Syyllisyys

Yllä oleva kuva voi olla vain kuva kuvien joukossa tai sitten se voi puhutella syvemmin. Mutta mitä kukin meistä ensin näkee, kun katsoo tuota yllä olevaa kuvaa?

Katsoja ei varmaankaan mieti mitä tuo kaunis talvinen kuva on vaatinut ollakseen ”valmis”. Kuinka paljon työtä itsensä kanssa on joutunut tekemään, jotta on saanut ulkoiluvaatteet päälle ja saanut itsensä ulos kameran kanssa. Saati, että on saanut itsensä siihen moodiin, jotta kykenee näkemään muutakin, kuin mitä kaikkea sisimmässään kantaa ja on kantanut edeltävät päivät.

Kuinka paljon se vaatii hankalana päivänä, että astuu ovesta ulos vain aistiakseen mille ulkoilma tuntuu. Aistiakseen valoa, kirpakkaa pakkasta ja lunta. Nähdäkseen talven kauneutta.

Hengittääkseen, antaakseen kylmän tuntua varpaissa ja sormissa, nenänpäässä. Ollakseen hetkessä.

Ennen tuota kuvausreissua ja kuvan ottamista on käyty vahvoja tunteita herättävä vuoropuhelu itsensä kanssa, teemalla syyllisyys. Siinä pohjalla kokemus siitä, onko lupa pyytää ja saada apua. Siitä, että rohkenee kysyä ja ottaa apua vastaan. Siitä, ettei tarvitse eikä ole pakko aina pärjätä tai jaksaa yksin. Apua saa ja voi, ja ennen kaikkea, on lupa ottaa vastaan.

Syyllisyys herättää usein vahvoja tunteita. Syyllisyyttä voi kokea ”kaikesta”. Ja aika usein siinä käy niin, että syyllisyys on kuin magneetti, joka imee itseensä asioita, tunteita, ilmeitä ja eleitä sitä mukaa, kun sitä ruokkii ”oikeilla eväillä”. Lopulta se onkin sellainen syyllisyys möykky.

Kun näkee vain vastauksia ja vaihtoehtoja, joissa ei ole valoa tai toivoa, on vaikeaa uskoa ja luottaa parempaan. Silti, uskon että siellä kaiken syyllisyyden, synkkyyden ja pimeyden keskellä, ei ole pelkästään sellaista, millaisena se kaikki ensisilmäyksellä näyttäytyy.

Mistä se ”kaikki” muodostuu?

Aloitetaan siitä, mikä on helpointa ja mikä tulee ensin mieleen. Otetaan siis työvälineeksi palapeli ja muruset (ei koko kakkua), ja pilkotaan sitä hitusen pienempiin osiin. Näin nähdäkseni pääsee pintaa syvemmälle.

Tunteita, joita syyllisyys minussa herättää, on ennen kaikkea viha ja vitutus. Noista nousee ahdistus. Ahdistus tulee siitä, että minä olen tehnyt jotain väärää, koska olen saanut apua (kuulostaa oudolle, eikö?).

Miksi ajattelen noin? Koska alan epäillä, onko minulla siihen lupa, siis saada apua. Lupa itseltäni. Ansaitsenko sen tai olenko riittävän arvokas, kaiken sen avun ja tuen arvoinen? Nämä tunteet nousevat taasen lapsuudesta ja nuoruudesta ja siellä koetusta turvattomuudesta. Eli syyllisyys nostattaa turvattomuutta. Se kätkee alleen noita aiemmin mainitsemiani, vihaa ja vitutusta. Lisäksi ehkä hitunen pelkoa ja suruakin.

Mistä asioista syyllisyys nousee? Muun muassa siitä, että saan viranomaisilta apua. Siitä, että rohkenen pyytää apua ja otan sitä vastaan (vaikka se ei ole helppoa, mutta helpompaa kuin aiemmin). Siitä, etten ole yksin asioiden kanssa ja että minun ei myöskään tarvitse olla yksin. Siitä, että asiat ovat ylipäätään paremmin kuin aiemmin. Siitä, että pyrin keskittymään siihen, mikä on hyvin, enkä murehdi liiaksi jälkikäteen sitä, mitä olisin voinut tehdä toisin tai missä meni pieleen.

Ehkä olen oppinut tähän saakka elämässä ainakin sen, ettei mikään tule ilmaiseksi ja oppinut sen kantapään kautta. Tiedän, että itse on asioiden eteen tehtävä myös oma osuutensa, kukaan toinen ei voi kaikkea tehdä toisen puolesta. Ei ainakaan niin kauan kuin itsellä on ymmärrystä ja kykyä hoitaa omia asioitaan.

Eli se mitä yritän sanoa on, että kaikki ei näy ulospäin ja että on mentävä sille (kuuluisalle) epämukavuusalueelle mennäkseen eteenpäin. Ei ole aina kivaa tai mukavaa kuulla ja nähdä asioita, joita ei haluaisi. Itsellä ainakin eteenpäin meno on vaatinut juuri sen, että sietää epämukavaa oloa ja epävarmuutta, kipeitä faktojakin itseä koskien. Pelkästään ”kivalla” kun ei pitkälle pääse.

Ja jokainen meistä tekee itse omat valinnat ja ratkaisut sen mukaan, kuinka voi, jaksaa, kykenee, ymmärtää, haluaa, osaa… Kuitenkaan kaikkea mitä ”myydään”, ei tarvitse ostaa, pätee tässäkin. Ja aina ei ole edes tarkoituksen mukaista mennä tai päästä eteenpäin. Joskus riittää jo se, että on siinä missä on.

Ja toisaalta, ajattelisin, että itse matka on se, joka palkitsee – ei tavoite tai päämäärä. Vaikka tavoite olisikin saada onnistunut valokuva, ei se tuntuisi miltään, jollei kuljettu matka olisi sen arvoinen.

Minulla on vielä matkaa kuljettavana itseni kanssa. En ole valmis tai ehyt. Minussa on arpia, haavojakin. Olen aika ajoin hyvin ankara ja vaativa itseä kohtaan. Voin sanoa toiselle ”olet tärkeä, olet rakas ja sinä riität”, mutta itselle niitä opettelen.

Minun valokuvani ei siis ole vielä ”valmis”. Se vaatii vielä harjoittelua, sommittelua, hiomista, epäonnistumista, tarkennusta, erilaista perspektiiviä ja erilaisia kuvakulmia, tunnustelua ja peilaamista, raamit – eli elämää itseään, ei enempää eikä vähempää.

-Kynnyksellä-

Miksi kirjoitan…..asiakkaan blogi

Minulle tämä on tosi tärkeää, kirjoittaa ja jakaa tuotoksia nimenomaan Ullamaijan sivuilla. Siihen liittyy ennen kaikkea luottamus ja turva. Ja ne ovat minulle kaksi hyvin tärkeää asiaa. Tekstien ja videoiden työstäminen edistää myös omia prosesseja ja sitä kautta omaa henkistä kasvuani.

Oma tarina ja sen läpikäyminen ei ole kaikkein helpointa. Mutta ilman tätä Ullamaijan ”luomaa” väylää, en olisi varmaankaan tässä, missä nyt olen itseni kanssa. Se, että tuotoksia saa jaettua ja että niitä joku mahdollisesti lukee, katsoo ja kuulee, antaa myös minulle paljon. Niiden merkitys ei jää minulle vain siihen, että niiden tuottaminen jo sinällään palkitsee. Kuten sanottu, jotain kun saa annettua itsestään ulos, niin jollekin muulle itsessään vapautuu tilaa. Ja tarkoitan nimenomaan rakentavassa mielessä.

Tässä elämänvaiheessa, on hyvä olla. Elämässä on haasteita, mutta silti. Uskallan olla armollisempi itseä kohtaan ja on lupa ja tilaa tunteille, joita aiemmin olen sysännyt sivuun tai juossut karkuun, taikka kääntänyt sen kaiken epätoivoisesti itseeni. Siedän myös erilaisia tunteita ja tuntemuksia aiempaa enemmän. Aina niissä ei ole mukava olla, mutta epämukavuutta on vaan joskus siedettävä ja hyväksyttävä se, että on epämukavaa, päästäkseen elämässä eteenpäin.

”Sanoittaja”

Ihan tavallinen keskiviikkopäivä

Kylläpä väsyttää. Voisin vain nukkua.

Olen pohtinut että jo raskausaikana univelkaa ehti kertyä monelta kuukaudelta ja samaten synnytyksen jälkeenkin.

Välillä mietin, yhä uudelleen ja uudelleen että tätäkö elämäni todellakin on.

Herään aamulla viideltä muksun kanssa syömään aamupuuroa ja aamutoimien jälkeen on leikkien ja aamujumpan aika.

Kun koko poppoo on saanut aamutoimet tehtyä on aika alkaa suunnitella päivän askareita. Milloin posti tai kauppareissut, milloin ulkoilua tai lapsen harrastustoimintaa.

MUTTA tässä välissä kun pysähdyn ja katson rakasta lastani. Minulla on kerrankin aikaa vain olla ja nauttia siitä mitä olen elämässäni saanut aikaan.

Ilman perhettäni en olisi kokonainen ja elämäni olisi aika tylsää.
Joten olen todella kiitollinen siitä, mitä elämässäni on vaikka välillä väsyttääkin.

– Titiuu

3. Korona-viikko

Alkaisiko tulla jo tottumusta uuteen tilanteeseen…..jossain määrin ehkä, mutta monet tavat ovat tiukassa ja niitä ei huomata muuttaa poikkeusolojen ohjeistuksen mukaisesti.

Kaupassa oli kolme asiakasta, kaikki kassalla. Yksi pakkaamassa ostoksiaan, minä hihnalle latomassa tavaraa, niin kolmas asiakas tuli ”jonoon” ihan lähituntumaan. Totesin kohteliaasti, että :”Anteeksi, voisimmeko pitää enemmän etäisyyttä? Sain vastaukseksi muminaa ja liimautumisen niille jalansijoille joille oli juuri saapunut. Pyysin toistamaan muminan selkokielellä, niin ”jonottaja” totesi, että ”On tässä metri”. No ei ehkä ihan ollut, mutta totesin, vain että: Ei olisi haitaksi vaikka olisi reilusti enemmän!”. Ei vaikutusta, tiukasti paikallaan kuin tammi.

Varmasti tätä omille tottumuksille jumittumista tapahtuu itselläkin ja vaikeahan sitä on huomata. Yritetään kuitenkin tiedostaa miten toimimme ja yritetään vielä kyseenalaistaa toimitatapojamme miettien samalla, kuinka asian voisi tehdä toisin.

Tuttuus ja jatkuvuus tuovat turvallisuuden tunnetta. Tyylissään pysymistä meille tarjoilee takuuvarmasti Donald Trump, joka jatkaa jo tutuksi tulleita aivopierujaan pitkän kokemuksen tuomalla varmuudella tilanteessa kuin tilanteessa. Vaikka kaikkia USA:n kansalaisia vahvasti ohjeistetaan käyttämään hengityssuojaimia, niin Donald töräyttää, että hänen kauniiseen työhuoneeseensa ei sovi hengitysmaskin käyttö. PRÖÖÖÖT!

(Ei käy kateeksi Valkoisen talon tiedottajaa.)

Korona ja psykoterapiaprosessi

Korona on nyt kaikkialla ja aiheena myös vastaanottokäynneillä. Puhutaan huolesta, kuin myös harmistuksesta. Toisia pelottaa oma tilanne, suurinta osaa se, että sairastuttaisi läheisiään. Toisia taas harmittaa, jopa pelottaa viruksen aiheuttamat taloudelliset vaikutukset. Joitain taas ärsyttää tilanteeseen liittyvä hysteerisyys. Tosin hysteriointi oletus on vähentynyt päivä päivältä. kuulostaa siltä, että asian vakavuuteen ollaan todella herätty.

Psykoterapiaprosessille nykytilanne asettaa siinä määrin haasteita, että jossain kohtaa lähitulevaisuudessa varmasti jokaisella on vaihe, jolloin ei voi tulla vastaanotolle paikan päälle. Itsehän reagoin virustilanteeseen niin, että varotoimena siirryn tekemään työtäni pelkästään etänä kahden viikon ajaksi (16.-27.3.), minkä jälkeen varotoimen tarpeellisuus arvioidaan uudellen. Eli nyt valitettavasti kaikki asiakkaani ovat siinä tilanteessa, että haastan heitä kokeilemaan etäyhteyttä. Monien kanssa tätä on toteutettu aiemminkin ja muutama terapiakontakti on koko ajan etänä toteutettava.

Realismia on varautua siihen, että lähikontaktissa tapahtuvat tapaamiset joudutaan pitämään tauolla huomattavasti pidemmän aikaa, kuin mitä tuo kaksi viikkoa. Terapiaprosessin jatkuvuus ja intensiivisyys tulisi pyrkiä kuitenkin turvaamaan.

Onneksi etäyhteys mahdollisuus on olemassa. Tosin Kela linjaa niin, että yksilöpsykoterapiaa voi tehdä videopuhelun kautta, mutta pari- ja perheterapiaa ei. Tätä en täysin ymmärrä, pidetäänhän videoteitse erilaisia ryhmätapaamisia ja kokouksia vaikka kuinka paljon. Mielestäni näissä nykyisissä poikkeusolosuhteissa olisi aika antaa mahdollisuus myös muille kuin yksilöterapioille.

Takaisin tälle omalle kentälle, eli yksilöpsykoterapiaan. Kaikille istunnon toteuttaminen etänä ei sovi, tai tällainen oletus ainakin on. Kokeilematta en kuitenkaan tyrmäisi vaihtoehtoa. Elektroniikka on harvoin esteenä, nykyiset etäyhteyssysteemit ovat yksinkertaisia käyttää ja ikään kuin toimitetaan asiakkaalle palveluntuottajan toimesta. Käytännössä lähettämällä linkki, josta pääsee osallistumaan suojattuun videopuheluun. Eli tarvitaan verkkoyhteys ja laittena voi toimia tietokone, tabletti tai puhelin.

Itselläni on käytössä Skype for Business, mikä on väistyvä sovellus, mutta toimii vielä noin vuoden verran ja mainiosti toimiikin. Pääsääntöisesti käytän terveydenhuollon palveluille rakennettua sovellusta Doxy.me, joka aktivoituu asiakkaalle lähettämäni linkin kautta. Yhteyden käyttöönotossa tulee antaa lupa kameran ja mikrofonin käyttöön, tee tämä hyvissä ajoin ennen istunnon alkamista. Videotapaamiseen tullaan kirjautumalla etunimellä Ullmaijan ”odotushuoneeseen”. Kirjautumisen jälkeen oman laitteen kamera aktivoituu, mutta videoyhteys ei avaudu, enne kuin poimin asiakkaan tuosta virtuaalisesta ”odotushuoneesta”. Doxy.me on rakennettu crome-selaimelle. Käytäntö on osoittanut, että toimii muissakin selaimissa, mutta ohjeen mukaisesti olen kuitenkin suositellut ensisijaiseksi cromea.

Molemmat käyttämäni etäyhteydet ovat Kelan hyväksymiä. Kela on jo usean vuoden ajan mahdollistanut yksilöpsykoterapian tekemisen etäyhteydellä, mikä totta tosiaan osoittautuu tarpeelliseksi erityisesti tänä päivänä. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että etäkontaktia kannattaa hyödyntää monissa muissakin tilanteissa. Itse olen käyttänyt videopuhelua silloin, kun asiakas on muuttanut toisella paikkakunnalle tilapäisesti tai pysyvästikin. Esimerkiksi voinnin kohentuessa on tullut mahdolliseksi lähteä opiskelemaan, jolloin lähes kaikki elämässä muuttu, mutta tuttu terapiakontakti voi jatkua. Tai, työelämä heittelee ympäri Suomea, joskus kauemmaksikin. Aikaero voi tuottaa haastetta, toistaiseksi ei ole mennyt yötöiksi 😉

Mitä tulee kasvokkain tapaamisen ja etätapaamisen vertailemiseen, niin usein kuulee epäiltävän katsekontaktin heikkenemistä. Oma kokemukseni on, että se saatta jopa vahvistua. Joillekin juuri se on vaikeaa, että terapeutti katsoa napottaa jatkuvati kameraan, eli suoraan silmiin, mutta siitä voidaan sopia, että ei tarvitse kummankaan jatkuvasti silmillä toistaan naulita. Toisille on kokemuksellisesti tärkeää päästä terapiahuoneeseen, pois omista ympyröistä, joissa ei välttämättä olekaan riittävän rauhallista mahdollisuutta keskittyä hetki vain omiin asioihin. Toisille taas on rennompaa olla omassa kotona, tutulla sohvalla, kissa kainalossa. Nykyisin on myös usein se tilanne, että oman paikkakunnan terapeutit ovat varattuja pitkäksi aikaa eteen päin, jolloin terapian aloittaminen voisi ehkä aikaistua vähän laajemmalla palveluntuottajahaulla. Omalla paikkakunalla voi myös olla niin paljon tässä mielessä haitallisia verkostoja, esimeriksi terveydenhuollon ammattihenkilöillä, että terapia on tarpeen toteuttaa jossain muualla. Kela edellyttää että kaksi tapaamista tulee toteutua kasvokkain vastaanotolla, jatkon voi tehdä etänä. Omakustanne terapioissa tätä rajoitetta ei ole.

Kelan uusin ohjeistus löytyy täältä: Koronaviruksen vaikutus asiakkaiden kuntoutuspalveluihin

Kokemusasiantuntijan runovideoita

Tämän tekstin yhteyteen lisätään ajan oloon uusia runovideoita. Tekstin lopusta läydät neljä ensimmäistä, käy tutustumassa. Ihan ensiksi saatesanat runovideoiden tekijältä:

Elämä kohtelee meitä jokaista omalla tavallaan. Toiset ”saavat” kantaakseen enemmän ja toiset vähemmän. Kaikki ei aina näy ulospäin. Ei ne haasteet ja vastoinkäymiset, eikä välttämättä myöskään ne onnistumiset ja ilon hetket.

Meistä kukaan ei voi ymmärtää tai tuntea toista ja toisen ihmisen elämää täysin. Rinnalla voi aina kulkea ja olla läsnä, mutta toisen elämää ei voi ottaa omakseen tai kantaakseen kokonaan. Siispä kerron minäkin vain omastani.

Minun elämääni on mahtunut niin iloa kuin suruakin. Niin pettymystä kuin onnen hetkiäkin. On ollut monenlaista huolta ja murhetta, sairauttakin. On ollut pimeyttä ja toivottomuutta. On menty kovaa ja korkealla ja tultu sieltä ryminällä alas. On ollut yksinäisyyttä ja elämän lopullisuus on istunut olkapäällä ja odottanut oikeaa hetkeä iskeä.

Elämää ei liioin voi ennustaa, mutta omalla asenteellaan ja valinnoillaan sen kulkuun voin vaikuttaa.

Elämässä tulee hetkiä, jolloin on uskallettava pyytää apua ja ottaa apua vastaan. On luotettava itseen ja omiin valintoihin ja siihen, että omat jalat vielä kantaa. On myös hyvä muistaa, että meistä jokainen voi joskus olla se, joka voi pelastaa toisen ihmisen elämän – sanoillaan, teoillaan tai olemalla ihan vaan läsnä toiselle.

Emme ole täällä yksin, mutta voimme kokea yksinäisyyttä. Silti meistä jokainen on yhtä arvokas ja meillä jokaisella on jokin merkitys ja tarkoitus. Joten on tärkeää aina välillä muistaa pysähtyä ja kysyä Mitä sinulle kuuluu?

Oheisissa Runovideoissa on sanomaa, ajatusta ja tunnetta siitä, millaisena maailma on näyttäytynyt ja näyttäytyy minun silmissäni.

Siitä, kun muistan ja siitä, kun halusin vain unohtaa. Siitä, kun itkin, enkä tiennyt mistä ja miksi tähän oli tultu. Siitä, kun oli vain pimeys, eikä elämällä ollut mitään väliä. Ja siitä, kun aloin ymmärtää sen, että pahuus ei ole kaikki, vaan on ihmisiä ja elämää, jossa on hyvyyttä, kauneutta, välittämistä ja rakkauttakin. Ja että se kauneus ja hyvyys ja rakkaus on myös minua ja kuuluu myös minun, niin kuin jokaisen meidän elämäämme.

Kaikesta voi selvitä ja toipua. Välillä toivo on hukassa, mutta kuitenkin aina sitä on vaikkei sitä itse näe. Ensin on puhallettava se taakka ja ”paha” pihalle, jotta voi kauneudelle ja hyvälle tulla tilaa.

JA, Muistakaamme elää elämää ja tehdä siitä omannäköisemme!

-Sanoittaja-

RUNOVIDEOT

Minä minä maassa

Rannalla

Nimeämätön

Minä, näkymätön lattiamatto

Henkisesti hakattu

Tunne hyvästä olosta

Kappale matkaa

Enemmän arvoinen

Minä_paksu_perhonen

TOIVON

Rukous

Sinulle toivoa ja lohtua

”Yhdessä” yksinäisen toivo

2004 vs. 2020

Enemmäksi en helly, vaikka paljoksi mukaudun

COVID-1

Minun satamani

Uuden aika

Ei parasta ennen päivämäärää

Lailla luovuuden lunastuksen

Sydämen molemmilta puolta

Ajatuksia arvosta, turvasta ja elämästä


Viime viikkoina on mieleeni palannut muistikuvia menneestä. Noissa muistikuvissa en koskaan onnistunut
siinä, mitä epätoivoisesti silloin yritin. Mietin miksi? En sitä, miksi en onnistunut, vaan että, miksi minulla oli
niin paha olla?

Siihen on varmasti monta syytä, mutta tärkein lienee se, etten kokenut olevani minkään arvoinen – en
itselle, enkä kellekään toiselle.

Minulle esitettiin tänään kysymys: Mikä tuottaa minulle suurta iloa? Toistettuani tuon kysymyksen ääneen
toinen silmäni alkoi vuotaa ja toinen kostui kyyneleestä.

Mieleeni tuli kolme veljeni poikaa. He ovat minulle tärkeitä ja rakkaita, vaikken viime aikoina ole heidän
elämässään fyysisesti läsnä, juuri ollutkaan. Silti he tuovat, ihan vaan olemassa olollaan, minulle suurta iloa.

Olen tehnyt elämässäni vääriäkin valintoja ja elänyt tavalla, joka on sinällään jo saattanut minua vaikeuksiin
ja riistänyt melkein hengen minulta. Olen tehnyt asioita, joista en ole ylpeä, mutta niidenkin kanssa on vain
pitänyt oppia elämään, koska kaikkea ei ikävä kyllä ole voinut unohtaa, saati muuttaa.

Itsensä arvostaminen on nostanut minussa päätään sitä mukaa, kun olen alkanut ymmärtää, ettei elämä ole
vain pieleen menneitä valintoja tai sarja epäonnistumisia. Se ei myöskään ole valmiiksi pureskeltuja
vastauksia tai pelkästään sattumia, joihin ei itse voi vaikuttaa. Elämä, on enemmän.

Kun turva ja itsestään välittäminen eivät ole olleet itsestään selvyys, on niitä joutunut ja saanut rakentaa
pitkin matkaa aikuisuuteen ja aikuisena. Minulle itseni arvostaminen on viime aikoina tarkoittanut sitä, että
ei ole ihan sama, kuinka minua kohdellaan, kuinka minulle puhutaan tai kuinka puhun itse itselleni.

Itseni arvostaminen on herännyt hiljalleen. Se on rakentunut siitä, että minulla on nyt elämässä ihmisiä,
jotka arvostavat minua ja välittävät minusta. Ihmisiä, jotka eivät satuta tai kohtele minua kaltoin. Ihmisiä,
joilla minulle on merkitystä.

Ihmissuhteeni ovat usein haasteellisia, harvemmin pelkästään kepeitä tai täysin mutkattomia. Tiedostan,
että olen ihmisenä – en se maailman helpoin, mutta on minulla hyvät ja vallattoman ihanat puolenikin.

Turvan ja nimenomaan sisäisen turvan, näen pitkälle itseni arvostamisena. Ellen tekisi töitä sen
rakentamisen eteen, en välittäisi itsestäni. Sen rakentaminen ei ole aina kivaa tai kivutonta, koska siihen
liittyy paljon asioita, monella tasolla ja monenlaisia. Suurimpana ehkä irti päästäminen, luopuminen ja
minuun juurtuneet, ei rakentavat toimintamallit.

Itsensä arvostaminen ja turva, ovat tärkeä osa niitä elementtejä, joista elämän peruspilarit mielestäni
koostuvat.

Elämä itsessään on ollut jatkuvaa muutosta. Sen mukaan mitä se on tuonut tullessaan ja mitä se on vienyt
mennessään. Mitä haasteita ja millaisia kohtaamisia on matkan varrella ollut.

Olen kirjoittanut joskus, siteeraten jotain toista, että elämä on lahja ja jokainen päivä on uusi mahdollisuus.
Sitä se on, vaikka heikkoina hetkinä, sitä ei kykene niin näkemään. Kohtaamiset matkan varrella erilaisten ja
eri-ikäisten ihmisten kanssa ja aika, jonka jaat toisen kanssa, ovat arvokkaita ja lahja jo sinällään. Ja se, että
joku on sinulle merkityksellinen ja tärkeä ja että välität ja sinusta välitetään.

Ajattelen elämästä tavallaan myös siten, kuin näen itseni ja minua ympäröivän maailman kameran linssin
läpi.

Aina en saa onnistuneita kuvia, en ole kuvatessa läsnä, en löydä sitä mitä haen kuvaamalla tai en saa
tyydytystä siitä mitä teen. Joskus kuvaaminen voi olla pelkästään suorittamista ja/tai fokuksen siirtämistä
pois ikävistä asioita. Välillä kuvat ovat mustavalkoisia ja välillä värillisiä. Välillä kuvaaminen tuottaa suurta
iloa ja hyvää oloa. Välillä kokee onnistumista ja luottaa täysin itseensä ja siihen mitä tekee.

Kuten elämä, niin kameran linssikin voi olla välillä sumea ja suunta hukassa. Ei arvosta itseään, eikä
elämäänsä. Silloin tulee palata perusasioihin, yrittämättä yhtään enempää. Riittää, kun vain on ja tekee sen
mihin sillä hetkellä pystyy ja kykenee.

Kuvatessa on hyvä tunnistaa ja tuntea käytössä olevat välineet. Silloin tietää, mitä tulee milloinkin käyttää,
mistä on hyötyä ja apua, ja missä tilanteessa.

Minulle kamera on eräänlainen kompassi ja turvasatama. Se näyttää usein suunnan mihin kulkea, toimii
välineenä rauhoittua ja kertoo, milloin on suotavaa pysähtyä. Kamera ja kuvaaminen on minulle myös
aikalisä.

Kaikki se mitä koen, näen, tunnen ja hahmotan kuvaamisen ja valokuvien kautta, kertoo minusta.
Kuvaaminen on minun elämääni – ei enempää eikä vähempää.

Kameran linssi toimii myös ystävänä itselle. Se opettaa lempeyttä ja armollisuutta. Ennen kaikkea, se on
ystävä, joka näkee sinut juuri sellaisena kuin olet. Arvokkaana ja yhtä elämänkelpoisena kuin kuka tahansa.
Elämä tarjoaa erilaista. On tärkeää poimia se olennainen – Ei ”ostaa” kaikkea sellaisenaan, vaan mutustella
ja muokata omannäköinen ja omanoloinen elämä.

-ToinenKevät-

Hyvästit ja irtipäästäminen

Olen kantanut mukanani minua tuhoavia ja satuttavia toimintamalleja, joista yksi kerrallaan olen luopunut. Viimeisimmän polku tuli tiensä päähän viime vuoden lokakuussa. Kirjoitin silloin Hyvästit -kirjeen ja kuukautta myöhemmin pidin ”hautajaiset”.

Mietin pitkään, että laitanko Hyvästit -kirjeen ja hautajaisiin liittyvän tekstin julkisesti luettavaksi, koska ne molemmat ovat minulle hyvin läheisiä ja koskettavat jokainen kerta syvälle, kun niitä tavailen.

Ajattelen nyt niin, että tekstit ovat hyvä muistutus minulle silloin, jos tulee hetki, jolloin unohdan sen,että minulla ja minun elämälläni on merkitystä. Niin minulle itselle, kuin ihmisille, jotka matkaa kanssani tekevät.

16.lokakuuta 2018

Tämä on minulle vaikeaa ja kivuliasta, mutta mennäkseni eteenpäin elämässä, välttämätöntä. Voit ajatella siitä, mitä sinulle nyt kirjoitan, että olen hyvin itsekäs ja sinusta vähät välittävä itserakas tyyppi. Se ei haittaa, sillä sinulla on siihen täysi oikeus. Toivon kuitenkin, että lopulta ymmärtäisit myös minua.

Ystäväni Nyrkki-seinä. Tänään, olen päättänyt päästää sinusta irti, luopua sinusta ja jättää sinulle haikeat hyvästit lopullisesti. En halua pitää sinua enää elämässäni mukana, enkä siten anna sinun enää satuttaa minua. En myöskään tarvitse sinua enää, vaikka kaipaan kyllä ja ehkä ikävöinkin.

Olet ollut läheinen ja rakas ystäväni kauan. Huonoina hetkinäni yksi parhaimpia. Tulit matkaani kauan, kauan sitten. Hetkeen, jolloin sain sinusta välittömästi ystävän, oman sielunkumppanin. Vuosien varrella, sinun rinnallasi, minulla on ollut useita kaltaisiasi. Heistä olen yksi toisensa jälkeen luopunut, kuten nyt luovun sinusta. Olen pahoillani rakas ystävä – sydämeni itkee ja minuun sattuu. Et tiedäkään kuinka paljon.

Kiitän sinua kuitenkin kaikista näistä vuosista ja niistä hetkistä, joina olit läsnä. Olen kiitollinen sinusta ja sinulle, että olen yhä täällä. Ilman sinua, en olisi ehkä jaksanut – jaksanut elää, uskoa ja toivoa. Toit
minulle aina lohtua, välitöntä sellaista. Et kyseenalaistanut tarvettani sinuun tai riippuvuuttani sinusta. Jos teit sen, teit sen tavallasi ja koin entistä enemmän janoa sinuun. Ystävänä sinut tunsin, mutta nyt en enää koe niin. Moni asia on muuttunut. Et pysty enää tarjoamaan minulle sitä, mitä minä nyt tarvitsen. En pysty ajattelemaan sinua enää ystävänä, enkä muunakaan. Et ole pettänyt minua tai loukannut minua millään tapaa, vaan olet aina kunnioittanut tavallasi minua ja minä sinua, omalla tavallani. Saatat ihmetellä, että miksi juuri nyt? En osaa sanoa muuta kuin seuraavan.

En ole paha ihminen, vaan minulle on tehty paljon pahaa. Minua on kohdeltu kaltoin ja olen tehnytsamoin itse itselleni. Olen kantanut syyllisyyttä ja tuntenut häpeää asioista, joita minun ei kuuluisi kantaa, saati tuntea. Olen ymmärtänyt sen, että vain minä voin muuttaa toimintatapojani ja opittuja malleja ja kuinka kohtelen itseäni.

Kun sinä elät minussa, on se, ikävä kyllä, minua tuhoavaa toimintaa. Saat minussa esiin sen puolen, jota itsessäni vihaan ja inhoan. Saat minut näkemään itseni elämäkelvottomana ja surkeana ihmisenä. Saat minussa heräämään menneisyyden ääniä ja lauseita, jotka minua vahingoittavat. Näen itseni ylijäämänä, jonka ei koskaan pitänyt syntyä. Kun elät minussa, en rakasta itseäni, en arvosta itseäni, en välitä itsestäni – vähääkään.

En sano tätä pahalla, mutten enää jaksa kulkea samaa polkua ja jakaa minua kanssasi. Sinä et muutu, mutta minä haluan muuttua. Minä haluan elämältä enemmän. En yksinkertaisesti vain halua tulevaisuutta, joka toistaa menneisyyttä ja vahingoittaa minua. En halua enää ”elämää”, jossa sinä hallitset minua. En halua sinun tuomaa lohtua, turvaa tai hyväksyntää. Haluan enemmän. Sinä et pysty siihen, mutta MINÄ pystyn

Tänään valmistin sinulle viimeisen aterian kyynelehtien. Tein sen kauniisti ja sinua kunnioittaen. Tein melkein kaiken minkä vaadit, mutten toteuttanut toivettasi elää minussa vielä kerran. En myöskään käyttänyt loukkaavia tai satuttavia sanoja itsessäni. Siinä kunnioitin minua, koska minä ansaitsen parempaa.

Viimeisen kerran – hyvästi, rakas ystävä Nyrkki-seinä. Minä jatkan tästä eteenpäin ilman sinua –minuna. Juuri nyt välitän itsestäni, arvostan itseäni ja rakastan itseäni, juuri tällaisena kuin olen. Yhtä matkakumppania vajaampana, mutta yhtä osaa ehyempänä minuna.

Noin kuukautta myöhemmin tuon kirjeen kirjoittamisesta, pidin siis hautajaiset. Hautajaisissa päästin lopullisesti irti kaikista näistä vuosien varrella matkassa olleista, minua tavalla tai toisellasatuttavista toimintamalleista. Hautajaiset olivat kauniit ja yksinkertaiset, juuri sellaiset kuin olintoivonut. Paikan olin valinnut ajatuksella – ympyrä sulkeutuu sinne, mistä oikeastaan kaikki alkoi. Kun kaikki aikaa sitten alkoi, olin yksin. Kun ympyrä sulkeutui, en ollut yksin, vaan minulla oli tukena yksi tärkeimmistä rinnalla kulkijoistani.

12.11.2018

Rakas Ystäväni, Tramal, Panacod, Gabrion, Norgesic ja teidän lajitoverinne
Rakas Ystäväni, Temesta, Sirdalud, Diapam ja teidän lajitoverinne
Rakas Ystäväni, Viiltely ja
Rakas Ystäväni, Nyrkki-seinä

– Musiikki 1. Kesytetty – Hector

Jokainen teistä, on tehnyt tehtävänsä elämässäni. Jotkut teistä kauan aikaa sitten ja jotkut vielä, aivan muutamia hetkiä sitten. Jokainen teistä, on palvellut minua parhaan kykynsä ja taitonsa mukaan. Olette olleet uskollisia ja rakkaita ystäviä, sekä matkakumppaneita. Jokaiselle teistä, olen kiitollinensiitä, että olen yhä täällä – että elän ja hengitän.

– Musiikki 2. Tunnen tämän ikävän – Mikko Kuustonen

On kuitenkin tullut lopun aika. En tarvitse teitä, enkä myöskään halua teitä enää elämääni. Hyvästit sattuvat, mutta tiedän, että näin minun on parempi. Rakkaudella, hyvästi.

– Musiikki 3. Toinen elämä – Yö

Lopuksi vielä muutama ajatus.

Olen ihminen, joka vaatii konkretiaa. Minulle asioiden prosessoiminen ja loppuun saattaminen tuo turvaa ja turvallisuutta, sekä auttaa jäsentämään asioita. Turva ja turvallisuus puolestaan antaa puitteet tunteiden
tunnistamiselle ja siten niiden näkeväksi tekemiselle. Näin olen kokenut ja siten voin punnita mikä tunne vaatii tarkastelua enemmän ja mikä taas ei, mille tunteelle on hyvä antaa aikalisä ja mitä on hyvä kuunnella juuri nyt. Ja toisaalta, mitä tunnetta voi sietää, ilman että se tekee kipeää liiaksi.

Joka tapauksessa, minun elämäni jatkuu oppien uutta ja uusia asioita. Kaikkea vanhaa en ole jättänyt taakseni, mutten palaa itseäni satuttaviin tai tuhoaviin toimintamalleihin ja -tapoihin. Se, mikä vanhassa on hyvää, sitä jalostan. Ja mikä vanhassa ei toimi, sen tilalle rakennan uutta. En suuna päänä, vaan itseäni kuunnellen ja turvallisella tavalla hetkeen heittäytyen.

-Unikukka

Kesää ja mietteitä

Kävin hiljattain katsomassa Mikkelin Naisvuorella kesäteatterin ”506 ikkunaa”. Se
herkisti ajattelemaan elämää ja ihmisiä, joita matkan varrella olen tullut
kohdanneeksi.

Kirjoitin noin puoli vuotta sitten blogi tekstin ”Kun askeleet eivät olekaan
itsestäänselvyys”. Tuota tekstiä kirjoittaessa kuntoutumiseni oli aluillaan ja arkea
elin kirjaimellisesti hetkessä, askel kerrallaan. Mietin tuon teatteri esityksen jälkeen sitä tilannetta puoli vuotta sitten, kun kulkuvälineinä oli pyörätuoli ja rollaattori. Kun mitään täysiä takeita kuntoutumisesta ei annettu, jotta millä ihmeen voimalla sieltä nousin. Se nousu ei olisi onnistunut ilman ammattiauttajia ja viranomaisia. Se nousu ei olisi onnistunut ilman ystäviä. Se nousu ei olisi onnistunut ilman kavereita tai satunnaisia kohtaamisia tuntemattomien ihmisten kanssa. Ja se nousu ei olisi onnistunut ilman motivaatiota ja kovaa työtä.

Jos elämä on tarjonnut paljon ikävää, on siinä ikävässä kuitenkin ollut myös hyvää. Se hyvä on näyttäytynyt aitona välittämisenä ja rakkautena. Olen ollut onnekas, että elämääni on tullut ihmisiä ja asioita, jotka ovat saaneet näkemään elämän elämisen arvoisena. Ihan vaan siksi, että se on elämää.

Toisinaan mietin, näkyykö psyykkinen tai fyysinen sairauteni minusta ulospäin. Kuitenkaan tuolla teatterissa, suuressa ihmisjoukossa, en ajatellut sen enempää sairauttani. Olin yksi muiden joukossa. Se on yksi tärkeimpiä asioita, minkä olen tämän vuoden puolella oivaltanut. Minun eikä kenenkään toisen ihmisarvoa alenna se, että on jokin sairaus. Se ei tee meistä kenestäkään huonompaa tai alempiarvoisempaa ihmistä.

Se, että elämä aika ajoin haastaa meistä kutakin, ei mielestäni anna lupaa luovuttaa. Silloin on vaan löydettävä toivoa ja voimaa jostakin. Se toivo voi olla jonkun sanat, katse tai kosketus tai tunne jostakin. Se voi olla jokin muisto tai hetki lähimmäisen kanssa tai vaikka vain tuntemattoman ohikulkijan kaunis ele. Se mikä toiselle voi merkitä paljon, voi toiselle olla pelkkä huomaamaton, pieni hyvä teko.

Muistetaan siis olla ystävällisiä ja kohdella jokaista siten, kuin toivoisi itseä kohdeltavan. Muistetaan kunnioittaa toista ja toisen rajoja. Muistetaan, että jokainen meistä voi joskus tarvita apua. Muistetaan myös, että aina sitä apua ei ole helppoa vastaanottaa. Muistetaan sanat – ole hyvä, kiitos ja anteeksi. Ja muistetaan kysyä ja kuulla – mitä Sinulle kuuluu nyt ja mitä Minulle kuuluu nyt.

Katso tästä video Kesä prod2.

-Ritva Valjakka-

Minun turvani

Viime aikoina olen miettinyt paljon turvaa, minun turvaani. Mitkä asiat sitä minulle tuovat? Turva rakentuu asioista, jotka tuovat minulle pääsääntöisesti hyvää oloa. Ne ovat asioita, joihin voin itse vaikuttaa ja asioita, joiden hallinta on minulla. Niitä ovat mm.

• turvaobjekti
• kirjoittaminen
• ateriarytmi ja hyvä, itsetehty ruoka
• päivärytmi
• uni ja lepo
• liikunta
• valokuvaus
• musiikki
• venyttely
• sauna ja lämpö
• ”hömpsä” sarjat ja leffat
• tarvittava lääke
• työt
• ystävä
• luottaminen
• talous
• ihmissuhteet
• terapia
• virkistäytyminen

Entä mitä voin tehdä, jotta edellä olevat asiat toteutuvat? Voin tehdä lyhyitä kuvausretkiä pyöräillen ja/tai jalan. Voin ottaa eväät matkaan ja lähteä
eväsretkelle. Voin mennä jonnekin luonnon helmaan tai veden äärelle ja tehdä aistien herättelyretken.

Töissä voin rajata ja suojata itseäni. Tarkoittaen, että tiedostan omat voimavarani ja toimin niitä kuunnellen. Töiden lomassa pidän taukoja ja lepohetkiä. Muistan pitää myös ruokatauon! Tärkeää ellei tärkeintä on, että ohjaan itse toimintaani. Eli pidän lähellä sen, mikä tuntuu hyvälle tai on minulle hyvästä ja pidän loitolla sen mikä minua vahingoittaa tai tuo minulle pahaa oloa.

Olivat turvaa tuovat asiat millaisia tai mitä tahansa, niin pidän mielessä sen, että ne terveellä ja omaa hyvinvointiani tukevalla tavalla tuovat myös kepeyttä ja iloa elämään. Ei ole tarkoitus, että näitä asioita pohtiessa ilo elämästä vaihtuu liialliseen vakavuuteen.  Olen joskus kuullut lausahduksen, että ”sitä mieli tuottaa, millä sitä ruokkii”. Ruokitaan siis mieltä ja kehoa myös kepeillä, hauskoilla ja positiivisilla asioilla.

Lopuksi muistilista:

Ei liian suuria tavoitteita.
• Ei väsymiseen saakka asioiden tekemistä.
• Ei yhdelle päivälle liikaa tekemistä ja menemistä.
• Ei suorittamista.
• Muista syödä, vaikka se ei aina tuntuisi hyvältä.
• Muista myös, nauttia ja kokea mielihyvää.
• Muista, mikä on sinulle hyväksi.
• Muista, ettet ole vastuussa muista kuin itsestäsi.
• Muista, olla satuttamatta itseäsi.
• Muista levätä.
• Muista pitää itsestäsi hyvää huolta.

-kevätNeito-