Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriötä pidetään kehityksellisenä häiriönä, joka ilmenee jo lapsuudessa. Osa ADHD-oireisista henkilöistä saa diagnoosin kuitenkin vasta aikuisena, kun oirekuva alkaa haitata selvästi enemmän elämää. Aikuisen ADHD-diagnoosi edellyttää useimmiten kattavaa psykiatrista tutkimusta ja muiden oireilua aiheuttavien tekijöiden poissulkemista. Diagnosointia hankaloittaa usein ADHD:n kanssa samanaikaisesti esiintyvät muut häiriöt, jotka ovat voineet kehittyä itsenäisesti tai ADHD:n seurauksena. Näitä liitännäishäiriöitä voivat olla esimerkiksi masennus, ahdistuneisuus, käytöshäiriöt, uniongelmat ja päihdeongelmat.
Tämä todellakin näkyy vastaanotolla ja mietityttää. Väillä asiakkaan kanssa aletaankin käydä keskustelua siitä, voisiko hänen oireilussaan pohjimmiltaan ola ainakin jossain määrin kyse adhd:stä? Mikä johtuu mistäkin, syytä- seurausta, vaikea sanoa. Melko paljon tätä piirteisyyttä jo aikuisillakin tutkitaan ja melko paljon sieltä osumia löytyy. Kuten alla olevassa tekstissä mainitaan, niin aikuisten kohdalla kyse on useimmiten tarkkaavaisuuteen liittyvistä vaikeuksista. Ylivilkkausoireet näkyvät ulos päin selvemmin ja hyperaktiiviset henkilöt tunnistetaankin paremmin. Joskin, edelleen adhd liitetään herkästi pelkästään lapsiin ja nuoriin. Toinen vinouma tuntuu olevan se, että jos on menestynyt koulussa suhteellisen hyvin, ei voi olla kyse adhd:stä. Mutta, motivaation merkitystä ei pidä unohtaa. Jos koulunkäynti on kiinnostanut kovasti, on se voinut sujua mainiosti, oireilu on näkynyt muualla. Varsinkin add-piirteiset henkilöt ovat usein niitä vaivattomia, rauhallisia koululaisia, jotka saavat olla kaikessa rauhassa piirteineen, kun eivät häiritse muita.
ADHD-oireisen aikuisen arkea haittaavat yleensä eniten tarkkaavaisuuden haasteet. Käytännössä nämä saattavat näkyä vaikeutena keskittyä olennaisiin asioihin, vaikeutena keskittyä pitkään ilman ajatusten harhailua, lisääntyneenä hajamielisyytenä sekä vaikeutena suorittaa tehtäviä määrätietoisesti ja tehokkaasti. Lisäksi ajanhallinnassa on usein ongelmia. LUE lisää täältä ADHD tutuksi.fi
Duodecimin Terveyskirjastossa määritellään Keräilypakko seuraavasti: ”Pakonomaisella keräilyllä tai keräilypakolla tarkoitetaan pakottavaa tarvetta kerätä erilaisia tavaroita ja kyvyttömyyttä heittää niitä pois. Sen seurauksena koti on tupaten täynnä keräilyn kohteena olevia esineitä joskus siinä määrin, että huoneissa tai varastoissa voidaan juuri ja juuri liikkua tavarapaljouden keskellä. Monet suhtautuvat keräämiinsä esineisiin hyvin omistavasti eivätkä salli muiden lainaavan niitä tai koskevan mihinkään. Tällaisen keräilijän kodissa olevan kaoottisen epäjärjestyksen seurauksena keräilijä eristäytyy sosiaalisesti. Pakonomainen keräily voi olla pakko-oireisen häiriön muoto, mutta monilla siitä kärsivillä ei ole lainkaan muita pakko-oireiselle häiriölle ominaisia oireita”.
Syytä ja yleisyyttä ei tunneta. Vaiva on hävetty ja visusti vaiettu. Se voi alkaa missä isässä tahansa, usein jonkin trauman tai vaikean elämäntilanteen yhteydessä. Pakonomainen keräily altistaa monille ongelmille ja vaaroille. Epähygieeniset olosuhteet ja huoneiden ahtaus lisäävät sairastumisen, onnettomuuksien ja tulipalojen riskiä. Pakonomaisen keräilijän on vaikea pitää kotonaan järjestystä ja suoriutua arjen tehtävistä. Usein seurauksena ovat sosiaalinen eristäytyminen ja suhteiden katkeaminen sukulaisiin, lapsiin ja ystäviin.
Kokemuksellisesti niin hamstraaja kuin hänen läheisensä ovat keinottomia ongelman edessä. Hamstraaja ei tunnusta ongelmaa, eikä ota vastaan auttamisyrityksiä.
Pakonomaisen keräilijän sukulaisen tai läheisen kannattaa ottaa yhteyttä lääkäriin, psykiatriin, sosiaalitoimistoon tai A-klinikkaan. Joskus sukulaisen tai tuttavan on ongelman vakavuuden vuoksi pakko ottaa yhteyttä poliisiin tai paloturvallisuudesta tai eläinten suojelusta vastaaviin viranomaisiin.
Jos pakonomainen keräilijä saadaan näkemään ongelmansa, hän voi suurestikin hyötyä asiantuntevasta hoidosta. Hoitotulokset vaihtelevat paljon, ja onnistunut hoito on vaativaa ja usein varsin pitkäaikaista. Lääkehoidossa käytetään ensi sijassa serotoninergisiä masennuslääkkeitä, jotka voivat lievittää pakonomaista käytöstä samaan tapaan kuin muissa pakko-oireisissa häiriöissä.
Psykoterapiassa sovelletaan ensi sijassa kognitiivista psykoterapiaa. Terapiassa tutkitaan ajatuksia ja tunteita, jotka ovat pakonomaisen keräilyn taustalla sekä autetaan keräilijää vähitellen luopumaan osasta esineitä, pitämään kotonaan parempaa järjestystä ja opetetaan erilaisia keinoja rentoutua.
…… kiehtoo ja hämmentää, todetaan Uniliiton lehdessä Uniuutiset 4/2019 sivulta 4 löytyvässä artikkelissa, jossa on haastateltu psykologi ja psykoterapeutti Soili Kajastetta. Alla muutamia katkelmia artikkelista, lue koko juttu yllä olevasta linkistä.
Näemme unia paljon enemmän kuin muistamme. On arveltu, että näemme unia jopa yli kolmasosan siitä ajasta, jonka nukumme. Eniten unia nähdään REM-vaiheessa, mutta myös muut univaiheet sisältävät unennäköä. REM-vaiheen unet ovat merkityksellisimpiä ja pitkiä, kun taas muissa univaiheissa unet ovat lyhyempiä, päivän tapahtumiin liittyviä unia
Unennäön tarkoituksena pidetään nykytietämyksen mukaan kokemusten ja tunteiden sopeuttamista. Aivokuvantamiskokeissa pystytään seuraaman nukkuvan ihmisen aivotoimintaa. Niissä on havaittu, että REM-unen aikana aivojen tunteita käsittelevä limbinen järjestelmä toimii hyvin aktiivisesti, jopa aktiivisemmin kuin valvetilassa. Toisaalta etuotsalohkon rationaalista ajattelua hallitseva järjestelmä on nukkumisen aikana ”pois päältä”, eli tietoinen kontrolli puuttuu. Tästä johtuvat unen usein mielivaltaisilta tuntuvat kytkennät. Etenkin stressaavien asioiden käsittely saa joskus todella oudon tuntuisia muotoja.
Unien kummallisuuksiin ei kannatakaan juuttua liikaa; niistä voi ottaa irti sen, mikä tuntuu tärkeältä ja luontevalta, ja muu saa unohtua. Sama uni voi toistua ja eri versioissaan kehittyä niin, että mieltä vaivaava ongelma ratkeaa. Tällainen ongelmanratkaisu tukee tunne-elämämme hyvinvointia. Joskus taas uni kehittyy painajaiseksi, eli silloin mieltä vaivaavaa pulmaa ei ole kyetty ratkaisemaan.
”Jos näet toistuvaa, hyvin ahdistavaa painajaista, kannattaa tietysti miettiä, mitä uni haluaa sinulle kertoa. Toistuva uni on eräänlainen signaali, hälytysmerkki, että johonkin asiaan pitäisi nyt kiinnittää huomiota”, Soili Kajaste sanoo. Traumaattisia kokemuksia toistavat unet tulevat jo iltayöstä, kun taas muut unet ovat runsaimmillaan aamuyöstä. Unet voivat olla hyvin pelottavia, sillä niissä traumaa käydään läpi yhä uudelleen. ”Jos unien sisällön pystyy ottamaan vastaan, käsittelemään mielessään ja puhumaan toisten kanssa, se auttaa työstämään traumaa. Pikku hiljaa trauma lievenee ja sen merkitys alkaa kadota. Kun kauheatkin asiat pystyy jollain tasolla ottamaan vastaan, psyyke alkaa parantua, toteaa Kajaste..
….eli prokrastinaatio. Uusista ja erikoisista nimityksistä voidaan olla montaa mieltä, mutta ymmärrettävänä pointtina tässä yhteydessä on se, että termillä prokrastinaatio korostetaan sitä, että vitkastelussa ei ole kyse laiskuudesta. Laiskuus ei ahdista kokijaansa, kanssaihmisiä kyllä. Prokrastinaatio ahdistaa ainakin kokijaansa.
Vitkastelu on yritys olla kohtaamatta hankalia tunteita, esimerkiksi tylsistymisen, epävarmuus, turhautuneisuus ja riittämättömyys.
Kuulostele, pälättääkö pääsi sisällä kenties tiukkailmeinen perfektionisti, jolle oikeastaan mikään ei ole riittävän hyvää. Kysy sisäiseltä täydellisyyden tavoittelijaltasi, voisiko joskus tarpeeksi hyvä riittää.
Epävarma ääni saattaa kuiskia, että ei kannata, koska kaikki muut osaisivat tämän varmasti paljon paremmin. Sitä kuiskijaa kannattaa lempeästi kehottaa olemaan liioittelematta.
Yritä siis opetella sietämään epämiellyttäviä tunteita sen sijaan, että rientäisit heti miettimään, miten hankala tunne tukahdutetaan: Selvä, nyt ahdistaa ja tältä se tuntuu. Mielenkiintoista.
Kun kuljet hankalan tunteen läpi, huomaat, että mitään oikeasti kamalaa ei tapahdu. Seuraavalla kerralla et ehkä enää jähmetykään sijoillesi tai etsi pikaista helpotusta pingviinivideoista vaan tartut toimeen.
Työpsykologian tohtorin Helena Åhmanin muistisääntö hyvään keskusteluun painetilanteessa. Menee aika hyvin, kun nämä kaksi asiaa pysyvät yhtä aika läsnä: Tärkeintä hankalissa keskustelutilanteissa on säilyttää suoruuden ja myötätunnon tasapaino. Puhutaanpa kasvotusten, etänä tai tekstimuotoisena.
Viestein kommunikoijia Åhman muistuttaa siitä, että kirjoitetut viestit tulkitaan usein negatiivisemmin kuin mitä ne on kirjoitettu. Jos kaikki viestit kirjoitettaisiin kaksi astetta ystävällisemmin kuin luontaisesti tekee, moni pieni hankaus jäisi pois. Silloin se sävy on suunnillleen se tarkoitettu.
Harvat meistä vetävät panttivankineuvotteluja, mutta sieltä maailmasta otetut ohjeet soveltuvat hyvin mihin tahansa ihmisten välisiin kohtaamisiin. Mitä haastellisimpia kohtaamisia, niin sitä merkityksekkäimmiksi osoittautuvat seuraavat seikat:
Ensimmäisenä se, että jaksaa olla utelias toisesta ihmisestä, eikä leimaa häntä milään tavalla. Toisena se, että jaksaa luoda tunnesidettä mitä hankalimmassakin tilanteessa. Kolmanneksi, että sulla on halu auttaa.
Åhmanin haastattelu Yle Uutisissa ja Puoli Seitsemän lähetyksessä
Yle Dokumentin artikkelissa Väkivallan perintöon haastateltu traumapsykoterapeutteja ja neuropsykologian erikoispsykologia sotatraumojen ilmenemisestä ja ylisukupolvisuudesta. Artikkelin lopussa on linkit kolmeen aihetta käsittelevään dokkariin.
Sotatrauma saattaa saada erilaisia muotoja seuraavan sukupolven ja sitä seuraavan sukupolven elämässä. Sanotaan, että usein vasta kolmannessa ja neljännessä sukupolvessa alkaa tulla tilaa kohdata ja käsitellä asioita. Jos ajatellaan Suomessa sodan jälkeistä aikaa, 40-luvun lopulla syntyneet olisivat toista sukupolvea, sitten 70-80-luvulla syntyneet kolmatta. Heilläkin alkaa olla jo lapsia; nykypäivänä on jo siis neljännenkin polven ihmisiä olemassa.
Siirtymä tapahtuu varhaisessa vuorovaikutuksessa neuraalisesti, hormonaalisesti, kognitiivisesti ja käyttäytymisen kautta yli sukupolvien.
Sota-ajan käsittely menee usein määrätyssä aikataulussa. Ensimmäisellä on yleensä sisäinen tarve yrittää olla etäällä kaikesta, mitä on joutunut kokemaan. On vahva halu suuntautua nykyhetkeen ja tulevaan. Silloin se, että voi tehdä työtä, voi toimia, voi keskittyä vaikka muihin ihmisiin ja omien lasten elämään, antaa suojaa suhteessa omaan sisäiseen oloon. Ja sitäkin tietysti ilmenee, että vältetään muistoja turruttamalla mieltä päihteiden avulla.
Toisen ja kolmannen sukupolven edustajilla ei ole mukanaan sodan taakkaa oman kokemuksensa kautta, mutta he ovat usein niitä, joiden oireilusta aletaan havahtumaan ylisukupolvisen trauman olemassaoloon ja seurauksiin. He voivat kokea oireita, joita on mahdoton ymmärtää heidän oman elämänsä kokemusten kautta. Oireet saattavat sen sijaan sopia erittäin hyvin jopa sekä ajallisesti että sisällöllisesti heidän vanhempansa kokemuksiin. Näiden oireilujen jäljittäminen edelliseen sukupolveen vaatii aina oman tutkimusmatkansa
Henna Salakari on tehnyt Radio Yle 1:n dokumenttiryhmälle kolme dokumenttia historian traumaattisista vaikutuksista, kaksi sodan traumojen ylisukupolvisuudesta yksilön kannalta: Kahlittu Tahto ja Väkivallan Perintö. Kolmas Pahuuden Paradoksi käsittelee mm. sotapropagandaa ja sen suhdetta ylisukupolvisiin ilmiöihin.
Kahlitun Tahdon päähenkilö etsii syitä omalle ”hyytymiselleen”, toimintakyvyttömyydelle, jolle ei ole näkyvää syytä. Epäilykset suuntautuvat ylisukupolviseen traumaan tai lapsuuden traumaan, josta ei ole varmoja todisteita.
Dokumentissa Väkivallan Perintö käsitellään sotatraumoja ja niiden aiheuttamaa väkivaltaisuutta. Samalla pohditaan laajempaa kysymystä, mistä väkivalta ylipäätään tulee ihmisyhteisöön. Molemmissa ohjelmissa kerrotaan trauman vaikutusmekanismeista sekä miten trauman juuret ja juonteet usein paljastuvat ihmiselle itselleen vasta tutkimisen kautta kuin sipulia kuorien. Siten asia usein etenee terapiassakin.
Dokumentti Pahuuden Paradoksi ruotii mm. 1930-luvun kehityskulkuja Kolmannessa Valtakunnassa ja pohtii miten sen ajan propagandan keinot toimivat.
Yllä oleva kuva voi olla vain kuva kuvien joukossa tai sitten se voi puhutella syvemmin. Mutta mitä kukin meistä ensin näkee, kun katsoo tuota yllä olevaa kuvaa?
Katsoja ei varmaankaan mieti mitä tuo kaunis talvinen kuva on vaatinut ollakseen ”valmis”. Kuinka paljon työtä itsensä kanssa on joutunut tekemään, jotta on saanut ulkoiluvaatteet päälle ja saanut itsensä ulos kameran kanssa. Saati, että on saanut itsensä siihen moodiin, jotta kykenee näkemään muutakin, kuin mitä kaikkea sisimmässään kantaa ja on kantanut edeltävät päivät.
Kuinka paljon se vaatii hankalana päivänä, että astuu ovesta ulos vain aistiakseen mille ulkoilma tuntuu. Aistiakseen valoa, kirpakkaa pakkasta ja lunta. Nähdäkseen talven kauneutta.
Hengittääkseen, antaakseen kylmän tuntua varpaissa ja sormissa, nenänpäässä. Ollakseen hetkessä.
Ennen tuota kuvausreissua ja kuvan ottamista on käyty vahvoja tunteita herättävä vuoropuhelu itsensä kanssa, teemalla syyllisyys. Siinä pohjalla kokemus siitä, onko lupa pyytää ja saada apua. Siitä, että rohkenee kysyä ja ottaa apua vastaan. Siitä, ettei tarvitse eikä ole pakko aina pärjätä tai jaksaa yksin. Apua saa ja voi, ja ennen kaikkea, on lupa ottaa vastaan.
Syyllisyys herättää usein vahvoja tunteita. Syyllisyyttä voi kokea ”kaikesta”. Ja aika usein siinä käy niin, että syyllisyys on kuin magneetti, joka imee itseensä asioita, tunteita, ilmeitä ja eleitä sitä mukaa, kun sitä ruokkii ”oikeilla eväillä”. Lopulta se onkin sellainen syyllisyys möykky.
Kun näkee vain vastauksia ja vaihtoehtoja, joissa ei ole valoa tai toivoa, on vaikeaa uskoa ja luottaa parempaan. Silti, uskon että siellä kaiken syyllisyyden, synkkyyden ja pimeyden keskellä, ei ole pelkästään sellaista, millaisena se kaikki ensisilmäyksellä näyttäytyy.
Mistä se ”kaikki” muodostuu?
Aloitetaan siitä, mikä on helpointa ja mikä tulee ensin mieleen. Otetaan siis työvälineeksi palapeli ja muruset (ei koko kakkua), ja pilkotaan sitä hitusen pienempiin osiin. Näin nähdäkseni pääsee pintaa syvemmälle.
Tunteita, joita syyllisyys minussa herättää, on ennen kaikkea viha ja vitutus. Noista nousee ahdistus. Ahdistus tulee siitä, että minä olen tehnyt jotain väärää, koska olen saanut apua (kuulostaa oudolle, eikö?).
Miksi ajattelen noin? Koska alan epäillä, onko minulla siihen lupa, siis saada apua. Lupa itseltäni. Ansaitsenko sen tai olenko riittävän arvokas, kaiken sen avun ja tuen arvoinen? Nämä tunteet nousevat taasen lapsuudesta ja nuoruudesta ja siellä koetusta turvattomuudesta. Eli syyllisyys nostattaa turvattomuutta. Se kätkee alleen noita aiemmin mainitsemiani, vihaa ja vitutusta. Lisäksi ehkä hitunen pelkoa ja suruakin.
Mistä asioista syyllisyys nousee? Muun muassa siitä, että saan viranomaisilta apua. Siitä, että rohkenen pyytää apua ja otan sitä vastaan (vaikka se ei ole helppoa, mutta helpompaa kuin aiemmin). Siitä, etten ole yksin asioiden kanssa ja että minun ei myöskään tarvitse olla yksin. Siitä, että asiat ovat ylipäätään paremmin kuin aiemmin. Siitä, että pyrin keskittymään siihen, mikä on hyvin, enkä murehdi liiaksi jälkikäteen sitä, mitä olisin voinut tehdä toisin tai missä meni pieleen.
Ehkä olen oppinut tähän saakka elämässä ainakin sen, ettei mikään tule ilmaiseksi ja oppinut sen kantapään kautta. Tiedän, että itse on asioiden eteen tehtävä myös oma osuutensa, kukaan toinen ei voi kaikkea tehdä toisen puolesta. Ei ainakaan niin kauan kuin itsellä on ymmärrystä ja kykyä hoitaa omia asioitaan.
Eli se mitä yritän sanoa on, että kaikki ei näy ulospäin ja että on mentävä sille (kuuluisalle) epämukavuusalueelle mennäkseen eteenpäin. Ei ole aina kivaa tai mukavaa kuulla ja nähdä asioita, joita ei haluaisi. Itsellä ainakin eteenpäin meno on vaatinut juuri sen, että sietää epämukavaa oloa ja epävarmuutta, kipeitä faktojakin itseä koskien. Pelkästään ”kivalla” kun ei pitkälle pääse.
Ja jokainen meistä tekee itse omat valinnat ja ratkaisut sen mukaan, kuinka voi, jaksaa, kykenee, ymmärtää, haluaa, osaa… Kuitenkaan kaikkea mitä ”myydään”, ei tarvitse ostaa, pätee tässäkin. Ja aina ei ole edes tarkoituksen mukaista mennä tai päästä eteenpäin. Joskus riittää jo se, että on siinä missä on.
Ja toisaalta, ajattelisin, että itse matka on se, joka palkitsee – ei tavoite tai päämäärä. Vaikka tavoite olisikin saada onnistunut valokuva, ei se tuntuisi miltään, jollei kuljettu matka olisi sen arvoinen.
Minulla on vielä matkaa kuljettavana itseni kanssa. En ole valmis tai ehyt. Minussa on arpia, haavojakin. Olen aika ajoin hyvin ankara ja vaativa itseä kohtaan. Voin sanoa toiselle ”olet tärkeä, olet rakas ja sinä riität”, mutta itselle niitä opettelen.
Minun valokuvani ei siis ole vielä ”valmis”. Se vaatii vielä harjoittelua, sommittelua, hiomista, epäonnistumista, tarkennusta, erilaista perspektiiviä ja erilaisia kuvakulmia, tunnustelua ja peilaamista, raamit – eli elämää itseään, ei enempää eikä vähempää.
Eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä.
Eeva Kolun kirja kertoo uupumuksesta.
”En tunne yhtään (siis yhtään) kolmekymppistä naista, joka ei olisi ollut joko burnoutissa tai lähellä sitä,” kirjoittaa Eeva Kolu ja puhuu myös itsestään. Kolu on kamppaillut uupumuksen kanssa ison osan aikuisiästään ja riittämättömyyden tunteiden kanssa niin kauan kuin muistaa.
Kirjassaan Kolu miettii, mikä kaikki meitä oikein uuvuttaa. Burnoutiin ei vie vain työ vaan ajan eetos. Hän poraa katseensa häpeään, suorittamiseen, täydellisyyden tavoitteluun ja ulkonäköpaineisiin mutta muistuttaa myös ilosta, huumorista, myötätunnosta ja joutilaisuudesta.
Kirja on tarkka ja terävä katsaus 2000-luvun burnoutkulttuurista, ja se auttaa pohtimaan, kuinka tuntea itsensä riittäväksi yltäkylläisessä maailmassa, jossa mikään ei riitä.
Lähellä Joulua ollaan jo, ja Ullmaijan on aika jäädä Joululomalle. Lomailen parisen viikkoa ja palaan töihin 4.1.2021. Palaanko työhuoneelle vai jatkanko etänä, nähdään vuoden vaihteen jälkeen. Seurataan Varkauden seudun koronatilannetta ja toimitaan mahdollisimman turvallisesti. Päivitän tilanteen tänne etusivulle ja Psykoterapiapalvelu Ullamaijan facebookprofiiliin.
Uppiksen jouluruno
Kuusen alla on kummaa puhinaa, karvaisen kuonon jouluista tuhinaa. Heilahtaa kuusen katveessa tassu, kurahtaa vihreän varjossa massu. Joulukarhu on asialla, oksien peitossa kuusen alla.
Karhulla mielessä jouluiset ilot, pukki ja lahjat ja omenakilot. Karhun mielessä joulu välkkyy, kynttilän valo silmissä läikkyy. Mieli on auvoinen, mieli on avoin, vietetään joulua jouluisin tavoin.
Yksilöterapiaa voi toteuttaa Korona-pandemian aikana etänä sekä videopuheluyhteyden että tavallisen puhelinyhteyden kautta. Tapaamiset voivat toteutua myös kasvokkain, mikäli asiakas ja terapeutti pitävät tätä sopivana. Tapaamisissa huolehditaan hygieniasta mahdollisimman hyvin, mutta on huomioitava, että asiakas tulee lähivastaanotolle omalla vastuullaan.
Blogissaajatuksianiin asiakkailta kuin terapeutiltakin. Lisäksi hyödyllisiä linkkejä mielenkiintoisiin aiheisiin. Täältä löydät myös Kokemusasiantuntijan runovideot.
