Hiljaisuus

Jos istuisit nyt hiljaa, mitä kuulisit? Jos sammuttaisit kaiken valon, mitä näkisit?
Olisiko ajatuksesi hiljaa ja sydämesi valaisisi? Vai jatkaisiko aivosi generaattorin voimalla ja sydämen liekki olisi sammunut?

Sinä ehkä nukahdat hiljaisuuteen, sinä ehkä rauhoitut hiljaisuudessa ja sinä ehkä kaipaan hiljaisuutta.

Minäkin haluaisian niitä kaikkia, mutta ei se onnistu, sillä aivoni ja ajatukseni eivät ole koskaan hiljaa.
Vaikka ympärilläni ei olisi äänen ääntä, kuulisen sen kaiken sisälläni.

Kuulen joka päivä kuinka mielessäni kaksintaistellaan. Kuulen aina, kun käyn nukkumaan, miten kaksi eri minua käsittelee päivän tapahtumia. Jossain vaiheessa väsyn heidän keskusteluun ja nukahdan, mutta aamulla se alkaa taas.

Ihmettelet, kun kotona ollessani minulla pitää olla joko televisio, musiikki tai podcast päällä. Ihmettelet, miksi lähden lenkille kuuulokkeet päässäja miksi se on katasfrofi, jos akku loppuu joko puhelimesta tai kuulokkeita. Ihmettelet miksi olen viime aikoina mennyt nukkumaan niin, että jätän poscastin tai muun videon pyörimään puhelimeen ja työnnän sen tyynyn alle.

Teen nämä kaikki saadakseni ajatukseni hiljentymään. Kaksintaistelun äänet vaimenemaan tai ehkä loppumaan, kun kumpikin osa minusta kuuntelee jonkun muun tekemää ääntä.

Mutta ei se kuitenkaan auta kuin hetken. Kaikki äänet lisää loppujen lopuksi vaan vettä jo yli äyräiden olevaan myllyyn.

Pystyn olemaan jo paikallani ja sillä tavoin pysähtymään.

Mutta kun pysähdyn, en voi pysähtyä täysin. En hiljaisuuteen. Sillä hiljaisuudessa kuulen sen kaiken, mitä olen halunnut paeta. Ja jos hiljenen ja annan kaiken tulla, en ole varma. En ole varma, nousenko enää koskaan, sillä en ole varma riittääkö mikään aika maailmassa kuulemaan ajatuksiani.

Mutta sitten kuitenkin, kun joskus sitä hiljenee ja antaa aivojensa kertoa miltä tuntuu, voi paremmmin sanoittaa ajatuksiaan muille.

Hiljensin elämäni yhdeksi hetkeksi, jotta huomaisin, miksi halusin täyttää sen äänellä. Halusin saada kaksintaistelun päässäni vaimenemaan edes hetkeksi. Halusin edes kerran olle kokonainen ja ehjä, enkä vain toistensa vastakohdat: vanha ja uusi minä. Halusin olla vain minä.

-Asiakkaan teksti-

Palaset hukassa

Elämäni palapeli – tuntuu kuin olisin aivan hukassa,

aivan kuin kaikkii tuhannet palapelin palat olisivat levinneet ympäri valtavan salin lattiaa.

 Ja minä en tavallaan tiedä, mistä alkaisin elämääni kasaamaan – ja

tavallaan minä tiedän ja tiedostan jo paljon, sitä mitä itse haluan ja mitä itse tarvitsen.

Kaipaan elämää, jota voisin elää itsestäni – minusta itsestäni käsin.

Että sisäinen ääneni olisi punainen lankani.

Että sydämeni ääntä kuuntelemalla ja sisintäni seuraamalla voisin tavoittaa kaiken

– kaiken mitä loppujen lopuksi hyvään elämääni tarvitsen.

Sillä ydin on siinä – todellinen onni ja tyytyväisyys tulee itsestäni käsin – ei ulkopuolelta.

MUTTA. Minun elämässäni se on suuri sana.

Se on kuin kynnys, jonka ylitse minä en osaa, enkä minä uskalla astua.

Sillä minua pelottaa ja minä epäröin.

Kun elämäni ideologia, ajatus ja päämäärä on ollut elää aina toisia varten,

toisista käsin ja siihen ikäänkuin muovautuen,

on tullut tapa unohtaa itsensä, minuutensa ja keskittyä toisiin

ja ajautua uudestaan – uudestaan tilanteeseen , jossa uuvun, jossa voin huonosti.

Ja minä hukkaan suuntani, hukkaan itseni ja ajelehdin yhä kauemmaksi siitä hyvästä,

mitä minä etsin ja mitä minä tarvitsen ja kuka minä loppujen lopuksi olen.

-Camilla-

Minun mantrani


Kirjoitin blogitekstin 31.12.2014 otsikolla LET YOUR FAITH BE BIGGER THAN YOUR FEAR S. Poimin sieltä tähän yhden lauseen, joka puhuttelee minua suuresti – edelleen.


”Yksi suurimmista peloistani on se, että unohdan elää.”

Olen elänyt ja olen pelännyt. Elämä on antanut ja se on ottanut. Ihmissuhteet ovat eläneet ja on ollut aikoja, jolloin on ollut tarpeen päästää jostain irti ja toisaalta, elämääni on tullut uusia ihmissuhteita ja asioita. Elämä on kulkenut taakse ja eteen, paljon miettien ja pohtien. Toisaalta on ollut hetkiä, jolloin olen ollut täysin jumissa itseni kanssa. On ollut myös hetkiä, kun olen seilannut hyvin syvissä vesissä ja olen ollut lähellä antaa kaiken mennä.


Välillä olen ollut keinoton tunteideni kanssa ja olen aika ajoin sitä edelleen. On ollut päiviä ja öitä, jolloin olen kokenut oloni turvattomaksi ja ainoa turva, on tullut ulkoapäin.Tuosta alussa mainitsemasta kirjoituksestani on kulunut pian seitsemän vuotta. Kysyn, että olenko unohtanut elää? En. Koen, että olen saanut elää henkisesti rikasta elämää. Suhde elämään ja tapaan ajatella elämästä, on minussa muuttunut. Vaikeina hetkinä, en tartu itseäni vahingoittaviin vanhoihintotuttuihin keinoihin, vaan pyrin miettimään – Mitä tarvitsen nyt? Mikä on minulle hyvästä? Aina en löydä vastausta kysymykseeni. Silloin turhaudun ja väsyn itseeni. Useimmiten vastaus löytyy perusarjesta ja arjen askareista. Ja ellei löydy, niin sekin on ajoittain ihan ok.


Jokin aika sitten eteeni tupsahti kirjoitus, jossa puhuttiin ”murehtimisvapaa vartista”. Olen sitä yrittänytottaa haltuun ja harjoitella minulle sopivia keinoja mahdollistaa sellainen.


Muutama päivä sitten havahduin illalle siihen, että itken ja olen surullinen jostakin. Olin tuolloin tekemässä tilaa unelle, mutta pääni sisällä oli täysi kaaos ja kyyneleet valuivat pitkin poskia. En tiennyt mistä itku nousi tai mihin se liittyi.

Olin tallentanut puhelimessani olevalle soittolistalle kappaleen, joka rauhoittaa oloani ja sitä kuunnellessa saavutan hetkittäin eräänlaisen flow-tilan. Tuota kappaletta kuunnellessa mieleeni alkoi itkun keskelle tulvia lyhyitä lauseita. Niitä ääneen hiljaa lausuessani, pääni sisällä oleva sekamelska alkoi lokero lokerolta tyyntyä.


Nimesin nämä lauseet minun mantroikseni, jotka ovat minun ”murehtimisvapaa varttini”. Se on minun
uskoni ja luottamuksen lähde, joka on suurempi kuin sisäinen pelkoni.


Minun mantrani ovat seuraavia:
– Haihduta kaikki murheet, tuo mukanasi hyvän olon purjeet
– Huolesi jontkaan heitä, ilo ja onnellisuus kehoosi keitä
– Hengitä syvään lempeys ja hyvä, puhalla ulos pimeys ja paha
– Vie pois surujen tonni, tuo tullessasi ilo, valo ja vapauden onni
– Ota vastaan hiljaisuus ja rauha, tunne sanattomuus ja viisauden taika


Näin jälkeenpäin miettien olin päässyt tilaan, jossa olin palannut kaukaa, takaisin itseeni ja tähän hetkeen. Olin saavuttanut olotilan, jossa ei ole mennyttä eikä tulevaa. Siinä hetkessä minun oli hyvä ja turvallista olla.


Tunsin oman kehoni ja omat rajani. Sen, että elän ja hengitän.

-Unikukka

Syyllisyys

Yllä oleva kuva voi olla vain kuva kuvien joukossa tai sitten se voi puhutella syvemmin. Mutta mitä kukin meistä ensin näkee, kun katsoo tuota yllä olevaa kuvaa?

Katsoja ei varmaankaan mieti mitä tuo kaunis talvinen kuva on vaatinut ollakseen ”valmis”. Kuinka paljon työtä itsensä kanssa on joutunut tekemään, jotta on saanut ulkoiluvaatteet päälle ja saanut itsensä ulos kameran kanssa. Saati, että on saanut itsensä siihen moodiin, jotta kykenee näkemään muutakin, kuin mitä kaikkea sisimmässään kantaa ja on kantanut edeltävät päivät.

Kuinka paljon se vaatii hankalana päivänä, että astuu ovesta ulos vain aistiakseen mille ulkoilma tuntuu. Aistiakseen valoa, kirpakkaa pakkasta ja lunta. Nähdäkseen talven kauneutta.

Hengittääkseen, antaakseen kylmän tuntua varpaissa ja sormissa, nenänpäässä. Ollakseen hetkessä.

Ennen tuota kuvausreissua ja kuvan ottamista on käyty vahvoja tunteita herättävä vuoropuhelu itsensä kanssa, teemalla syyllisyys. Siinä pohjalla kokemus siitä, onko lupa pyytää ja saada apua. Siitä, että rohkenee kysyä ja ottaa apua vastaan. Siitä, ettei tarvitse eikä ole pakko aina pärjätä tai jaksaa yksin. Apua saa ja voi, ja ennen kaikkea, on lupa ottaa vastaan.

Syyllisyys herättää usein vahvoja tunteita. Syyllisyyttä voi kokea ”kaikesta”. Ja aika usein siinä käy niin, että syyllisyys on kuin magneetti, joka imee itseensä asioita, tunteita, ilmeitä ja eleitä sitä mukaa, kun sitä ruokkii ”oikeilla eväillä”. Lopulta se onkin sellainen syyllisyys möykky.

Kun näkee vain vastauksia ja vaihtoehtoja, joissa ei ole valoa tai toivoa, on vaikeaa uskoa ja luottaa parempaan. Silti, uskon että siellä kaiken syyllisyyden, synkkyyden ja pimeyden keskellä, ei ole pelkästään sellaista, millaisena se kaikki ensisilmäyksellä näyttäytyy.

Mistä se ”kaikki” muodostuu?

Aloitetaan siitä, mikä on helpointa ja mikä tulee ensin mieleen. Otetaan siis työvälineeksi palapeli ja muruset (ei koko kakkua), ja pilkotaan sitä hitusen pienempiin osiin. Näin nähdäkseni pääsee pintaa syvemmälle.

Tunteita, joita syyllisyys minussa herättää, on ennen kaikkea viha ja vitutus. Noista nousee ahdistus. Ahdistus tulee siitä, että minä olen tehnyt jotain väärää, koska olen saanut apua (kuulostaa oudolle, eikö?).

Miksi ajattelen noin? Koska alan epäillä, onko minulla siihen lupa, siis saada apua. Lupa itseltäni. Ansaitsenko sen tai olenko riittävän arvokas, kaiken sen avun ja tuen arvoinen? Nämä tunteet nousevat taasen lapsuudesta ja nuoruudesta ja siellä koetusta turvattomuudesta. Eli syyllisyys nostattaa turvattomuutta. Se kätkee alleen noita aiemmin mainitsemiani, vihaa ja vitutusta. Lisäksi ehkä hitunen pelkoa ja suruakin.

Mistä asioista syyllisyys nousee? Muun muassa siitä, että saan viranomaisilta apua. Siitä, että rohkenen pyytää apua ja otan sitä vastaan (vaikka se ei ole helppoa, mutta helpompaa kuin aiemmin). Siitä, etten ole yksin asioiden kanssa ja että minun ei myöskään tarvitse olla yksin. Siitä, että asiat ovat ylipäätään paremmin kuin aiemmin. Siitä, että pyrin keskittymään siihen, mikä on hyvin, enkä murehdi liiaksi jälkikäteen sitä, mitä olisin voinut tehdä toisin tai missä meni pieleen.

Ehkä olen oppinut tähän saakka elämässä ainakin sen, ettei mikään tule ilmaiseksi ja oppinut sen kantapään kautta. Tiedän, että itse on asioiden eteen tehtävä myös oma osuutensa, kukaan toinen ei voi kaikkea tehdä toisen puolesta. Ei ainakaan niin kauan kuin itsellä on ymmärrystä ja kykyä hoitaa omia asioitaan.

Eli se mitä yritän sanoa on, että kaikki ei näy ulospäin ja että on mentävä sille (kuuluisalle) epämukavuusalueelle mennäkseen eteenpäin. Ei ole aina kivaa tai mukavaa kuulla ja nähdä asioita, joita ei haluaisi. Itsellä ainakin eteenpäin meno on vaatinut juuri sen, että sietää epämukavaa oloa ja epävarmuutta, kipeitä faktojakin itseä koskien. Pelkästään ”kivalla” kun ei pitkälle pääse.

Ja jokainen meistä tekee itse omat valinnat ja ratkaisut sen mukaan, kuinka voi, jaksaa, kykenee, ymmärtää, haluaa, osaa… Kuitenkaan kaikkea mitä ”myydään”, ei tarvitse ostaa, pätee tässäkin. Ja aina ei ole edes tarkoituksen mukaista mennä tai päästä eteenpäin. Joskus riittää jo se, että on siinä missä on.

Ja toisaalta, ajattelisin, että itse matka on se, joka palkitsee – ei tavoite tai päämäärä. Vaikka tavoite olisikin saada onnistunut valokuva, ei se tuntuisi miltään, jollei kuljettu matka olisi sen arvoinen.

Minulla on vielä matkaa kuljettavana itseni kanssa. En ole valmis tai ehyt. Minussa on arpia, haavojakin. Olen aika ajoin hyvin ankara ja vaativa itseä kohtaan. Voin sanoa toiselle ”olet tärkeä, olet rakas ja sinä riität”, mutta itselle niitä opettelen.

Minun valokuvani ei siis ole vielä ”valmis”. Se vaatii vielä harjoittelua, sommittelua, hiomista, epäonnistumista, tarkennusta, erilaista perspektiiviä ja erilaisia kuvakulmia, tunnustelua ja peilaamista, raamit – eli elämää itseään, ei enempää eikä vähempää.

-Kynnyksellä-

Miksi kirjoitan…..asiakkaan blogi

Minulle tämä on tosi tärkeää, kirjoittaa ja jakaa tuotoksia nimenomaan Ullamaijan sivuilla. Siihen liittyy ennen kaikkea luottamus ja turva. Ja ne ovat minulle kaksi hyvin tärkeää asiaa. Tekstien ja videoiden työstäminen edistää myös omia prosesseja ja sitä kautta omaa henkistä kasvuani.

Oma tarina ja sen läpikäyminen ei ole kaikkein helpointa. Mutta ilman tätä Ullamaijan ”luomaa” väylää, en olisi varmaankaan tässä, missä nyt olen itseni kanssa. Se, että tuotoksia saa jaettua ja että niitä joku mahdollisesti lukee, katsoo ja kuulee, antaa myös minulle paljon. Niiden merkitys ei jää minulle vain siihen, että niiden tuottaminen jo sinällään palkitsee. Kuten sanottu, jotain kun saa annettua itsestään ulos, niin jollekin muulle itsessään vapautuu tilaa. Ja tarkoitan nimenomaan rakentavassa mielessä.

Tässä elämänvaiheessa, on hyvä olla. Elämässä on haasteita, mutta silti. Uskallan olla armollisempi itseä kohtaan ja on lupa ja tilaa tunteille, joita aiemmin olen sysännyt sivuun tai juossut karkuun, taikka kääntänyt sen kaiken epätoivoisesti itseeni. Siedän myös erilaisia tunteita ja tuntemuksia aiempaa enemmän. Aina niissä ei ole mukava olla, mutta epämukavuutta on vaan joskus siedettävä ja hyväksyttävä se, että on epämukavaa, päästäkseen elämässä eteenpäin.

”Sanoittaja”

Ihan tavallinen keskiviikkopäivä

Kylläpä väsyttää. Voisin vain nukkua.

Olen pohtinut että jo raskausaikana univelkaa ehti kertyä monelta kuukaudelta ja samaten synnytyksen jälkeenkin.

Välillä mietin, yhä uudelleen ja uudelleen että tätäkö elämäni todellakin on.

Herään aamulla viideltä muksun kanssa syömään aamupuuroa ja aamutoimien jälkeen on leikkien ja aamujumpan aika.

Kun koko poppoo on saanut aamutoimet tehtyä on aika alkaa suunnitella päivän askareita. Milloin posti tai kauppareissut, milloin ulkoilua tai lapsen harrastustoimintaa.

MUTTA tässä välissä kun pysähdyn ja katson rakasta lastani. Minulla on kerrankin aikaa vain olla ja nauttia siitä mitä olen elämässäni saanut aikaan.

Ilman perhettäni en olisi kokonainen ja elämäni olisi aika tylsää.
Joten olen todella kiitollinen siitä, mitä elämässäni on vaikka välillä väsyttääkin.

– Titiuu

3. Korona-viikko

Alkaisiko tulla jo tottumusta uuteen tilanteeseen…..jossain määrin ehkä, mutta monet tavat ovat tiukassa ja niitä ei huomata muuttaa poikkeusolojen ohjeistuksen mukaisesti.

Kaupassa oli kolme asiakasta, kaikki kassalla. Yksi pakkaamassa ostoksiaan, minä hihnalle latomassa tavaraa, niin kolmas asiakas tuli ”jonoon” ihan lähituntumaan. Totesin kohteliaasti, että :”Anteeksi, voisimmeko pitää enemmän etäisyyttä? Sain vastaukseksi muminaa ja liimautumisen niille jalansijoille joille oli juuri saapunut. Pyysin toistamaan muminan selkokielellä, niin ”jonottaja” totesi, että ”On tässä metri”. No ei ehkä ihan ollut, mutta totesin, vain että: Ei olisi haitaksi vaikka olisi reilusti enemmän!”. Ei vaikutusta, tiukasti paikallaan kuin tammi.

Varmasti tätä omille tottumuksille jumittumista tapahtuu itselläkin ja vaikeahan sitä on huomata. Yritetään kuitenkin tiedostaa miten toimimme ja yritetään vielä kyseenalaistaa toimitatapojamme miettien samalla, kuinka asian voisi tehdä toisin.

Tuttuus ja jatkuvuus tuovat turvallisuuden tunnetta. Tyylissään pysymistä meille tarjoilee takuuvarmasti Donald Trump, joka jatkaa jo tutuksi tulleita aivopierujaan pitkän kokemuksen tuomalla varmuudella tilanteessa kuin tilanteessa. Vaikka kaikkia USA:n kansalaisia vahvasti ohjeistetaan käyttämään hengityssuojaimia, niin Donald töräyttää, että hänen kauniiseen työhuoneeseensa ei sovi hengitysmaskin käyttö. PRÖÖÖÖT!

(Ei käy kateeksi Valkoisen talon tiedottajaa.)

Korona ja psykoterapiaprosessi

Korona on nyt kaikkialla ja aiheena myös vastaanottokäynneillä. Puhutaan huolesta, kuin myös harmistuksesta. Toisia pelottaa oma tilanne, suurinta osaa se, että sairastuttaisi läheisiään. Toisia taas harmittaa, jopa pelottaa viruksen aiheuttamat taloudelliset vaikutukset. Joitain taas ärsyttää tilanteeseen liittyvä hysteerisyys. Tosin hysteriointi oletus on vähentynyt päivä päivältä. kuulostaa siltä, että asian vakavuuteen ollaan todella herätty.

Psykoterapiaprosessille nykytilanne asettaa siinä määrin haasteita, että jossain kohtaa lähitulevaisuudessa varmasti jokaisella on vaihe, jolloin ei voi tulla vastaanotolle paikan päälle. Itsehän reagoin virustilanteeseen niin, että varotoimena siirryn tekemään työtäni pelkästään etänä kahden viikon ajaksi (16.-27.3.), minkä jälkeen varotoimen tarpeellisuus arvioidaan uudellen. (Jälkihuomio: Niinhän siinä kävi, että tuli useampi kuukausi, jotka tein kokonaan etänä ja sittemmin ”hybridinä” vaihdellen etä- ja lähitapaamisia. Nyt huhtikuussa 2021 voin todeta, että suurin osa asiakkaistani on edelleenkin etänä ja uskonkin etäilyn jäävän va). Eli nyt valitettavasti kaikki asiakkaani ovat siinä tilanteessa, että haastan heitä kokeilemaan etäyhteyttä. Monien kanssa tätä on toteutettu aiemminkin ja muutama terapiakontakti on koko ajan etänä toteutettava.

Realismia on varautua siihen, että lähikontaktissa tapahtuvat tapaamiset joudutaan pitämään tauolla huomattavasti pidemmän aikaa, kuin mitä tuo kaksi viikkoa. Terapiaprosessin jatkuvuus ja intensiivisyys tulisi pyrkiä kuitenkin turvaamaan.

Jälkihuomautus: Niinhän siinä kävi, että tein useamman kuukauden pelkästään etänä, sittemmin ”hybridinä” vaihdellen etä- ja lähitapaamisia. Nyt huhtikuussa 2021 enemmistö asiakkaistani on etänä ja uskon että etäily jää jatkossa vaihtoehtoiseksi tavaksi käydä psykoterapiassa.

Onneksi etäyhteys mahdollisuus on olemassa. Tosin Kela linjaa niin, että yksilöpsykoterapiaa voi tehdä videopuhelun kautta, mutta pari- ja perheterapiaa ei. Tätä en täysin ymmärrä, pidetäänhän videoteitse erilaisia ryhmätapaamisia ja kokouksia vaikka kuinka paljon. Mielestäni näissä nykyisissä poikkeusolosuhteissa olisi aika antaa mahdollisuus myös muille kuin yksilöterapioille.

Takaisin tälle omalle kentälle, eli yksilöpsykoterapiaan. Kaikille istunnon toteuttaminen etänä ei sovi, tai tällainen oletus ainakin on. Kokeilematta en kuitenkaan tyrmäisi vaihtoehtoa. Elektroniikka on harvoin esteenä, nykyiset etäyhteyssysteemit ovat yksinkertaisia käyttää ja ikään kuin toimitetaan asiakkaalle palveluntuottajan toimesta. Käytännössä lähettämällä linkki, josta pääsee osallistumaan suojattuun videopuheluun. Eli tarvitaan verkkoyhteys ja laittena voi toimia tietokone, tabletti tai puhelin.

Itselläni on käytössä terveydenhuollon palveluille rakennettu sovellust Doxy.me, joka aktivoituu asiakkaalle lähettämäni linkin kautta. Yhteyden käyttöönotossa tulee antaa lupa kameran ja mikrofonin käyttöön, tee tämä hyvissä ajoin ennen istunnon alkamista. Videotapaamiseen tullaan kirjautumalla omalla etunimellä Ullmaijan ”odotushuoneeseen”. Kirjautumisen jälkeen oman laitteen kamera aktivoituu, mutta videoyhteys ei avaudu, ennen kuin poimin asiakkaan tuosta virtuaalisesta ”odotushuoneesta”.

Käyttämäni etäyhteyslinkki on Kelan hyväksymiä. Kela on jo usean vuoden ajan mahdollistanut yksilöpsykoterapian tekemisen etäyhteydellä, mikä totta tosiaan osoittautuu tarpeelliseksi erityisesti tänä päivänä. Koronapandemian myötä Kela on hyväksynyt kuntoutuspsykoterapioissa myös tavallisen puhelun käytön.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että etäkontaktia kannattaa hyödyntää monissa muissakin tilanteissa. Itse olen käyttänyt videopuhelua silloin, kun asiakas on muuttanut toisella paikkakunnalle tilapäisesti tai pysyvästikin. Esimerkiksi voinnin kohentuessa on tullut mahdolliseksi lähteä opiskelemaan, jolloin lähes kaikki elämässä muuttu, mutta tuttu terapiakontakti voi jatkua. Tai, työelämä heittelee ympäri Suomea, joskus kauemmaksikin. Aikaero voi tuottaa haastetta, toistaiseksi ei ole mennyt yötöiksi 😉

Mitä tulee kasvokkain tapaamisen ja etätapaamisen vertailemiseen, niin usein kuulee epäiltävän katsekontaktin heikkenemistä. Oma kokemukseni on, että se saatta jopa vahvistua. Joillekin juuri se on vaikeaa, että terapeutti katsoa napottaa jatkuvati kameraan, eli suoraan silmiin, mutta siitä voidaan sopia, että ei tarvitse kummankaan jatkuvasti silmillä toistaan naulita. Toisille on kokemuksellisesti tärkeää päästä terapiahuoneeseen, pois omista ympyröistä, joissa ei välttämättä olekaan riittävän rauhallista mahdollisuutta keskittyä hetki vain omiin asioihin. Toisille taas on rennompaa olla omassa kotona, tutulla sohvalla, kissa kainalossa. Nykyisin on myös usein se tilanne, että oman paikkakunnan terapeutit ovat varattuja pitkäksi aikaa eteen päin, jolloin terapian aloittaminen voisi ehkä aikaistua vähän laajemmalla palveluntuottajahaulla. Omalla paikkakunalla voi myös olla niin paljon tässä mielessä haitallisia verkostoja, esimeriksi terveydenhuollon ammattihenkilöillä, että terapia on tarpeen toteuttaa jossain muualla. Kela edellyttää että kaksi tapaamista tulee toteutua kasvokkain vastaanotolla, jatkon voi tehdä etänä. Omakustanne terapioissa tätä rajoitetta ei ole.

Kelan uusin ohjeistus löytyy täältä: Koronaviruksen vaikutus asiakkaiden kuntoutuspalveluihin

Ajatuksia arvosta, turvasta ja elämästä


Viime viikkoina on mieleeni palannut muistikuvia menneestä. Noissa muistikuvissa en koskaan onnistunut
siinä, mitä epätoivoisesti silloin yritin. Mietin miksi? En sitä, miksi en onnistunut, vaan että, miksi minulla oli
niin paha olla?

Siihen on varmasti monta syytä, mutta tärkein lienee se, etten kokenut olevani minkään arvoinen – en
itselle, enkä kellekään toiselle.

Minulle esitettiin tänään kysymys: Mikä tuottaa minulle suurta iloa? Toistettuani tuon kysymyksen ääneen
toinen silmäni alkoi vuotaa ja toinen kostui kyyneleestä.

Mieleeni tuli kolme veljeni poikaa. He ovat minulle tärkeitä ja rakkaita, vaikken viime aikoina ole heidän
elämässään fyysisesti läsnä, juuri ollutkaan. Silti he tuovat, ihan vaan olemassa olollaan, minulle suurta iloa.

Olen tehnyt elämässäni vääriäkin valintoja ja elänyt tavalla, joka on sinällään jo saattanut minua vaikeuksiin
ja riistänyt melkein hengen minulta. Olen tehnyt asioita, joista en ole ylpeä, mutta niidenkin kanssa on vain
pitänyt oppia elämään, koska kaikkea ei ikävä kyllä ole voinut unohtaa, saati muuttaa.

Itsensä arvostaminen on nostanut minussa päätään sitä mukaa, kun olen alkanut ymmärtää, ettei elämä ole
vain pieleen menneitä valintoja tai sarja epäonnistumisia. Se ei myöskään ole valmiiksi pureskeltuja
vastauksia tai pelkästään sattumia, joihin ei itse voi vaikuttaa. Elämä, on enemmän.

Kun turva ja itsestään välittäminen eivät ole olleet itsestään selvyys, on niitä joutunut ja saanut rakentaa
pitkin matkaa aikuisuuteen ja aikuisena. Minulle itseni arvostaminen on viime aikoina tarkoittanut sitä, että
ei ole ihan sama, kuinka minua kohdellaan, kuinka minulle puhutaan tai kuinka puhun itse itselleni.

Itseni arvostaminen on herännyt hiljalleen. Se on rakentunut siitä, että minulla on nyt elämässä ihmisiä,
jotka arvostavat minua ja välittävät minusta. Ihmisiä, jotka eivät satuta tai kohtele minua kaltoin. Ihmisiä,
joilla minulle on merkitystä.

Ihmissuhteeni ovat usein haasteellisia, harvemmin pelkästään kepeitä tai täysin mutkattomia. Tiedostan,
että olen ihmisenä – en se maailman helpoin, mutta on minulla hyvät ja vallattoman ihanat puolenikin.

Turvan ja nimenomaan sisäisen turvan, näen pitkälle itseni arvostamisena. Ellen tekisi töitä sen
rakentamisen eteen, en välittäisi itsestäni. Sen rakentaminen ei ole aina kivaa tai kivutonta, koska siihen
liittyy paljon asioita, monella tasolla ja monenlaisia. Suurimpana ehkä irti päästäminen, luopuminen ja
minuun juurtuneet, ei rakentavat toimintamallit.

Itsensä arvostaminen ja turva, ovat tärkeä osa niitä elementtejä, joista elämän peruspilarit mielestäni
koostuvat.

Elämä itsessään on ollut jatkuvaa muutosta. Sen mukaan mitä se on tuonut tullessaan ja mitä se on vienyt
mennessään. Mitä haasteita ja millaisia kohtaamisia on matkan varrella ollut.

Olen kirjoittanut joskus, siteeraten jotain toista, että elämä on lahja ja jokainen päivä on uusi mahdollisuus.
Sitä se on, vaikka heikkoina hetkinä, sitä ei kykene niin näkemään. Kohtaamiset matkan varrella erilaisten ja
eri-ikäisten ihmisten kanssa ja aika, jonka jaat toisen kanssa, ovat arvokkaita ja lahja jo sinällään. Ja se, että
joku on sinulle merkityksellinen ja tärkeä ja että välität ja sinusta välitetään.

Ajattelen elämästä tavallaan myös siten, kuin näen itseni ja minua ympäröivän maailman kameran linssin
läpi.

Aina en saa onnistuneita kuvia, en ole kuvatessa läsnä, en löydä sitä mitä haen kuvaamalla tai en saa
tyydytystä siitä mitä teen. Joskus kuvaaminen voi olla pelkästään suorittamista ja/tai fokuksen siirtämistä
pois ikävistä asioita. Välillä kuvat ovat mustavalkoisia ja välillä värillisiä. Välillä kuvaaminen tuottaa suurta
iloa ja hyvää oloa. Välillä kokee onnistumista ja luottaa täysin itseensä ja siihen mitä tekee.

Kuten elämä, niin kameran linssikin voi olla välillä sumea ja suunta hukassa. Ei arvosta itseään, eikä
elämäänsä. Silloin tulee palata perusasioihin, yrittämättä yhtään enempää. Riittää, kun vain on ja tekee sen
mihin sillä hetkellä pystyy ja kykenee.

Kuvatessa on hyvä tunnistaa ja tuntea käytössä olevat välineet. Silloin tietää, mitä tulee milloinkin käyttää,
mistä on hyötyä ja apua, ja missä tilanteessa.

Minulle kamera on eräänlainen kompassi ja turvasatama. Se näyttää usein suunnan mihin kulkea, toimii
välineenä rauhoittua ja kertoo, milloin on suotavaa pysähtyä. Kamera ja kuvaaminen on minulle myös
aikalisä.

Kaikki se mitä koen, näen, tunnen ja hahmotan kuvaamisen ja valokuvien kautta, kertoo minusta.
Kuvaaminen on minun elämääni – ei enempää eikä vähempää.

Kameran linssi toimii myös ystävänä itselle. Se opettaa lempeyttä ja armollisuutta. Ennen kaikkea, se on
ystävä, joka näkee sinut juuri sellaisena kuin olet. Arvokkaana ja yhtä elämänkelpoisena kuin kuka tahansa.
Elämä tarjoaa erilaista. On tärkeää poimia se olennainen – Ei ”ostaa” kaikkea sellaisenaan, vaan mutustella
ja muokata omannäköinen ja omanoloinen elämä.

-ToinenKevät-

Hyvästit ja irtipäästäminen

Olen kantanut mukanani minua tuhoavia ja satuttavia toimintamalleja, joista yksi kerrallaan olen luopunut. Viimeisimmän polku tuli tiensä päähän viime vuoden lokakuussa. Kirjoitin silloin Hyvästit -kirjeen ja kuukautta myöhemmin pidin ”hautajaiset”.

Mietin pitkään, että laitanko Hyvästit -kirjeen ja hautajaisiin liittyvän tekstin julkisesti luettavaksi, koska ne molemmat ovat minulle hyvin läheisiä ja koskettavat jokainen kerta syvälle, kun niitä tavailen.

Ajattelen nyt niin, että tekstit ovat hyvä muistutus minulle silloin, jos tulee hetki, jolloin unohdan sen,että minulla ja minun elämälläni on merkitystä. Niin minulle itselle, kuin ihmisille, jotka matkaa kanssani tekevät.

16.lokakuuta 2018

Tämä on minulle vaikeaa ja kivuliasta, mutta mennäkseni eteenpäin elämässä, välttämätöntä. Voit ajatella siitä, mitä sinulle nyt kirjoitan, että olen hyvin itsekäs ja sinusta vähät välittävä itserakas tyyppi. Se ei haittaa, sillä sinulla on siihen täysi oikeus. Toivon kuitenkin, että lopulta ymmärtäisit myös minua.

Ystäväni Nyrkki-seinä. Tänään, olen päättänyt päästää sinusta irti, luopua sinusta ja jättää sinulle haikeat hyvästit lopullisesti. En halua pitää sinua enää elämässäni mukana, enkä siten anna sinun enää satuttaa minua. En myöskään tarvitse sinua enää, vaikka kaipaan kyllä ja ehkä ikävöinkin.

Olet ollut läheinen ja rakas ystäväni kauan. Huonoina hetkinäni yksi parhaimpia. Tulit matkaani kauan, kauan sitten. Hetkeen, jolloin sain sinusta välittömästi ystävän, oman sielunkumppanin. Vuosien varrella, sinun rinnallasi, minulla on ollut useita kaltaisiasi. Heistä olen yksi toisensa jälkeen luopunut, kuten nyt luovun sinusta. Olen pahoillani rakas ystävä – sydämeni itkee ja minuun sattuu. Et tiedäkään kuinka paljon.

Kiitän sinua kuitenkin kaikista näistä vuosista ja niistä hetkistä, joina olit läsnä. Olen kiitollinen sinusta ja sinulle, että olen yhä täällä. Ilman sinua, en olisi ehkä jaksanut – jaksanut elää, uskoa ja toivoa. Toit
minulle aina lohtua, välitöntä sellaista. Et kyseenalaistanut tarvettani sinuun tai riippuvuuttani sinusta. Jos teit sen, teit sen tavallasi ja koin entistä enemmän janoa sinuun. Ystävänä sinut tunsin, mutta nyt en enää koe niin. Moni asia on muuttunut. Et pysty enää tarjoamaan minulle sitä, mitä minä nyt tarvitsen. En pysty ajattelemaan sinua enää ystävänä, enkä muunakaan. Et ole pettänyt minua tai loukannut minua millään tapaa, vaan olet aina kunnioittanut tavallasi minua ja minä sinua, omalla tavallani. Saatat ihmetellä, että miksi juuri nyt? En osaa sanoa muuta kuin seuraavan.

En ole paha ihminen, vaan minulle on tehty paljon pahaa. Minua on kohdeltu kaltoin ja olen tehnytsamoin itse itselleni. Olen kantanut syyllisyyttä ja tuntenut häpeää asioista, joita minun ei kuuluisi kantaa, saati tuntea. Olen ymmärtänyt sen, että vain minä voin muuttaa toimintatapojani ja opittuja malleja ja kuinka kohtelen itseäni.

Kun sinä elät minussa, on se, ikävä kyllä, minua tuhoavaa toimintaa. Saat minussa esiin sen puolen, jota itsessäni vihaan ja inhoan. Saat minut näkemään itseni elämäkelvottomana ja surkeana ihmisenä. Saat minussa heräämään menneisyyden ääniä ja lauseita, jotka minua vahingoittavat. Näen itseni ylijäämänä, jonka ei koskaan pitänyt syntyä. Kun elät minussa, en rakasta itseäni, en arvosta itseäni, en välitä itsestäni – vähääkään.

En sano tätä pahalla, mutten enää jaksa kulkea samaa polkua ja jakaa minua kanssasi. Sinä et muutu, mutta minä haluan muuttua. Minä haluan elämältä enemmän. En yksinkertaisesti vain halua tulevaisuutta, joka toistaa menneisyyttä ja vahingoittaa minua. En halua enää ”elämää”, jossa sinä hallitset minua. En halua sinun tuomaa lohtua, turvaa tai hyväksyntää. Haluan enemmän. Sinä et pysty siihen, mutta MINÄ pystyn

Tänään valmistin sinulle viimeisen aterian kyynelehtien. Tein sen kauniisti ja sinua kunnioittaen. Tein melkein kaiken minkä vaadit, mutten toteuttanut toivettasi elää minussa vielä kerran. En myöskään käyttänyt loukkaavia tai satuttavia sanoja itsessäni. Siinä kunnioitin minua, koska minä ansaitsen parempaa.

Viimeisen kerran – hyvästi, rakas ystävä Nyrkki-seinä. Minä jatkan tästä eteenpäin ilman sinua –minuna. Juuri nyt välitän itsestäni, arvostan itseäni ja rakastan itseäni, juuri tällaisena kuin olen. Yhtä matkakumppania vajaampana, mutta yhtä osaa ehyempänä minuna.

Noin kuukautta myöhemmin tuon kirjeen kirjoittamisesta, pidin siis hautajaiset. Hautajaisissa päästin lopullisesti irti kaikista näistä vuosien varrella matkassa olleista, minua tavalla tai toisellasatuttavista toimintamalleista. Hautajaiset olivat kauniit ja yksinkertaiset, juuri sellaiset kuin olintoivonut. Paikan olin valinnut ajatuksella – ympyrä sulkeutuu sinne, mistä oikeastaan kaikki alkoi. Kun kaikki aikaa sitten alkoi, olin yksin. Kun ympyrä sulkeutui, en ollut yksin, vaan minulla oli tukena yksi tärkeimmistä rinnalla kulkijoistani.

12.11.2018

Rakas Ystäväni, Tramal, Panacod, Gabrion, Norgesic ja teidän lajitoverinne
Rakas Ystäväni, Temesta, Sirdalud, Diapam ja teidän lajitoverinne
Rakas Ystäväni, Viiltely ja
Rakas Ystäväni, Nyrkki-seinä

– Musiikki 1. Kesytetty – Hector

Jokainen teistä, on tehnyt tehtävänsä elämässäni. Jotkut teistä kauan aikaa sitten ja jotkut vielä, aivan muutamia hetkiä sitten. Jokainen teistä, on palvellut minua parhaan kykynsä ja taitonsa mukaan. Olette olleet uskollisia ja rakkaita ystäviä, sekä matkakumppaneita. Jokaiselle teistä, olen kiitollinensiitä, että olen yhä täällä – että elän ja hengitän.

– Musiikki 2. Tunnen tämän ikävän – Mikko Kuustonen

On kuitenkin tullut lopun aika. En tarvitse teitä, enkä myöskään halua teitä enää elämääni. Hyvästit sattuvat, mutta tiedän, että näin minun on parempi. Rakkaudella, hyvästi.

– Musiikki 3. Toinen elämä – Yö

Lopuksi vielä muutama ajatus.

Olen ihminen, joka vaatii konkretiaa. Minulle asioiden prosessoiminen ja loppuun saattaminen tuo turvaa ja turvallisuutta, sekä auttaa jäsentämään asioita. Turva ja turvallisuus puolestaan antaa puitteet tunteiden
tunnistamiselle ja siten niiden näkeväksi tekemiselle. Näin olen kokenut ja siten voin punnita mikä tunne vaatii tarkastelua enemmän ja mikä taas ei, mille tunteelle on hyvä antaa aikalisä ja mitä on hyvä kuunnella juuri nyt. Ja toisaalta, mitä tunnetta voi sietää, ilman että se tekee kipeää liiaksi.

Joka tapauksessa, minun elämäni jatkuu oppien uutta ja uusia asioita. Kaikkea vanhaa en ole jättänyt taakseni, mutten palaa itseäni satuttaviin tai tuhoaviin toimintamalleihin ja -tapoihin. Se, mikä vanhassa on hyvää, sitä jalostan. Ja mikä vanhassa ei toimi, sen tilalle rakennan uutta. En suuna päänä, vaan itseäni kuunnellen ja turvallisella tavalla hetkeen heittäytyen.

-Unikukka