Psykoterapiaa Mikkelissä & Varkaudessa

• 

Psykoterapia on terveydenhuollon tavoitteellista toimintaa, jolla hoidetaan psyykkisiä vaikeuksia psykologisin menetelmin. Psykoterapiassa hankalia asioita prosessoidaan keskustelemalla. Tarvittaessa voidaan käyttää erilaisia oireita tuottavien toimintatapojen tunnistamista ja muuttamista helpottavia harjoitteita.

Psykoterapian vaikuttamiskeinot ovat psykologisia, mikä edellyttää psykoterapeutilta riittäviä perustietoja ihmisen psykologisesta kehityksestä, kliinisestä psykologiasta ja psykiatriasta. Koska psykoterapeutti on määritelty Suomessa terveydenhuollon ammattihenkilöksi, häntä sitovat samat yleiset ja erityiset hoitotoimintaa koskevat vaatimukset kuin muitakin terveydenhuollon ammattihenkilöitä. Psykoterapiaa ohjaavat asiakas- ja potilastyötä koskevat lait, asetukset ja ammattikäytännöt sekä eettiset periaatteet. Lue lisää Mielenterveystalon sivuilta Psykoterapia

• 

Suomessa kuitenkin kuka tahansa voi kutsua itseään terapeutiksi. Kannattaakin muistaa, että terapeutin opinnot saattavat koostua satunnaisista kursseista. Se ei vielä tarkoita asiantuntemusta. Sen sijaan psykoterapeutti on Valviran hyväksymä ja myöntämä, suojattu terveydenhuollon ammattinimike. Valvira merkitsee hyväksyttävän koulutuksen suorittaneen henkilön terveydenhuollon ammattihenkilöiden keskusrekisteriin Terhikki, josta pätevyyden voi tarkistaa.

• 

Terveystalon johtava psykologi Tuija Turunen toivoisi, että ”ihan kuluttajasuojan kannalta, ihmiset olisivat tarkkana ja perehtyisivät auttajansa koulutukseen. Valitettavasti asiantuntijuuden arvostuksen lasku on haaste koko suomalaisessa yhteiskunnassa. Siksi jaksankin puhua väsymättä koulutuksen, tieteen ja tutkimuksen puolesta. Jos ihminen on masentunut, ahdistunut, uupunut tai uneton, hänen tulee saada terveydenhuollon ammattilaisen apua. Pelkkä auttajan hyvä tahto ei riitä, vaan hänellä pitää olla koulutusta, tietoa ja osaamista. Ja hänen toimintaansa tulee valvoa”. Tiedätkö kuka sinua hoitaa? Perehdy auttajasi koulutukseen

• 

….loppuuko se koskaan? Konkreettinen vanhemmuus loppuu, se jossa huolehditaan, katsotaan perään ja otetaan vastuu jälkikasvun elämästä. Ainakin on lupa ajatella, että sen kuuluisi tulla päätökseen. Lapsille on annettu riittävä valmius lehahtaa siivilleen ja vanhempi on valmis päästämään irti. Emotionaalinen vanhemmuus jatkuu aina, mutta minkä ymnpärille emotionaalinen vanhemmuus rakentuu? Onko se osa lapsen ja vanhemman kiintymystä ja kiinnostusta seurata sopivalta etäisyydeltä miten poikaset maailmassa pärjäävät, ja toki mahdollisuukein mukaan jossain kohti vähän autellakin. Vai, onko emotionaalinen vanhemmuus kietoutunut vanhemman hataran identiteetin ympärille? Olenko olemassa vain lasteni kautta, vain äitinä, vain isänä? Joudunko keskittymään heikossa jamassa olevaan parisuhteeseeni sitten, kun en voi enää piiloutua vanhemmuuden vaatteisiin? Joudunko viimein miettimään mikä ja kuka minä olen, ihan noin niin kun (vaan) itsenäni?

Näitä ja muita ”tyhjän pesän syndroomaan” liittyviä ajatuksia pohtii Paula Tiessalo blogissaan Hetki, jolloin päästin irti lapsistani

• 

• 

Ihmiset haluavat kostoa kun heitä on satutettu syvästi.

Kosto on varoitus. Ihmiset eivät tavoittele kostolla vain yksittäisen teon takaisinmaksua vaan pyrkivät ennalta ehkäisemään saman virheen toistumista.

Kosto on pelote, joka osoittaa, millainen käyttäytyminen on tuomittavaa. Kostolla on siten suuri merkitys opetettaessa, mikä on oikein ja hyvää, mikä väärin ja pahaa.

Koston pelko suojaa ihmisiä toisiltaan ja vahvistaa halua vastavuoroiseen yhteistoimintaan.

• 

Kun esi-isämme ja -äitimme aikoinaan ryhtyivät vetämään yhtä köyttä, heitä ohjasi koston mahdollisuus. Koston pelossa yhteistyö sujui entistä tehokkaammin ja tuottavuus parani, sillä yhteistyöhaluiset ihmiset ovat tuottavampia kuin yhteistyöhaluttomat. Vaikka kostaminen on maksanut yksittäisten ihmisten henkiä, se on palvellut ryhmän etua. Näin kosto tavallaan hyvän palveluksessa…..

Mutta, kun kosto ryöstäytyy hyvän palveluksesta, niin se alkaa ylläpitämään pahoinvointia. Perinteisesti kosto koetaan ”punttien tasaamisena” jonka oletetaan eliminoivan loukatuksi tulemiseen liittyvän haavoittuvuuden. Uskomme koston purkavan sisään patoutunutta kiukkua ja jännitteitä. Näin ei kuitenkaan käy.

Gandhi totesi, että ”silmä silmästä tekee koko maailmasta sokean.” Kostoa hautova ihminen pitää tuoreina haavansa, jotka muuten paranisivat ja arpeutuisivat, totesi aikoinaan Sir Francis Bacon (1561–1626).

Kosto on epäonnistunut yritys tasapainottaa vaakoja, huolimatta siitä kuinka monta säätöä teet, vaaka pysyy aina epätasapainossa. Haavoitettu henkilö tuntee olonsa alempiarvoiseksi, aivan kuin hän olisi häntä satuttaneen ihmisen alapuolella. Siispä hän yrittää loukata tuota henkilöä saavuttaakseen alkuperäisen tasapainoaseman tai tullakseen ylempiarvoiseksi. Lue lisää Kosto tekee koko maailmasta sokean

Aivomme pitävät kostosta, mutta kostosta pidättäytyminen näyttää kuitenkin olevan pitkällä tähtäimellä edukkaampaa toimintaa. Koston kokemusta mittaavat tutkimukset ovat osoittaneet, että kostosta pidättäytynyt henkilö pystyi jättämään tapahtuneen nopeammin omaan arvoonsa, normalisoimaan elämänsä ja menemään eteenpäin. Koston toteuttaneet maksoivat teostaan mielipahalla, joka seurasi teon jälkeen. He jäivät märehtimään tapahtumia ja koston kohdetta.

• 

TUTKIMUKSISSA on käynyt ilmi, että aivomme ovat ohjelmoituneet nauttimaan kostosta, ainakin sen odotuksesta. Aivoissamme vääryyden takaisinmaksun kaavailu herättää myönteisiä reaktioita. Mielihyväkeskus virkistyy, kun teemme päätöstä, miten kostamme sovittuja sääntöjä rikkoneelle toverille.

Mitä enemmän ajattelemme vihan ja koston kohdetta, sitä vihaisempia olemme, ja mitä vihaisemmiksi tulemme, sitä vaikeampaa meidän on ajatella mitään muuta kuin kostoa. Tämä johtuu siitä, että viha sitoo paljon tarkkaavaisuutta. Vihaisena on vaikea keskittyä ajattelemaan muuta kuin vihan herättänyttä asiaa. Kun sitten vielä ryhdymme kostotekoon, emme pääse aiheesta millään eroon.

Hesarin jutussa Kostonhalu on vahvimpia tunteitamme – Tämä laaja tiedeartikkeli kertoo miksi aivomme nauttivat kostosta ja mitä siitä seuraa tarkastellaan kostamiseen kohdistuvia odotuksia ja koston seurauksia monesta näkökulmasta.

Kiinalainen filosofi Kungfutsetotesi jo 500-luvulla ennen ajanlaskun alkua: ”Ennen kuin lähdet kostoretkelle, kaiva valmiiksi kaksi hautaa.”

• 

British Journal of Sports Medicine -aikakauslehdessä julkaistun useista tutkimuksista tehdyn meta-analyysin juoksemisen havaittiin vähentäneen mukana olleilla 30 prosenttia sydänsairauksista johtuvia kuolemia ja 23 prosenttia syövästä johtuvia kuolemia. Pienikin määrä juoksua laski riskiä kuolla ennenaikaisesti 27 prosenttia verrattuna niihin, jotka eivät juosseet lainkaan.

Ei ihme, että juostessa tuntuu niiiiiin elävältä!

Tutkimusyhteenveson mukaan viikottaisten juoksukertojen tai -tuntien määrä ei ole ratkaisevaa ennenaikaiselta kuolemalta välttymisen kannalta. Tutkittavia seurattiin tutkimuksesta riippuen 5–35 vuotta. Yhteensä mukana oli 232 000 ihmistä. Yksikin juoksukerta viikossa vähentää ennenaikaisen kuoleman riskiä yhtä paljon kuin himokuntoilu, summaa tutkimusyhteenveto

• 

Tuloksia ei tietenkään kannata tulkita yksioikoisesti. Juoksemisella tarkoitetaan suhteellisen rankkaa liikuntaa johon kaikkien kuntotaso ei riitä. Ei tämä kutenkaan huono tieto ole, varsinkin kun tähän liitetään vastikään julkaistu uusi liikuntasuositus, joka korostaa kaikenlaisen, mittaisen ja määrällisen liikunnan hyödyllisyyttä.

Käy katsomassa liikuntasuositus täältä: Liikutko arjessasi tarpeeksi? Suositus meni uusiksi ja nyt mukaan lasketaan jokainen minuutti

Huippua, että liikuntasuosituksen pohjana on lepo ja palautuminen. Kaikki varmaan tietävät, että levossa kunto kasvaa, mutta alitoteutuneeksi se vaan herkästi jää. Tässäkin on nähtävissä ääripäät. On ne jotka eivät liiku ja sitten ne, jotka liikkuvat överisti. Olipa tarve aktivoida tai jarruttaa, niin kohtuuden korostaminen ja hyvinvoinnista huolehtiminen monipuolisesti vaativat paljon huomiota.

• 

Piilotettu? Tunnistamatta? Tunnistamatta sekä itseltä, että terveydenhuollolta?

Mielenterveyspalveluissa olisi tunnistettava miesten tavat kertoa masennuksestaan. Esimerkiksi miehet voivat kokea vieraaksi tunteista puhumisen, ja kertovat helpommin muista vaivoistaan. Tuleeko edes kysyttyä? Onko helpompi kysyä näitä asioita naisilta kuin miehiltä?

• 

Onhan meillä aika usein tapana yleistää: Miehet ovat tällaisia ja naiset tuollaisia. Yksilöt ovat omanlaisiaan ja heikkoja kohtia on kaikissa. Toivottavasti jokaiselle löytyisi omanlainen tapa ja väylä kertoa asioista.

Artikkelissa Miehen masennuksesta kirjoittanut Jukka Valkonen: Masennus voi jäädä hoitamatta, jos sitä ei tunnisteta Valkonen toteaa, ”Miesten olisi hyvä kyseenalaistaa omaa mieskuvaansa ja pohtia sitä, voiko olla mies muutenkin kuin tunteita väistelevänä ja kaiken kestävänä. Oma haavoittuvuuden, tarvitsevuuden ja oireiden tunnistaminen, avun vastaanottaminen ovat askelia siihen suuntaan.”

Työkokemus osoittaa, että miehet osaavat puhua, kun alkuun pääsevät. Kynnys näyttää olevan monelle korkea. Mutta todella, äijillekin on ihan perinteistä psykoterapiaa. Ehkä markkinoinnissa voisi ottaa oppia alla olevasta KIOSKIN videosta:

KATSO VIDEO Äijäpsykoterapiaa

• 

”Lisäksi on hyvä muistaa, että perinteinen keskusteluapu ei välttämättä toimi kaikille miehille, muistuttaa Valkonen. Tilausta olisi ammattilaisten ohjaamille, vaikkapa liikunnan tai muun harrastuksen merkeissä tapaaville ryhmille sekä miesten keskinäiselle vertaistuelle.”

Mutta hei, pojasta polvi paranee, tai olisiko osuvampi sanoa, että nykypäivän nuoret miehet kokevat saavansa olla sen verran ”pehmeämpiä”, että oman avun tarpeen voi tunnistaa ja apua voi hakea. Lue lisää täältä Nuoret miehet hakevat aiempaa herkemmin apua mielenterveysongelmiin – Matias Kangas sairastui masennukseen silloin, kun piti itsenäistyä

Hyvä arki sisältää kaikenlaiset tunteet.

Joidenkin tutkimusten mukaan kontrolloimme päivittäisistä tapahtumista vain noin kahtakymmentä prosenttia. Voimme vaikuttaa siihen miten lepäämme, liikumme, syömme ja pukeudumme, mutta näihinkin on helppo löytää kontrollin ulottumattomiin karkaavia poikkeuksia.

Vaikka kuvittelemme kontrolloivamme arkea suunnittelemalla tarkasti, kartoittamalla riskejä ja varautumalla pahaan päivään, kriisien ja kivun määrää emme voi säädellä. Sen sijaan voimme vaikuttaa siihen, kuinka kohtaamme ne arjessamme. Lue lisää artikkelista Elä arkea niin että tuntuu. Jutussa korostetaan kaikenlaisten tunteiden kuulumista normaaliin elämään.

• 

Normaaliin elämään kuuluvat myös kaikenlaiset vaiheet, onnistumiset ja epäonnistumiset, jopa kriisit. Välillä menee pätkä ihan tosi hyvinkin, ja niistä sitten laitetaan kuva someen. Tai vaikka menisi aika päin prinkkalaa, niin otetaan kuva siitä, mikä on hyvin. Eikä siinä ole mitään huonoa. En usko, että suurin osa idyllisistä somepostauksista on tehty tavoitteena viestittää kuvaa täydellisestä elämästä, vaan korostaa niitä asioita jotka ovat itselle tärkeitä ja tuovat hyvää mieltä. Me, jtotka postauksia katsomme, vertaamme niitä herkästi omaan elämämme ja nostamme esiin seikat, joihin emme itse ole tyytyväisiä.

• 

Tieto lisää tuskaa….vai miten on? Tietoa on saatavilla joka lähtöön ja riippuu henkilösta ja myös tilanteesta, mihin kiinnittää huomiota ja uskoo. Googlesta löytyy kaikki ja kaikkiin tarpeisiin. Tosin psykiatrian erikoislääkäri Jukka Kärkkäinen toteaa, että internetin aikaudella hypokondriat eivät ole oleellisesti lisääntyneet. Kärkkäinen puhuu hypokondriasta artikkelissa Pitääkö olla huolissaan?

Se, mikä hypokondrian käynnistää, ei ole täysin selvillä. Laukaisevana tekijänä voi olla aiemmin sairastettu vakava sairaus, jonkun läheisen kuolema sairauteen tai oman vanhemman kuolema kyseiseen sairauteen samassa iässä.

Yleisesti ottaen hypokondria on yleisintä jonkin elämänmuutoksen yhteydessä. Sen voi laukaista parisuhdekriisi, ero tai vaikkapa ongelmat työpaikalla. Yllättäen myös positiiviset muutokset elämässä voivat laukaista oireet.

”Jos vaikkapa työpaikka vaihtuu. Näissä tilanteissa potilas tulee vastaanotolle ja kertoo, että hänellä on masennusoireita mutta ei ymmärrä miksi hän on masentunut, kun kaikki on hyvin.”

Usein asiaan liittyy käsittelemättömiä tunteita.

Sairauden pelko eli hypokondria ei ole pelkkää luulosairautta, vaan todellinen elämää rajoittava häiriö. Siihen on myös hoitokeinoja.

Hypokondriaan on kaksi päähoitomuotoa: lääkehoito ja psykoterapia. Hoitavina lääkkeinä käytetään samoja kuin masennukseen ja ahdistukseen. Hypokondrisia pelkoja voi esiintyä oireena myös monissa muissa psykiatrisissa sairauksissa, kuten vakava-asteisissa masennustiloissa. Kärkkäisen mukaan lääkehoidon vaikutukset nähdään nopeasti, usein parissa viikossa. Psykoterapiassa vaikutusten tulevat esille hitaammin, vasta kuukausien päästä.

Tavallisimmat hypokondriassa käytetyt psykoterapiat ovat kognitiivinen psykoterapia, pelkoja herättäville teemoille altistava käyttäytymisterapia tai psykoanalyyttinen terapia. Jotkut hypokondriasta kärsivät henkilöt hyötyvät masennustilojen tai pakko-oireisen häiriön hoidossa käytetyistä serotoninergisistä masennuslääkkeistä.

Painajaiset ovat varmaan kaikille jonkin verran tuttuja juttuja. Unissakävelyä ja unissa puhumista moni on kokenut tai kohdannut. Ei unihalvauskaan ihan harvinainen ole, ruumiista irtautumisen kokemus jo enemmän harvinainen. Tässä vain osa yön tai unen kummallisuuksista, parasomnioista. Ei ole kyse mistään paranormaalista, vaan normaalista unen ja valvetilan sekoittumiseen liittyvästä ilmiöistä, joka aktiovituu kovan tai pitkittyneen stressin yhteydessä. Jotkut parasomniat, kuten yölliset kauhukohtaukset ovat lapsille tyypillisiä ja tiettyyn kehitysvaiheeseen usein kuuluvia, aikuisilla taas harvinaisia. Eli, näin hyvin karkeasti määriteltynä. LUE lisää tekstin lopussa olevista linkeistä.

• 

Keskeistä on se, että nämä kummalliset ja ymmärrettävästi pelottavatkin kokemukset eivät ole vaarallisia. Ne pitää ottaa silti vakavasti. Elämässä on tällöin usein liikaa stressiä. Varsinkin painajaisten lisääntyminen voi kertoa vertauskuvallisesti jostakin ratkaisemattomasta asiasta tai ristiriidasta .

Parasomnioita esiintyy eri univaiheissa, mutta erityisesti siirryttäessä univaiheesta toiseen. Kun siirtymä tapahtuu äkillisesti, aivoissa esiintyy pieniä säätelyhäiriöitä: mieli on hereillä, mutta ruumis nukkuu. Tai toisinpäin: ruumis on hereillä ja mieli unessa.

Kaksi ahdistavaa ja yleensä pelottavaa parasomniaa, joihin vastaanotolla törmää ovat painajaiset ja unihalvaus:

Unihalvauksessa aivot siirtyvät REM-unesta äkillisesti valveeseen, eikä lihaksisto vielä toimi. Normaalisti REM-unen aikana lihasjänteys katoaa ja ihminen on rento. Unihalvaus on tila, jossa herännyt henkilö on tietoinen ympäristöstään, mutta ei pysty liikkumaan. Tällaiseen äkilliseen heräämiseen saattaa liittyä harha-aistimuksia ja tila kestää yleensä muutaman minuutin. Yksittäiset unihalvaukset ovat normaaleja liittyen tiettyihin elämänvaiheisiin, eivätkä vaadi hoitoa.

Unihalvauksessa ruumis on REM-uneen kuuluvassa halvaustilassa, mutta mieli hereillä. Unissakävely tapahtuu vastaavasti syvän unen aikana siten, että ihmisen mieli nukkuu, mutta ruumis ei ja ihminen pystyy kävelemään.

Painajainen kehittyy yön kuluessa vähitellen. Ensin unesta nähdään versioita, joissa tunnelma on vain hiukan ahdistava. Ellei mieli kykene ratkaisemaan uneen liittyvää ongelmaa, uni muuttuu aina vain ahdistavammaksi ja lopulta painajaiseksi.

Painajaisen alkulähde voi olla kauan sitten tapahtunut järkyttävä asia, joka toistuu unissa samantyyppisenä. Painajaiset yleensä loppuvat, kun on käsitellyt trauman

• 

Loppuun vielä psykoterapeutti Soili Kajasteen vinkit painajaisten karkotukseen:

Painajaisten karkottamiseen on kaksi tehokasta keinoa. Ennen nukahtamista voi pohtia, miten painajaista saisi muutettua ystävällisemmäksi – miten se silloin etenisi ja päättyisi. Kun kerrot tarinan itsellesi sitkeästi joka ilta, vähitellen painajainen haalenee.

Toinen tapa on mennä pelottavaa tarinaa kohti. Päätä, ettet lähde unessa pakoon, vaan katsot loppuun asti, mikä sinua uhkaa. Silloin voi käydä kuten naiselle, joka näki kammottavia unia zombiesta. Hän lähestyi uhkaajaansa ja huomasi, että jäljelle jäikin vain kasa riepuja. Itse hirviö oli kadonnut.

Soili Kajaste ja Juha Markkula: Hyvää yötä – Apua univaikeuksiin, Kirjapaja 2011

Kun yöllä tapahtuu kummia

Parasomniat

Mikä on muuttunut, ihminen, yhteiskunta, käsitys sairaudesta ja normaalista? Kuka märää ja säätelee ja miksi? Lääketeollisuudella on ollut isosti sanansa sanottavana. Dignosointi on mennyt yli , tavallaan, mutta toisaalta diagnooseja tarvitaan, jotta saadaan hoitoa ja kuntoutusta, sekä tarvittaessa mahdollisuus olla sairauslomalla.

On paljon puhuttu siitä onko esimerkiksi suru sairaus. Pitkittynyt suru voi sairastuttaa, mutta itsessään suru on normaali tunne, ei sairas tila. Suru voi kuitenkin lamauttaa ja viedä työkyvyn, tilapäisesti jopa oman elämänhalun. Suru on siis vakavasti otettava asia, mutta tuon vakavuuden soisi ymmärrettävän muutenkin, kuin masennus- tai muun sairaussdiagnoosin kautta.

• 

Yleisemmällä tasolla diagnoosikeskeisessä ajattelussa jää kapea kaistale ”normaalille” terveelle olemiselle. Ihmistä haastetaan olemaan yksilöllinen, mutta ei sitten kuitenkaan erilainen. Erilaisuudelle annetaan herkästi nimi, puhutaan oireyhtymistä, ellei jopa napsahda F luokan (mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt) diagnoosi. Lisääkö se hyväksyvää itseymmärrystä, vai tuleeko paine päästä takaisin ”normalin” kirjoihi. Molempia suhtautumistapoja näkee.

”Se, mitä ennen pidettiin luonnollisena suruna elämän vastoinkäymisissä, diagnosoidaan nykyään masennukseksi. Terveyden ja sairauden, normaalin ja epänormaalin rajat muuttuvat ajan saatossa. Mielenterveyden historiaa tutkivat Annastiina Mäkilä ja Petteri Pietikäinen kertovat, miten masennuksesta tuli suomalainen kansantauti ja millaisia vaikutuksia sillä on ollut”.

”Arjessa pidettiin normaalina, että välillä kului pitkiäkin aikoja jolloin mentiin hitaammalla, oltiin synkkiä tai surtiin jotain”.― Annastiina Mäkilä

• 

”Uusi tautiluokitus määritteli masennuksen sairaudeksi, jonka tunnusmerkkejä olivat vähintään kahden viikon ajan jatkuneet oireet, kuten väsyneisyys, unettomuus ja mielihyvän menetys”. -Annastiina Mäkilä

”Enää ei puhuttu psyykkisistä konflikteista, vaan matalista seronotiinitasoista ja masennuslääkkeistä”.― Petteri Pietikäinen

”Tunsivatko ihmiset vähemmän jotain, vaikkapa vuonna 1965, mitä nykyään pidetään masennuksena?”― Annastiina Mäkilä

”Ylidiagnosoinnin yksi ongelma on siinä, että sosiaalisista ongelmista tehdään yksilön ongelmia”.― Petteri Pietikäinen

Lue koko juttu tästä linkistä: Masennuksesta on tullut uusi kansantauti – mutta, mikä on oikeasti muuttunut?