0

Passaako sitä nyt onnellinen olla?

Nyt sitä kuitenkin ollaan, maailman onnellisin kansa….jassoo!

YK:n onnellisuusraportin mukaan onnellisuuden mittareita ovat muun muassa bruttokansantuote henkeä kohden, sosiaaliset turvaverkot, terveys, elinajanodote, korruptio ja vapaus tehdä valintoja. Mitä onnellisuutta tällä mitataan? Kuvaavatko nämä meidän mittapuumme mukaan elämän perusedellytysten toteutumista, jota emme  enää onneksi miellä? Tuleeko onni meille ihan jostain muusta….tai siis ainakin silloin, kun nämä perusasiat ovat taustalla kunnossa?

Onnelisuusprofessori Markku Ojanen toteaa, että ”ihminen kestää mitä tahansa, paitsi hyvinvointia” ja kysyy: ”Onko mahdollista, että olemme ulosmitanneet hyvinvoinnista kaiken onnellisuuden, jonka siitä voi saada? Tästä lisää artikkelissa: Suomi on jo niin rikas, ettei raha enää tuo lisäonnea- onnellisuusprofessorin mukaan meidän pitää nyt keskittyä vaurauden jakamiseen sen haalimisen sijaan  

– Vaikka tarpeita voi tyydyttää, haluille ei riitä mikään –

Italialainen Jennifer De Paola tutkii suomalaisnaisten onnellisuutta Helsingin yliopistossa. Hän pohtii asiaa Ylen jutussa 180 astetta: ”Onnellisuus ei välttämättä ole sitä, mitä tutkijat väittävät sen olevan”

Paradoksi

Masennus on Suomessa kansantauti, mielenterveyden häiriöt ovat yleisin työkyvyttömyyden syy ja masennus kaikkein yleisin yksittäinen työkyvyttömyyden syy. Suomi keikkuu kansainvälisesti myös itsemurhatilastojen kärjessä, mutta ei ole ainut onnellinen kansa, joka tappaa itseään urakalla. 

Oma onni suojaa, mutta toisen onni altistaa pahoinvoinnille. Tässä muutaman vuoden vanha artikkeli asiasta Itsemurhia tekevät onnelliset kansat:  Journal of Economic Behaviour and Organization -lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan onnellisuus ja itsemurhat esiintyvät usein yhdessä siksi, että ihmiset arvioivat omaa hyvinvointiaan suhteessa muihin. Masentuneesta voi tulla vielä masentuneempi silloin, kun hän on erityisen onnellisten ihmisten ympäröimä.

Onnellisuutta on vaikea tutkia, koska tämä käsite ymmärretään eri kulttuureissa eri tavoin. Myös itsemurhatilastot voivat olla vääristyneitä, koska toisissa kulttuureissa itsemurha on suurempi tabu kuin toisissa.

Tästä päästään pohtimaan suomalaisen ihmisen onnellisuutta:

Onko meillä asiat liiiiiian hyvin? Ei osata olla onnellisia.

Mitä se sitten meinaisi, jos myöntäisi että ollaan onnellisia?

Ollanko sitä onnellisia, jos siltä ei tunnu?

Voiko olla niin, että ei vaan osata olla onnellisia?

Pitääkö  olla onnellinen, eikö riitä että selviää?

Onko oikeus vaatia onnellisuutta…… vaatia enemmän kuin perusselviytyminen?

Ollaan sen verran kaukana sotavuosista, että meillä on jo muitakin tavoitteita, kuin hengissä pysyminen, mutta kyllä ne onnen odotukset haihattelulta tuntuvat vanhemman sukupolven (osan heistä) mielissä. Puhuuko siellä trauma, masennus, suomalaisen molliviritteisyys, joka myös parhaimmillaan tai pahimmillaan on romantisoitu loputtomkasi ikäväksi ja täyttymättömiksi toiveiksi?

Onnellisuus on henkilökohtainen asia. Mikä  kenetkin tekee onnelliseksi? Hyvän elämän iso palikka tulee siitä, että on tunnistanut omat onnen tuojat, hyväksynyt ne ja toteuttanut niitä. Rajoja on, tottakai, toiselle ei saa tehdä pahaa, mutta hei, toista ei tarvitse aina miellyttääkään! Ihan näin työ- ja elämänkokemuksen pohjalta sanon, että onni tulee pienistä asioista.

Tulipahan onni mistä vaan, niin siihen olemme tottuneet, että ainakin suurimmat onnen pirskahdukset on totuttu pitämään piilossa. Saa vähän hupsun maineen, jos kovin onnea hehkuu. Ei oteta sellaista ihmistä vakavasti ja vakavastihan ihminen on otettava ja vakava on ihmisen oltava. Vakava on tuttu, turvallinen ja pätevä. Ollaan rehellisiä ja suoraselkäisiä, mutta monien mielestä liian vakavia.

Eikö saada olla rauhassa vakavia ja totisia, vähän hiljaisia ja vetäytyviä? No saadaan tietysti, sellainenkin ihminen voi olla onnellinen. Onni on oma asia. Niin, ei sitä jaeta, ei yhteisöllisesti riekuta. Ja nyt pitäisi ihan kansainvälisesti myöntää, että ollaan onnellisia! Sopeutumisvalmennusta tähän, please!

(Lisäsin tuohon loppun kansainvälisesti korrektin sanan. Kuuluu kohteliaaseen puhetapaan, vaikka meistä se on turha, mitään tarkoittamaton sana…..ja mehän puhutaan vaan asiaa, ei small talkia).

 

0

Paniikin kanssa pärjääminen

Jep, mikäli paniikista ei pääse kokonaan irti, sitä voi oleellisella tavalla hillitä ja sen kanssa voi pärjätä. Kun tulee tunne, että tämänkin asian kanssa voi todella pärjätä, niin oireiston uhkaavuudesta on puraistu iso osa pois. Liiallinen kontrollin tarve on lievittynyt, katastrofointi vähentynyt, ymmärrys ja hyväksyntä itseä kohtaan ovat lisääntyneet ja ihminen on jälleen itse elämänsä ohjaksissa.

Suurin osa ihmisistä on kokenut paniikkikohtauksen tai lähes paniikkikohtauksen kerran elämässään. Tällöin ei kuitenkaan puhuta paniikkihäiriöstä. Paniikkihäiriötäkin ilmenee varsin paljon, sitä on eriasteista ja esiintyvyys on suurempaa naisilla.  Paniikkihäiriön yksi oire on paniikkikohtaus ,joka kertaluontoisenakin voi olla niin karmiva kokemus, että se johtaa välttämiskäyttäytymiseen ja/tai pyrkimykseen välttää tietynlaisia sisäisiä kokemuksia. Paniikkikohtaus voi siis liittyä tiettyihin tilanteisiin tai kohtaus voi tulla täysin spontaanisti. Molemmat ovat kokijalleen vaikeita, mutta ehkä tuo ennakoimaton kohtaus on vieläkin pelottavampi, varsinkin kun paniikkihäiriöstä kärsivällä henkilöllä on tyypillisesti ylikorostunut kontrolloinnin ja hallinnan tarve, sekä herkkyys tunnistaa kehon ja mielen tuntemuksia.

Paniikista kärsivän vallitsevin oire on usein paniikkikohtauksen pelko. Kokemuksissa on ehkä yksi pelottavia fyysisiä oireita sisältävä kohtauksellinen tila, jonka jälkeen vallalle jää pelko tuon tilan toistuvuudesta tai pelko sekoamisesta, ”hulluksi tulemisesta”, eli kontrollin menettämisestä.

Panikkioireiston hoidossa, jos missä korostuu kognitiivisen käyttäytymisterapian keskeinen teesi ”kohti pelkoa”. Kamala ajatus monelle, niin kamala, että juuri sen takia elämä onkin kapeutunut, pahimmillaan neljän seinän sisään. On muistettava, että huomattavasti vähempikin oirekuva tuottaa kokijalleen suurta kärsimystä ja voi nousta esteeksi keskeisissä elämän osa-alueissa. Ei siis ole ihme, että paniikkioireistoon liitty usein masennusta ja ahdistuneisuusherkkyyshän siellä on jo valmiiksi taustalla. Pitkittyneenä vaikea oirekuva voi johtaa jopa työkyvyttömyyteen.

No milloin on syytä huolestua? Sehän tässä niin hurjaa on, että ei tarvitsisi huolestua ollenkaan. Niinpä niin, ongelmaa ei olisi, jos henkilö ei reagoisi tuntemuuksiinsa tai ajatuksiinsa pelolla ja katastrofitulkinnoilla. Olen tavannut niitäkin henkilöitä, jotka kokevat selkeitä  fyysisiä ja psyykkisiä paniikkioireita, mutta he eivät lähde katastrofoimaan kokemaansa, vaan pelkästään seuraavat kiinnosstuneena mitä tapahtuu ja mihin tämä johtaa. Heille ei tule paniikkikohtausta, mutta kokemukset voivat silti epämiellyttävyydessään tai lähinnä hyväksymättömyydessään johtaa tiettyjen tilanteiden välttelyyn.

Palataan siihen huolestumiseen. Omasta kärsimyksestä ja elämän rajoittuneisuudesta tulee olla huolissaan ja kannattaa hakea apua tai  kannattaa hyödyntää itsehoito-ohjelmia. Esim. Mielenterveystalon Paniikin omahoito 

Nimimerkki Paniikista selvinnyt? on kirjoittanut paniikkioireistoa koskevan tarinansa eräälle keskustelupalstalle. Tällaisia arkirealistisia ja toivoa ylläpitäviä tarinoita tarvitaan. KANNATTAA LUKEA: Paniikkikohtauksista selvinnyt

Paniikkihäiriö (laajempi katsaus)

0

Keskeytyykö keskittyminen?

Pienen punaisen pilkun valta. Näytön alareunaan ja puhelimen näytölle ilmestyy tuo pikkuinen punainen pallukka. Pakko katsoa mitä ja kuka haluaa minulle viestiä, vai pystytkö vastustamaan? Jollain on syntymäpäivä, muista onnitella. Ryhmään on tullut uusi viesti. Joku laittaa uutta kuvaa tulemaan. Toinen morjestaa tai toivottaa huomenet. Jollain voi olla ihan asiaakin. Ylläpito muistuttaa, että sinusta ei olekaan kuulunut mitään vähään aikaan ja seuraajasi odottavat julkaisuasi….(noinkohan odottavat, tulee niitä niin paljon muualtakin).

Tuo punainen pallukka keskeyttää aikuisen ihmisen työn lukemattomia kertoja päivästä. Häiriintyy se lapsen ja nuorenkin päivä, jopa yökin, mutta minä puhun nyt nimenomaan aikuisista.

Asia tulee usein esille työssäni aikuisten psykoterapioissa. Kukaan ei ole (ainakaan toistaiseksi) tullut terapiaan somesyistä, mutta someriippuvuus lisättynä esimerkiksi ylihuolehtivuuteen, murehtimiseen, tyhjyyteen, levottomuuteen ja keskittymisvaikeuksiin onkin jo aikamoinen setti.

Älylaitteisiin reagoiminen tulee eteen viimeistään siinä vaiheessa, kun aletaan miettiä miten sitä keskittymistä tai rauhoittumista lähdetään tukemaan. Ensimmäisten asioiden joukossa on puhelimen jättäminen  niin kauas, ettei ilmoituksia huomaa. Työkonetta ei voi sysätä nurkkaan, mutta ainakin siitä voisi lopettaa synkronoinnit henkilökohtaiseen postiin ja ehkä siinä ei ihan välttämättä tarvitse olla Facebookiakaan. Taitaa olla myös mahdollista laittaa asetukset niin, että ilmoitukset eivät näy, mutta laitteet toki muistuttelevat alituiseen siitä, että etkö tosissaan ota ilmoituksia käyttöön!!! No en nyt tosissaan siis ottaisi, koska on tarkoitus opetella olemaan reagoimatta jokaiseen punaiseen pilkkuun sillä siunaamalla sekunnilla, kun se näyttöön ilmaantuu.

Ajatelkaa ylihuolehtivaa henkilöä tai läheisriippuvaista ihmistä, joka kokee velvollisuudekseen olla joka hetki ajan tasalla siitä, mitä läheisille kuuluu. Olisi tarve olla edes hetken varma siitä, ettei toisella ole  mitään hätää. Tarvitsisi saada tunne siitä, että pystyy olemaan avuksi ja tarpeellinen toiselle, jottei ahdistus tarpeettomuudesta valtaisi mieltä. Tai henkilö, joka ei oikein usko asioiden hoituvan hyvin ilman omaa vaikutusta, tarvitsisi kontrolloida ja varmistaa, hallita, jotta tuntuisi turvalliselta. Silloin on tunne, että on oltava koko ajan tavoitettavissa ja tietoinen, kaikesta.

On iso askel, suorastaan heittäytyminen epämukavuusalueelle, kun joutuu sumentamaan tuon punaisen pilkun. No, kaikesta sitä ei voi sumentaa, eli joutuu opettelemaan malttia siirtääkseen ilmoituksen avaamisen tuonnemmaksi. Lounastauolle, jopa työpäivän jälkeen, huh, huh. Jokainen ajatellessaan tuota omalle kohdalle, tietää ettei se ihan helposti käy, ei minulta ainakaan. Varmasti iso osa meistä tunnistaa sen levottomuuden, ainakin pienesti, jos emme avaa, vastaa tai jollain tavoin reagoi meille tulleisiin ilmoituksiin.

Varmasti on tarvetta pyrkiä vähentämään älylaiteriippuvuutta, mutta jos siinä ei ihan onnistu, niin tutkijat lohduttavat, että hektisyyteen ja pirstaloitumiseen voisi ajan saatossa sukupolvien myötä tottuakin niin, että häiritsevyys vähenee ja keskittyminen paranee. Jokainen miettiköön omalla kohdallaan, kannattaako tuota jäädä odottamaan vai pitäisikö jotakin tehdä ihan nyt?

Alla pari juttua aiheesta:

Digiärsykkeet vievät keskittymiskyvyn – läsnäolo on lääke

Heikentääkö älypyhelin keskittymiskykyä?

Keskity paremmin

  • Irrottaudu työajatuksista pitämällä päivän aikana taukoja.
  • Varmista riittävän pitkä ja hyvä yöuni.
  • Sovi työpaikalla, miten vähennätte turhia keskeytyksiä ja hälyä.
  • Terveelliset elämäntavat edistävät myös tarkkaavaisuutta ja muita aivotoimintoja.

Ohjeet antoi neuropsykologi Pekka Kuikka.

Irtaudu hetkeksi

  • Tiedosta, miten käytät älylaitteita. Helpoiten tämä onnistuu, kun yrität olla ilman laitteita: vietä someton viikonloppu tai päivä ilman kännykkää, tablettia ja tietokonetta. Huomaat, kuinka usein niitä kaipaat.
  • Älä pidä laitteita aina vieressäsi tai taskussasi. Valitse töissä ja kotona jokin tietty paikka, johon viet kännykän tai tabletin parkkiin.
  • Sammuta ilmoitusäänet. Riittäisikö, jos puhelin kilahtaisi ainoastaan puheluista ja viesteistä?
  • Hanki rannekello, jotta puhelimen näyttöä ei tarvitse vilkuilla niin usein.
  • Pidä sähköpostiohjelma suljettuna, jotta muut työt eivät jatkuvasti keskeydy meilien vuoksi. Katso uudet sähköpostit tunnin välein tai pari kertaa päivässä.

Vinkit antoi sosiaalipsykologi Sanna Raudaskoski.

0

Läheisriippuvuus

Olet olemassa vain toisten kautta.  Tunnet olevasi paljosta vastuussa, ellet jopa kaikesta. Olet kadottanut itsesi, vai onko sitä olemassakaan? Monista syistä minuus itsessään ei ole päässyt edes kehittymään.

On kyse läheisriippuvuudesta ja tässä  Hyvä terveys lehden artikkelissa Tunnista läheisriippuvuus asia on sanottu niin selkeästi, ettei paremmasta väliä:

LÄHEISRIIPPUVUUS VOI OLLA ONGELMASI, JOS

  • tunnet mielihyvää, kun toinen tarvitsee sinua. Pelkäät tulevasi hylätyksi, jos et ole tarpeellinen muille.
  • ahdistut, tunnet sääliä ja syyllisyyttä muiden ongelmista ja koet olevasi velvollinen auttamaan. Tämän vuoksi pyrit kontrolloimaan ihmisiä ja tilanteita, jotta ihmiset käyttäytyisivät ja asiat menisivät mielesi mukaan.
  • et tiedä, mitä itse haluat ja tarvitset, vaan kohdistat voimasi toiseen ja hänen ongelmiinsa. Seksisuhteessakin olet huolehtija, suoritat seksiä miellyttääksesi toista.
  • tunnet arvottomuutta, syyllisyyttä ja häpeää. Siedät huonoa kohtelua säilyttääksesi toisen kiintymyksen.
  • tunnetilasi on riippuvainen toisen tunnetilasta. Koet herkästi itsesi syylliseksi toisen ärtymykseen, kiukutteluun ja vihanpuuskiin. Elämäsi tuntuu tyhjältä ilman huolia, kaaosta tai kriisiä. Samalla tunnet olosi kiusatuksi ja painostetuksi ja syytät muita omasta jamastasi.
  • pelkäät tekeväsi virheitä, vaadit itseltäsi täydellisiä suorituksia ja odotat kiitosta. Tunnet syyllisyyttä voimakkaista vihantunteistasi ja pyrit tukahduttamaan ne.
  • ajaudut kerta toisensa jälkeen ihmissuhteisiin, joissa voit huonosti. Etsit rakkautta ja hyväksyntää ihmisiltä, jotka eivät pysty rakastamaan. Sinulla on taipumus muihin riippuvuuksiin, kuten työnarkomaniaan, liikasyömiseen tai alkoholismiin.

NÄIN IRTI LÄHEISRIIPPUVUUDESTA

  • Hyväksy, ettet voi ratkaista muiden ongelmia. Et ole vastuussa toisen mielialoista tai hyvin- tai pahoinvoinnista.
  • Vähennä vastuutasi. Ole terveesti itsekäs ja opettele sanomaan ei.
  • Opettele hyväksymään ja kokemaan tunteesi.
  • Ilmaise tarpeesi ja toiveesi suoraan. Puhu minä-muodossa tunteistasi, toiveistasi ja ajatuksistasi: minusta tuntuu… minun mielestäni… minä ajattelen… minä toivon… minä tarvitsen…
  • Anna itsellesi lupa myös epäonnistua.
  • Hae sellaisten aikuisten seuraa, jotka pärjäävät omillaan ja joita sinun ei tarvitse hoitaa, mutta joiden kanssa voit jakaa asioita.