä. Esimerkkinä Matikka mainitsee vierustoverin kohtaamisen junamatkalla. Tuntuu, että voi puhua ihan mitä vaan, vaikka tietää että sille ystävyydelle ei ole jatkuvuutta…tai ehkä juuri siksi?

Hyvää ystävänpäivää kaikille, niin eläin- kuin ihmissystävillekin!

Osaamiseni on vain harhaa….
Posted on

Herkullisen näköisiä kanelipullia… …eikä ollut huijausta, hyviä olivat!

…saatko ajoittain itsesi kiinni ajattelemasta näin? Oikeasti en osaa mitään ja on vain ajan kysymys, milloin muutkin sen huomaavat.

Psykoterapeutti Tiina Ekman kirjoitti kirjan siitä, miltä tuntuu, kun ajattelee jatkuvasti olevansa huono ja surkea. Hesarin artikkelissa Kohta kaikki huomaavat, että oikeasti en osaa mitään – asiantuntija kertoo, miten huijarisyndroomasta voi päästä eroon, avataan asiaa lisää.

Riittämättömyys tässäkin muodossa näkyy usein psýkoterapiavastaanotolla. Henkilö on aikaansaapa, menestynyt, ammatissaan tuottelias, ahkera, hyvin koulutettu, jne. mutta näillä tekijöillä ei ole painoarvoa henkilön itsearvioinnissa. Huijarisyndroomaa esiintyy erityisesti naisilla. Seurauksena tällaisesta ajattelusta, henkilö joko alisuoriutuu vältellessään vaativampia tehtäviä ja tilanteita tai ylivalmistautuu. Hän pelkää epäonnistumista ja tyhmyyden paljastumista. Hän arvioi selviävänsä ilman potkuja vain, koska on pystynyt välttelemään tehtävät, joissa osaamattomuus olisi paljastunut.  Tai, koska on  tehnyt valtavasti töitä, valmistellen ja varmistellen, ettei mikään mene pieleen.

Tiina Ekman kertoo, miten huijarisyndroomasta pääsee eroon:

1. Kun saa tehtävän, joka virittää ahdistuksen, on tärkeää muistuttaa itseään siitä, että ahdistukselle ei ole todellista syytä vaan se johtuu omasta virheellisestä ajattelutavasta.

2. Itselle kannattaa tehdä hyvä työsuunnitelma ja aikataulu. Jos projekti tuntuu heti liian isolta, voi miettiä, tarvitseeko siihen kumppanin. Sitten suunnitelmasta on pidettävä kiinni. Jos ajatukset uhkaavat ajautua vanhaan ahdistuskierteeseen tai aikataulut venyvät, se pitää tiedostaa ja pysäyttää.

3. Pitää opetella luottamaan muiden arvioon. Jos esimies hyväksyy työn, se tarkoittaa, että työ on hyvä. Jos itsellä on muita ajatuksia, on syytä muistuttaa itseään, että ajatukset eivät ole totta vaan johtuvat syndroomasta.

Varoitus: Täydellinen elämä voi uuvuttaa
Posted on

Ollaan päästy helmikuuhun. Päivä pitenee, sen jo huomaa. Kesäaikaan siirrytään seitsemän viikon kuluttua 26.3. Uuden vuoden lupaukset ja tapojen parannukseen liityvät erinäiset teemaviikot ovat takana. Vuosi on pyörähtänyt ihan kunnolla käyntiin. Kesälomia suunnitellaan ja tuntuu, että ihmiset suuntaavat selkeästi eteen päin, alkuvuoden voimalla. Mutta, on hyvä miettiä, mikä on hyvää elämää kenellekin? Mikä on riittävää? Mikä tai kuka määrittää minun tai meidän perheen elämää? Arvioinko sitä kuullostellen itseäni ja kysellen läheisiltäni, vai arvioinko sitä ulkoisten heijasteiden  kautta? Vai olenko määritellyt itse ulkoisten mittapuiden mukaan, mitä hyvään elämään pitäisi saada mahtumaan?

Hyvä elämä on hyvin yksilöllinen käsite. Hyvä elämä on jollekin haasteellisuutta. Ei saa saada asioita liian helpolla. Ei saa tehdä mukavia asioita, koska ne ovat liian helppoja, ei tule kilvoiteltua, ei tule haastettua itseä.  Toisessa ääripäässä taas ei nähdä tavoittelemisen arvoiseksi ponnistella minkään asian eteen, vaan kaikki pitää saada helpolla, ellei sitten ole mahdollista saada valmiina. No, kärjistystä, mutta niinhän ääripäissä joutuu kärjistämään.

Mistä sitä sitten löytää oman optimitilan yrityksen ja hellittämisen suhteen. Milloin pitää pusertaa, milloin rentouttaa. Ei ehkä olekaan helppo tietää, mutta jos on lähtökohtainen ajatus siitä, että molempia on ihmisen hyvä tehd, pusertaa ja rentoilla, niin ainakin tulee kuulosteltua omaa toimintaa ja asenteita. Silloin on mahdollista suhtautua elämään joustavammin, kuin jos toteuttaisi vain noita ääripäässä olevia asenteita.

Psykologi Maaret Kallio kirjoittaa  Lujasti lempeä blogissaan Täydellinen elämä voi uuvuttaa ihmisen – on tärkeää osata tehdä myös sinne päin.PARHAIMPAAN pyrkiminen on tärkeä taito, mutta sitä on myös taito tehdä sinne päin. Mielen hyvinvoinnin kannalta joustavuus, kohtuullisuus ja inhimillisyys ovat olennaisimmat hyvän elämän rakennusaineet. Uskallusta olla myös aivan tavallinen, keskeneräinen ihminen”.

Hyvää elämää ei voi suorittaa. Se on uskallettava vain elää.