Blogi

Vitkastelu, vetkuttelu…

….eli prokrastinaatio. Uusista ja erikoisista nimityksistä voidaan olla montaa mieltä, mutta ymmärrettävänä pointtina tässä yhteydessä on se, että termillä prokrastinaatio korostetaan sitä, että vitkastelussa ei ole kyse laiskuudesta. Laiskuus ei ahdista kokijaansa, kanssaihmisiä kyllä. Prokrastinaatio ahdistaa ainakin kokijaansa.

Ilmiö oli nostettu Ylellä yhtenä koronaseurauksena etäopiskelun ja etätyön lisääntymisen kautta. Oletko sinäkin prokrastinoija? Prokrastinaatio eli vitkuttelu on varsinkin korona-ajan ongelma – laiskuuteen sitä ei pidä sekoittaa Mitä itsellisemmäksi oman työn ohjaaminen käy, sitä enemmän vitkastelu valtaa henkilön, jonka haasteena aloittamisen vaikeus on ollut aiemminkin. Etäilyssä  tekemisestä puuttuu rakenteita, välitavoitteita, palautetta ja yhteisön tukea.

Evermind-sivustolla on aiheesta hyvä artikkeli, jossa todetaan, että vitkastelu on tunteiden säätelyn ongelma, ei ajanhallinnan ongelma. Lue lisää Prokrastinaatio on vetkuttelua ja asioiden lykkäämistä – miksi teemme niin ja miten päästä siitä eroon?

Vitkastelu on yritys olla kohtaamatta hankalia tunteita, esimerkiksi tylsistymisen, epävarmuus, turhautuneisuus ja riittämättömyys.

Kuulostele, pälättääkö pääsi sisällä kenties tiukkailmeinen perfektionisti, jolle oikeastaan mikään ei ole riittävän hyvää. Kysy sisäiseltä täydellisyyden tavoittelijaltasi, voisiko joskus tarpeeksi hyvä riittää.

Epävarma ääni saattaa kuiskia, että ei kannata, koska kaikki muut osaisivat tämän varmasti paljon paremmin. Sitä kuiskijaa kannattaa lempeästi kehottaa olemaan liioittelematta.

Yritä siis opetella sietämään epämiellyttäviä tunteita sen sijaan, että rientäisit heti miettimään, miten hankala tunne tukahdutetaan: Selvä, nyt ahdistaa ja tältä se tuntuu. Mielenkiintoista.

Kun kuljet hankalan tunteen läpi, huomaat, että mitään oikeasti kamalaa ei tapahdu. Seuraavalla kerralla et ehkä enää jähmetykään sijoillesi tai etsi pikaista helpotusta pingviinivideoista vaan tartut toimeen.

28.7.2020 | Petra Lehto

Keskustelun muistisäännöt

Työpsykologian tohtorin Helena Åhmanin muistisääntö hyvään keskusteluun painetilanteessa. Menee aika hyvin, kun nämä kaksi asiaa pysyvät yhtä aika läsnä: Tärkeintä hankalissa keskustelutilanteissa on säilyttää suoruuden ja myötätunnon tasapaino. Puhutaanpa kasvotusten, etänä tai tekstimuotoisena.

Viestein kommunikoijia Åhman muistuttaa siitä, että kirjoitetut viestit tulkitaan usein negatiivisemmin kuin mitä ne on kirjoitettu. Jos kaikki viestit kirjoitettaisiin kaksi astetta ystävällisemmin kuin luontaisesti tekee, moni pieni hankaus jäisi pois. Silloin se sävy on suunnillleen se tarkoitettu.

Harvat meistä vetävät panttivankineuvotteluja, mutta sieltä maailmasta otetut ohjeet soveltuvat hyvin mihin tahansa ihmisten välisiin kohtaamisiin. Mitä haastellisimpia kohtaamisia, niin sitä merkityksekkäimmiksi osoittautuvat seuraavat seikat:

Ensimmäisenä se, että jaksaa olla utelias toisesta ihmisestä, eikä leimaa häntä milään tavalla. Toisena se, että jaksaa luoda tunnesidettä mitä hankalimmassakin tilanteessa. Kolmanneksi, että sulla on halu auttaa.

Åhmanin haastattelu Yle Uutisissa ja Puoli Seitsemän lähetyksessä

Yli sukupolvinen trauma

Yle Dokumentin artikkelissa Väkivallan perintö on haastateltu traumapsykoterapeutteja ja neuropsykologian erikoispsykologia sotatraumojen ilmenemisestä ja ylisukupolvisuudesta. Artikkelin lopussa on linkit kolmeen aihetta käsittelevään dokkariin.

Sotatrauma saattaa saada erilaisia muotoja seuraavan sukupolven ja sitä seuraavan sukupolven elämässä. Sanotaan, että usein vasta kolmannessa ja neljännessä sukupolvessa alkaa tulla tilaa kohdata ja käsitellä asioita. Jos ajatellaan Suomessa sodan jälkeistä aikaa, 40-luvun lopulla syntyneet olisivat toista sukupolvea, sitten 70-80-luvulla syntyneet kolmatta. Heilläkin alkaa olla jo lapsia; nykypäivänä on jo siis neljännenkin polven ihmisiä olemassa.

Siirtymä tapahtuu varhaisessa vuorovaikutuksessa neuraalisesti, hormonaalisesti, kognitiivisesti ja käyttäytymisen kautta yli sukupolvien.

Sota-ajan käsittely menee usein määrätyssä aikataulussa. Ensimmäisellä on yleensä sisäinen tarve yrittää olla etäällä kaikesta, mitä on joutunut kokemaan. On vahva halu suuntautua nykyhetkeen ja tulevaan. Silloin se, että voi tehdä työtä, voi toimia, voi keskittyä vaikka muihin ihmisiin ja omien lasten elämään, antaa suojaa suhteessa omaan sisäiseen oloon. Ja sitäkin tietysti ilmenee, että vältetään muistoja turruttamalla mieltä päihteiden avulla.

Toisen ja kolmannen sukupolven edustajilla ei ole mukanaan sodan taakkaa oman kokemuksensa kautta, mutta he ovat usein niitä, joiden oireilusta aletaan havahtumaan ylisukupolvisen trauman olemassaoloon ja seurauksiin. He voivat kokea oireita, joita on mahdoton ymmärtää heidän oman elämänsä kokemusten kautta. Oireet saattavat sen sijaan sopia erittäin hyvin jopa sekä ajallisesti että sisällöllisesti heidän vanhempansa kokemuksiin. Näiden oireilujen jäljittäminen edelliseen sukupolveen vaatii aina oman tutkimusmatkansa

Henna Salakari on tehnyt Radio Yle 1:n dokumenttiryhmälle kolme dokumenttia historian traumaattisista vaikutuksista, kaksi sodan traumojen ylisukupolvisuudesta yksilön kannalta: Kahlittu Tahto ja Väkivallan Perintö. Kolmas Pahuuden Paradoksi käsittelee mm. sotapropagandaa ja sen suhdetta ylisukupolvisiin ilmiöihin.   

Kahlitun Tahdon päähenkilö etsii syitä omalle ”hyytymiselleen”, toimintakyvyttömyydelle, jolle ei ole näkyvää syytä. Epäilykset suuntautuvat ylisukupolviseen traumaan tai lapsuuden traumaan, josta ei ole varmoja todisteita. 

Dokumentissa Väkivallan Perintö käsitellään sotatraumoja ja niiden aiheuttamaa väkivaltaisuutta. Samalla pohditaan laajempaa kysymystä, mistä väkivalta ylipäätään tulee ihmisyhteisöön. Molemmissa ohjelmissa kerrotaan trauman vaikutusmekanismeista sekä miten trauman juuret ja juonteet usein paljastuvat ihmiselle itselleen vasta tutkimisen kautta kuin sipulia kuorien. Siten asia usein etenee terapiassakin.

Dokumentti Pahuuden Paradoksi ruotii mm. 1930-luvun kehityskulkuja Kolmannessa Valtakunnassa ja pohtii miten sen ajan propagandan keinot toimivat.  

Syyllisyys

Yllä oleva kuva voi olla vain kuva kuvien joukossa tai sitten se voi puhutella syvemmin. Mutta mitä kukin meistä ensin näkee, kun katsoo tuota yllä olevaa kuvaa?

Katsoja ei varmaankaan mieti mitä tuo kaunis talvinen kuva on vaatinut ollakseen ”valmis”. Kuinka paljon työtä itsensä kanssa on joutunut tekemään, jotta on saanut ulkoiluvaatteet päälle ja saanut itsensä ulos kameran kanssa. Saati, että on saanut itsensä siihen moodiin, jotta kykenee näkemään muutakin, kuin mitä kaikkea sisimmässään kantaa ja on kantanut edeltävät päivät.

Kuinka paljon se vaatii hankalana päivänä, että astuu ovesta ulos vain aistiakseen mille ulkoilma tuntuu. Aistiakseen valoa, kirpakkaa pakkasta ja lunta. Nähdäkseen talven kauneutta.

Hengittääkseen, antaakseen kylmän tuntua varpaissa ja sormissa, nenänpäässä. Ollakseen hetkessä.

Ennen tuota kuvausreissua ja kuvan ottamista on käyty vahvoja tunteita herättävä vuoropuhelu itsensä kanssa, teemalla syyllisyys. Siinä pohjalla kokemus siitä, onko lupa pyytää ja saada apua. Siitä, että rohkenee kysyä ja ottaa apua vastaan. Siitä, ettei tarvitse eikä ole pakko aina pärjätä tai jaksaa yksin. Apua saa ja voi, ja ennen kaikkea, on lupa ottaa vastaan.

Syyllisyys herättää usein vahvoja tunteita. Syyllisyyttä voi kokea ”kaikesta”. Ja aika usein siinä käy niin, että syyllisyys on kuin magneetti, joka imee itseensä asioita, tunteita, ilmeitä ja eleitä sitä mukaa, kun sitä ruokkii ”oikeilla eväillä”. Lopulta se onkin sellainen syyllisyys möykky.

Kun näkee vain vastauksia ja vaihtoehtoja, joissa ei ole valoa tai toivoa, on vaikeaa uskoa ja luottaa parempaan. Silti, uskon että siellä kaiken syyllisyyden, synkkyyden ja pimeyden keskellä, ei ole pelkästään sellaista, millaisena se kaikki ensisilmäyksellä näyttäytyy.

Mistä se ”kaikki” muodostuu?

Aloitetaan siitä, mikä on helpointa ja mikä tulee ensin mieleen. Otetaan siis työvälineeksi palapeli ja muruset (ei koko kakkua), ja pilkotaan sitä hitusen pienempiin osiin. Näin nähdäkseni pääsee pintaa syvemmälle.

Tunteita, joita syyllisyys minussa herättää, on ennen kaikkea viha ja vitutus. Noista nousee ahdistus. Ahdistus tulee siitä, että minä olen tehnyt jotain väärää, koska olen saanut apua (kuulostaa oudolle, eikö?).

Miksi ajattelen noin? Koska alan epäillä, onko minulla siihen lupa, siis saada apua. Lupa itseltäni. Ansaitsenko sen tai olenko riittävän arvokas, kaiken sen avun ja tuen arvoinen? Nämä tunteet nousevat taasen lapsuudesta ja nuoruudesta ja siellä koetusta turvattomuudesta. Eli syyllisyys nostattaa turvattomuutta. Se kätkee alleen noita aiemmin mainitsemiani, vihaa ja vitutusta. Lisäksi ehkä hitunen pelkoa ja suruakin.

Mistä asioista syyllisyys nousee? Muun muassa siitä, että saan viranomaisilta apua. Siitä, että rohkenen pyytää apua ja otan sitä vastaan (vaikka se ei ole helppoa, mutta helpompaa kuin aiemmin). Siitä, etten ole yksin asioiden kanssa ja että minun ei myöskään tarvitse olla yksin. Siitä, että asiat ovat ylipäätään paremmin kuin aiemmin. Siitä, että pyrin keskittymään siihen, mikä on hyvin, enkä murehdi liiaksi jälkikäteen sitä, mitä olisin voinut tehdä toisin tai missä meni pieleen.

Ehkä olen oppinut tähän saakka elämässä ainakin sen, ettei mikään tule ilmaiseksi ja oppinut sen kantapään kautta. Tiedän, että itse on asioiden eteen tehtävä myös oma osuutensa, kukaan toinen ei voi kaikkea tehdä toisen puolesta. Ei ainakaan niin kauan kuin itsellä on ymmärrystä ja kykyä hoitaa omia asioitaan.

Eli se mitä yritän sanoa on, että kaikki ei näy ulospäin ja että on mentävä sille (kuuluisalle) epämukavuusalueelle mennäkseen eteenpäin. Ei ole aina kivaa tai mukavaa kuulla ja nähdä asioita, joita ei haluaisi. Itsellä ainakin eteenpäin meno on vaatinut juuri sen, että sietää epämukavaa oloa ja epävarmuutta, kipeitä faktojakin itseä koskien. Pelkästään ”kivalla” kun ei pitkälle pääse.

Ja jokainen meistä tekee itse omat valinnat ja ratkaisut sen mukaan, kuinka voi, jaksaa, kykenee, ymmärtää, haluaa, osaa… Kuitenkaan kaikkea mitä ”myydään”, ei tarvitse ostaa, pätee tässäkin. Ja aina ei ole edes tarkoituksen mukaista mennä tai päästä eteenpäin. Joskus riittää jo se, että on siinä missä on.

Ja toisaalta, ajattelisin, että itse matka on se, joka palkitsee – ei tavoite tai päämäärä. Vaikka tavoite olisikin saada onnistunut valokuva, ei se tuntuisi miltään, jollei kuljettu matka olisi sen arvoinen.

Minulla on vielä matkaa kuljettavana itseni kanssa. En ole valmis tai ehyt. Minussa on arpia, haavojakin. Olen aika ajoin hyvin ankara ja vaativa itseä kohtaan. Voin sanoa toiselle ”olet tärkeä, olet rakas ja sinä riität”, mutta itselle niitä opettelen.

Minun valokuvani ei siis ole vielä ”valmis”. Se vaatii vielä harjoittelua, sommittelua, hiomista, epäonnistumista, tarkennusta, erilaista perspektiiviä ja erilaisia kuvakulmia, tunnustelua ja peilaamista, raamit – eli elämää itseään, ei enempää eikä vähempää.

-Kynnyksellä-

Korkeintaan vähän väsynyt

Eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä.

Eeva Kolun kirja kertoo uupumuksesta.

”En tunne yhtään (siis yhtään) kolmekymppistä naista, joka ei olisi ollut joko burnoutissa tai lähellä sitä,” kirjoittaa Eeva Kolu ja puhuu myös itsestään. Kolu on kamppaillut uupumuksen kanssa ison osan aikuisiästään ja riittämättömyyden tunteiden kanssa niin kauan kuin muistaa.

Kirjassaan Kolu miettii, mikä kaikki meitä oikein uuvuttaa. Burnoutiin ei vie vain työ vaan ajan eetos. Hän poraa katseensa häpeään, suorittamiseen, täydellisyyden tavoitteluun ja ulkonäköpaineisiin mutta muistuttaa myös ilosta, huumorista, myötätunnosta ja joutilaisuudesta.

Kirja on tarkka ja terävä katsaus 2000-luvun burnoutkulttuurista, ja se auttaa pohtimaan, kuinka tuntea itsensä riittäväksi yltäkylläisessä maailmassa, jossa mikään ei riitä.

Joulun odotusta

Onni odottaa Joulua
– Onni odottaa Joulua –

Lähellä Joulua ollaan jo, ja Ullmaijan on aika jäädä Joululomalle. Lomailen parisen viikkoa ja palaan töihin 4.1.2021. Palaanko työhuoneelle vai jatkanko etänä, nähdään vuoden vaihteen jälkeen. Seurataan Varkauden seudun koronatilannetta ja toimitaan mahdollisimman turvallisesti. Päivitän tilanteen tänne etusivulle ja Psykoterapiapalvelu Ullamaijan facebookprofiiliin.

Uppiksen jouluruno

Kuusen alla on kummaa puhinaa, karvaisen kuonon jouluista tuhinaa. Heilahtaa kuusen katveessa tassu, kurahtaa vihreän varjossa massu. Joulukarhu on asialla, oksien peitossa kuusen alla.


Karhulla mielessä jouluiset ilot, pukki ja lahjat ja omenakilot.
Karhun mielessä joulu välkkyy, kynttilän valo silmissä läikkyy.
Mieli on auvoinen, mieli on avoin, vietetään joulua jouluisin tavoin.

-Elina Karjalainen-’

Hyvää Joulua ja Onnea Vuodelle 2021

Hyvää alkanutta vuotta 2021!

KORONA-INFO!

Yksilöterapiaa voi toteuttaa Korona-pandemian aikana etänä sekä videopuheluyhteyden että tavallisen puhelinyhteyden kautta. Tapaamiset voivat toteutua myös kasvokkain, mikäli asiakas ja terapeutti pitävät tätä sopivana. Tapaamisissa huolehditaan hygieniasta mahdollisimman hyvin, mutta on huomioitava, että asiakas tulee lähivastaanotolle omalla vastuullaan.

Kelan kuntoutuspalvelujen tuottaminen 1.6.2020 alkaen

Blogissa ajatuksia niin asiakkailta kuin terapeutiltakin. Lisäksi hyödyllisiä linkkejä mielenkiintoisiin aiheisiin. Täältä löydät myös Kokemusasiantuntijan runovideot.

Käy tutustumassa!

Unisatuja aikuisille

Löysin tällaiset Unisadut, eli tyynnyttäviä tarinoita, jotka auttavat myös nukahtamaan. Tarinoiden kirjoittaja on jooga- ja meditaatio-ohjaaja Kathryn Nicolai.

”Rauhattomat ja kiireiset mielet tarvitsevat lepopaikan. Oli ongelmana sitten nukahtamisvaikeudet, heräily kesken unien tai levottomuus päivän kiireiden keskellä, Kathryn Nicolai tarjoaa lempeän, luonnollisen ja tehokkaaksi todistetun tavan rauhoittaa mieli ennen unta. Kirja perustuu hänen rakastettuun unipodcastiinsa (Nothing Much Happens), jolla on jo miljoonia kuuntelijoita ympäri maailmaa. Ajattoman viehättävät unisadut kauniine kuvituksineen vievät mukanaan pieniin, suloisiin rentoutumisen hetkiin ja niiden kautta syvään, levolliseen uneen.”

Mielestäni toimii parhaiten äänitteenä. Unisadut löytyvät äänikirjapalveluista. Tällä hetkellä ainakin BookBeatista löytyy 13 satua ja iso liuta ensi vuoden puolella julkaistavia. Jokainen äänite kestää n. 20 min. Alussa on lyhyt intro rentotumiseen, jonka jälkeen satu luetaan kahteen kertaan. Toisto on hyvä juttu nukkumaan käydessä, mutta myös valveilla ollessa, koska toisella kerralla tarina menee syvemmälle.

Jättäisin nimestä pois tuon ”rauhattomille”. Sopii kaikille nykyaja ihmisille.

Sähköstä apua masennukseen

Myssy päähän ja menoksi! Ollaan kaukana siitä, kun 50-luvulla laitettiin kapula hampaiden väliin ja sähköjohtimet ohimoille. Noista ajoista sähköhoito on kokenut uuden tulemisen. Anestesiassa annettua nykyaikaista sähköhoitoa (ECT) on annettu pitkittyneestä ja vakavasta masennuksesta kärsineille henkilöille jo vuosikausia. Sen jälkeen on tullut magneettistimulaatiohoito.

Kehitys kehittyy. Nyt on kyse tasavirtastimulaatiosta, jota annetaan hoitomyssyn avulla. Tasavirtastimulaation suurimpia etuja ovat liikuteltavuus ja helppokäyttöisyys. Paristokäyttöisen myssyn saa kotiin. On myös huomioita, että lääkehoito ei myöskään sovi kaikille.

Turku on kulkenut tämän kehityksen etulinjassa. Turun yliopistollisen keskussairaalan psykiatrian ylilääkäri Tero Taiminen valaisee, että masennuksessa tietyt aivojen alueet toimivat vajaateholla ja tietyt aivojen alueet toimivat liikaa. Sähköhoidolla voidaan tasapainottaa tilannetta. Laitteen avulla voidaan lisätä tai vähentää aivosolujen signaalin laukeamisherkkyyttä, Taiminen täsmentää.

LUE LISÄÄ 10 vuotta vaikeaa masennusta sairastanut Kirsi Saaros sai avun hoitomyssystä: ”On kuin palauttaisi tehdasasetukset omille aivoille”.

Pimeys tekee hyvää…

……tässä valosaasteen täyttämässä maailmassa. No ei tule ensimmäisenä mieleen Suomen leveysasteella vuoden viimeisien kuukausien aikana, mutta on hyvä ajatella välillä tästäkin näkökulmasta.

Luonnollisen pimeän puute sotekee esimerkiksi unirytmiä. Ei näy tähtitaivas, ei revontulet. Suomen matkailuvaltiksi on nostettu myös pimeän ja valon välimuotoja, kaamoksen kajastusta ja sisnistä hetkeä.

Totaalinen pimeys on harvainaista suuressa osassa maapalloa. Eurooplaiaista 99% asuu yötaivaan alla, jossa keinovalo sen haalistaa! Pimeyttä on alettu suojella. Suomea lähinnä oleva ”pimeän taivaan puisto” on Tanskassa…. LUE lisää Ylen hienosta jutusta Joulukuu on vuoden pimeintä aikaa, mutta pimeys tekee ihmiselle myös hyvää.

Kirkasvalo on hoitoa masentuneelle mielelle, mutta jatkuva valo ei ole hyväksi. Pimeä merkitsee lepoa! Jutussa on myös vinkkejä siihen, kuinka vähennät valosaastetta.

Pimeä pimeänä ja valo valona, eikö? Ja on se mukava tieto, että 22.12.2020 päivä alkaa taas pidentyä!