Korona ja psykoterapiaprosessi

Korona on nyt kaikkialla ja aiheena myös vastaanottokäynneillä. Puhutaan huolesta, kuin myös harmistuksesta. Toisia pelottaa oma tilanne, suurinta osaa se, että sairastuttaisi läheisiään. Toisia taas harmittaa, jopa pelottaa viruksen aiheuttamat taloudelliset vaikutukset. Joitain taas ärsyttää tilanteeseen liittyvä hysteerisyys. Tosin hysteriointi oletus on vähentynyt päivä päivältä. kuulostaa siltä, että asian vakavuuteen ollaan todella herätty.

Psykoterapiaprosessille nykytilanne asettaa siinä määrin haasteita, että jossain kohtaa lähitulevaisuudessa varmasti jokaisella on vaihe, jolloin ei voi tulla vastaanotolle paikan päälle. Itsehän reagoin virustilanteeseen niin, että varotoimena siirryn tekemään työtäni pelkästään etänä kahden viikon ajaksi (16.-27.3.), minkä jälkeen varotoimen tarpeellisuus arvioidaan uudellen. Eli nyt valitettavasti kaikki asiakkaani ovat siinä tilanteessa, että haastan heitä kokeilemaan etäyhteyttä. Monien kanssa tätä on toteutettu aiemminkin ja muutama terapiakontakti on koko ajan etänä toteutettava.

Realismia on varautua siihen, että lähikontaktissa tapahtuvat tapaamiset joudutaan pitämään tauolla huomattavasti pidemmän aikaa, kuin mitä tuo kaksi viikkoa. Terapiaprosessin jatkuvuus ja intensiivisyys tulisi pyrkiä kuitenkin turvaamaan.

Onneksi etäyhteys mahdollisuus on olemassa. Tosin Kela linjaa niin, että yksilöpsykoterapiaa voi tehdä videopuhelun kautta, mutta pari- ja perheterapiaa ei. Tätä en täysin ymmärrä, pidetäänhän videoteitse erilaisia ryhmätapaamisia ja kokouksia vaikka kuinka paljon. Mielestäni näissä nykyisissä poikkeusolosuhteissa olisi aika antaa mahdollisuus myös muille kuin yksilöterapioille.

Takaisin tälle omalle kentälle, eli yksilöpsykoterapiaan. Kaikille istunnon toteuttaminen etänä ei sovi, tai tällainen oletus ainakin on. Kokeilematta en kuitenkaan tyrmäisi vaihtoehtoa. Elektroniikka on harvoin esteenä, nykyiset etäyhteyssysteemit ovat yksinkertaisia käyttää ja ikään kuin toimitetaan asiakkaalle palveluntuottajan toimesta. Käytännössä lähettämällä linkki, josta pääsee osallistumaan suojattuun videopuheluun. Eli tarvitaan verkkoyhteys ja laittena voi toimia tietokone, tabletti tai puhelin.

Itselläni on käytössä Skype for Business, mikä on väistyvä sovellus, mutta toimii vielä noin vuoden verran ja mainiosti toimiikin. Pääsääntöisesti käytän terveydenhuollon palveluille rakennettua sovellusta Doxy.me, joka aktivoituu asiakkaalle lähettämäni linkin kautta. Yhteyden käyttöönotossa tulee antaa lupa kameran ja mikrofonin käyttöön, tee tämä hyvissä ajoin ennen istunnon alkamista. Videotapaamiseen tullaan kirjautumalla etunimellä Ullmaijan ”odotushuoneeseen”. Kirjautumisen jälkeen oman laitteen kamera aktivoituu, mutta videoyhteys ei avaudu, enne kuin poimin asiakkaan tuosta virtuaalisesta ”odotushuoneesta”. Doxy.me on rakennettu crome-selaimelle. Käytäntö on osoittanut, että toimii muissakin selaimissa, mutta ohjeen mukaisesti olen kuitenkin suositellut ensisijaiseksi cromea.

Molemmat käyttämäni etäyhteydet ovat Kelan hyväksymiä. Kela on jo usean vuoden ajan mahdollistanut yksilöpsykoterapian tekemisen etäyhteydellä, mikä totta tosiaan osoittautuu tarpeelliseksi erityisesti tänä päivänä. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että etäkontaktia kannattaa hyödyntää monissa muissakin tilanteissa. Itse olen käyttänyt videopuhelua silloin, kun asiakas on muuttanut toisella paikkakunnalle tilapäisesti tai pysyvästikin. Esimerkiksi voinnin kohentuessa on tullut mahdolliseksi lähteä opiskelemaan, jolloin lähes kaikki elämässä muuttu, mutta tuttu terapiakontakti voi jatkua. Tai, työelämä heittelee ympäri Suomea, joskus kauemmaksikin. Aikaero voi tuottaa haastetta, toistaiseksi ei ole mennyt yötöiksi 😉

Mitä tulee kasvokkain tapaamisen ja etätapaamisen vertailemiseen, niin usein kuulee epäiltävän katsekontaktin heikkenemistä. Oma kokemukseni on, että se saatta jopa vahvistua. Joillekin juuri se on vaikeaa, että terapeutti katsoa napottaa jatkuvati kameraan, eli suoraan silmiin, mutta siitä voidaan sopia, että ei tarvitse kummankaan jatkuvasti silmillä toistaan naulita. Toisille on kokemuksellisesti tärkeää päästä terapiahuoneeseen, pois omista ympyröistä, joissa ei välttämättä olekaan riittävän rauhallista mahdollisuutta keskittyä hetki vain omiin asioihin. Toisille taas on rennompaa olla omassa kotona, tutulla sohvalla, kissa kainalossa. Nykyisin on myös usein se tilanne, että oman paikkakunnan terapeutit ovat varattuja pitkäksi aikaa eteen päin, jolloin terapian aloittaminen voisi ehkä aikaistua vähän laajemmalla palveluntuottajahaulla. Omalla paikkakunalla voi myös olla niin paljon tässä mielessä haitallisia verkostoja, esimeriksi terveydenhuollon ammattihenkilöillä, että terapia on tarpeen toteuttaa jossain muualla. Kela edellyttää että kaksi tapaamista tulee toteutua kasvokkain vastaanotolla, jatkon voi tehdä etänä. Omakustanne terapioissa tätä rajoitetta ei ole.

Kelan uusin ohjeistus löytyy täältä: Koronaviruksen vaikutus asiakkaiden kuntoutuspalveluihin

Kokemusasiantuntijan runovideoita

Tämän tekstin yhteyteen lisätään ajan oloon uusia runovideoita. Tekstin lopusta läydät neljä ensimmäistä, käy tutustumassa. Ihan ensiksi saatesanat runovideoiden tekijältä:

Elämä kohtelee meitä jokaista omalla tavallaan. Toiset ”saavat” kantaakseen enemmän ja toiset vähemmän. Kaikki ei aina näy ulospäin. Ei ne haasteet ja vastoinkäymiset, eikä välttämättä myöskään ne onnistumiset ja ilon hetket.

Meistä kukaan ei voi ymmärtää tai tuntea toista ja toisen ihmisen elämää täysin. Rinnalla voi aina kulkea ja olla läsnä, mutta toisen elämää ei voi ottaa omakseen tai kantaakseen kokonaan. Siispä kerron minäkin vain omastani.

Minun elämääni on mahtunut niin iloa kuin suruakin. Niin pettymystä kuin onnen hetkiäkin. On ollut monenlaista huolta ja murhetta, sairauttakin. On ollut pimeyttä ja toivottomuutta. On menty kovaa ja korkealla ja tultu sieltä ryminällä alas. On ollut yksinäisyyttä ja elämän lopullisuus on istunut olkapäällä ja odottanut oikeaa hetkeä iskeä.

Elämää ei liioin voi ennustaa, mutta omalla asenteellaan ja valinnoillaan sen kulkuun voin vaikuttaa.

Elämässä tulee hetkiä, jolloin on uskallettava pyytää apua ja ottaa apua vastaan. On luotettava itseen ja omiin valintoihin ja siihen, että omat jalat vielä kantaa. On myös hyvä muistaa, että meistä jokainen voi joskus olla se, joka voi pelastaa toisen ihmisen elämän – sanoillaan, teoillaan tai olemalla ihan vaan läsnä toiselle.

Emme ole täällä yksin, mutta voimme kokea yksinäisyyttä. Silti meistä jokainen on yhtä arvokas ja meillä jokaisella on jokin merkitys ja tarkoitus. Joten on tärkeää aina välillä muistaa pysähtyä ja kysyä Mitä sinulle kuuluu?

Oheisissa Runovideoissa on sanomaa, ajatusta ja tunnetta siitä, millaisena maailma on näyttäytynyt ja näyttäytyy minun silmissäni.

Siitä, kun muistan ja siitä, kun halusin vain unohtaa. Siitä, kun itkin, enkä tiennyt mistä ja miksi tähän oli tultu. Siitä, kun oli vain pimeys, eikä elämällä ollut mitään väliä. Ja siitä, kun aloin ymmärtää sen, että pahuus ei ole kaikki, vaan on ihmisiä ja elämää, jossa on hyvyyttä, kauneutta, välittämistä ja rakkauttakin. Ja että se kauneus ja hyvyys ja rakkaus on myös minua ja kuuluu myös minun, niin kuin jokaisen meidän elämäämme.

Kaikesta voi selvitä ja toipua. Välillä toivo on hukassa, mutta kuitenkin aina sitä on vaikkei sitä itse näe. Ensin on puhallettava se taakka ja ”paha” pihalle, jotta voi kauneudelle ja hyvälle tulla tilaa.

JA, Muistakaamme elää elämää ja tehdä siitä omannäköisemme!

-Sanoittaja-

RUNOVIDEOT

Minä minä maassa

Rannalla

Nimeämätön

Minä, näkymätön lattiamatto

Henkisesti hakattu

Tunne hyvästä olosta

Kappale matkaa

Enemmän arvoinen

Minä_paksu_perhonen

TOIVON

Rukous

Sinulle toivoa ja lohtua

Ajatuksia arvosta, turvasta ja elämästä


Viime viikkoina on mieleeni palannut muistikuvia menneestä. Noissa muistikuvissa en koskaan onnistunut
siinä, mitä epätoivoisesti silloin yritin. Mietin miksi? En sitä, miksi en onnistunut, vaan että, miksi minulla oli
niin paha olla?

Siihen on varmasti monta syytä, mutta tärkein lienee se, etten kokenut olevani minkään arvoinen – en
itselle, enkä kellekään toiselle.

Minulle esitettiin tänään kysymys: Mikä tuottaa minulle suurta iloa? Toistettuani tuon kysymyksen ääneen
toinen silmäni alkoi vuotaa ja toinen kostui kyyneleestä.

Mieleeni tuli kolme veljeni poikaa. He ovat minulle tärkeitä ja rakkaita, vaikken viime aikoina ole heidän
elämässään fyysisesti läsnä, juuri ollutkaan. Silti he tuovat, ihan vaan olemassa olollaan, minulle suurta iloa.

Olen tehnyt elämässäni vääriäkin valintoja ja elänyt tavalla, joka on sinällään jo saattanut minua vaikeuksiin
ja riistänyt melkein hengen minulta. Olen tehnyt asioita, joista en ole ylpeä, mutta niidenkin kanssa on vain
pitänyt oppia elämään, koska kaikkea ei ikävä kyllä ole voinut unohtaa, saati muuttaa.

Itsensä arvostaminen on nostanut minussa päätään sitä mukaa, kun olen alkanut ymmärtää, ettei elämä ole
vain pieleen menneitä valintoja tai sarja epäonnistumisia. Se ei myöskään ole valmiiksi pureskeltuja
vastauksia tai pelkästään sattumia, joihin ei itse voi vaikuttaa. Elämä, on enemmän.

Kun turva ja itsestään välittäminen eivät ole olleet itsestään selvyys, on niitä joutunut ja saanut rakentaa
pitkin matkaa aikuisuuteen ja aikuisena. Minulle itseni arvostaminen on viime aikoina tarkoittanut sitä, että
ei ole ihan sama, kuinka minua kohdellaan, kuinka minulle puhutaan tai kuinka puhun itse itselleni.

Itseni arvostaminen on herännyt hiljalleen. Se on rakentunut siitä, että minulla on nyt elämässä ihmisiä,
jotka arvostavat minua ja välittävät minusta. Ihmisiä, jotka eivät satuta tai kohtele minua kaltoin. Ihmisiä,
joilla minulle on merkitystä.

Ihmissuhteeni ovat usein haasteellisia, harvemmin pelkästään kepeitä tai täysin mutkattomia. Tiedostan,
että olen ihmisenä – en se maailman helpoin, mutta on minulla hyvät ja vallattoman ihanat puolenikin.

Turvan ja nimenomaan sisäisen turvan, näen pitkälle itseni arvostamisena. Ellen tekisi töitä sen
rakentamisen eteen, en välittäisi itsestäni. Sen rakentaminen ei ole aina kivaa tai kivutonta, koska siihen
liittyy paljon asioita, monella tasolla ja monenlaisia. Suurimpana ehkä irti päästäminen, luopuminen ja
minuun juurtuneet, ei rakentavat toimintamallit.

Itsensä arvostaminen ja turva, ovat tärkeä osa niitä elementtejä, joista elämän peruspilarit mielestäni
koostuvat.

Elämä itsessään on ollut jatkuvaa muutosta. Sen mukaan mitä se on tuonut tullessaan ja mitä se on vienyt
mennessään. Mitä haasteita ja millaisia kohtaamisia on matkan varrella ollut.

Olen kirjoittanut joskus, siteeraten jotain toista, että elämä on lahja ja jokainen päivä on uusi mahdollisuus.
Sitä se on, vaikka heikkoina hetkinä, sitä ei kykene niin näkemään. Kohtaamiset matkan varrella erilaisten ja
eri-ikäisten ihmisten kanssa ja aika, jonka jaat toisen kanssa, ovat arvokkaita ja lahja jo sinällään. Ja se, että
joku on sinulle merkityksellinen ja tärkeä ja että välität ja sinusta välitetään.

Ajattelen elämästä tavallaan myös siten, kuin näen itseni ja minua ympäröivän maailman kameran linssin
läpi.

Aina en saa onnistuneita kuvia, en ole kuvatessa läsnä, en löydä sitä mitä haen kuvaamalla tai en saa
tyydytystä siitä mitä teen. Joskus kuvaaminen voi olla pelkästään suorittamista ja/tai fokuksen siirtämistä
pois ikävistä asioita. Välillä kuvat ovat mustavalkoisia ja välillä värillisiä. Välillä kuvaaminen tuottaa suurta
iloa ja hyvää oloa. Välillä kokee onnistumista ja luottaa täysin itseensä ja siihen mitä tekee.

Kuten elämä, niin kameran linssikin voi olla välillä sumea ja suunta hukassa. Ei arvosta itseään, eikä
elämäänsä. Silloin tulee palata perusasioihin, yrittämättä yhtään enempää. Riittää, kun vain on ja tekee sen
mihin sillä hetkellä pystyy ja kykenee.

Kuvatessa on hyvä tunnistaa ja tuntea käytössä olevat välineet. Silloin tietää, mitä tulee milloinkin käyttää,
mistä on hyötyä ja apua, ja missä tilanteessa.

Minulle kamera on eräänlainen kompassi ja turvasatama. Se näyttää usein suunnan mihin kulkea, toimii
välineenä rauhoittua ja kertoo, milloin on suotavaa pysähtyä. Kamera ja kuvaaminen on minulle myös
aikalisä.

Kaikki se mitä koen, näen, tunnen ja hahmotan kuvaamisen ja valokuvien kautta, kertoo minusta.
Kuvaaminen on minun elämääni – ei enempää eikä vähempää.

Kameran linssi toimii myös ystävänä itselle. Se opettaa lempeyttä ja armollisuutta. Ennen kaikkea, se on
ystävä, joka näkee sinut juuri sellaisena kuin olet. Arvokkaana ja yhtä elämänkelpoisena kuin kuka tahansa.
Elämä tarjoaa erilaista. On tärkeää poimia se olennainen – Ei ”ostaa” kaikkea sellaisenaan, vaan mutustella
ja muokata omannäköinen ja omanoloinen elämä.

-ToinenKevät-

Hyvästit ja irtipäästäminen

Olen kantanut mukanani minua tuhoavia ja satuttavia toimintamalleja, joista yksi kerrallaan olen luopunut. Viimeisimmän polku tuli tiensä päähän viime vuoden lokakuussa. Kirjoitin silloin Hyvästit -kirjeen ja kuukautta myöhemmin pidin ”hautajaiset”.

Mietin pitkään, että laitanko Hyvästit -kirjeen ja hautajaisiin liittyvän tekstin julkisesti luettavaksi, koska ne molemmat ovat minulle hyvin läheisiä ja koskettavat jokainen kerta syvälle, kun niitä tavailen.

Ajattelen nyt niin, että tekstit ovat hyvä muistutus minulle silloin, jos tulee hetki, jolloin unohdan sen,että minulla ja minun elämälläni on merkitystä. Niin minulle itselle, kuin ihmisille, jotka matkaa kanssani tekevät.

16.lokakuuta 2018

Tämä on minulle vaikeaa ja kivuliasta, mutta mennäkseni eteenpäin elämässä, välttämätöntä. Voit ajatella siitä, mitä sinulle nyt kirjoitan, että olen hyvin itsekäs ja sinusta vähät välittävä itserakas tyyppi. Se ei haittaa, sillä sinulla on siihen täysi oikeus. Toivon kuitenkin, että lopulta ymmärtäisit myös minua.

Ystäväni Nyrkki-seinä. Tänään, olen päättänyt päästää sinusta irti, luopua sinusta ja jättää sinulle haikeat hyvästit lopullisesti. En halua pitää sinua enää elämässäni mukana, enkä siten anna sinun enää satuttaa minua. En myöskään tarvitse sinua enää, vaikka kaipaan kyllä ja ehkä ikävöinkin.

Olet ollut läheinen ja rakas ystäväni kauan. Huonoina hetkinäni yksi parhaimpia. Tulit matkaani kauan, kauan sitten. Hetkeen, jolloin sain sinusta välittömästi ystävän, oman sielunkumppanin. Vuosien varrella, sinun rinnallasi, minulla on ollut useita kaltaisiasi. Heistä olen yksi toisensa jälkeen luopunut, kuten nyt luovun sinusta. Olen pahoillani rakas ystävä – sydämeni itkee ja minuun sattuu. Et tiedäkään kuinka paljon.

Kiitän sinua kuitenkin kaikista näistä vuosista ja niistä hetkistä, joina olit läsnä. Olen kiitollinen sinusta ja sinulle, että olen yhä täällä. Ilman sinua, en olisi ehkä jaksanut – jaksanut elää, uskoa ja toivoa. Toit
minulle aina lohtua, välitöntä sellaista. Et kyseenalaistanut tarvettani sinuun tai riippuvuuttani sinusta. Jos teit sen, teit sen tavallasi ja koin entistä enemmän janoa sinuun. Ystävänä sinut tunsin, mutta nyt en enää koe niin. Moni asia on muuttunut. Et pysty enää tarjoamaan minulle sitä, mitä minä nyt tarvitsen. En pysty ajattelemaan sinua enää ystävänä, enkä muunakaan. Et ole pettänyt minua tai loukannut minua millään tapaa, vaan olet aina kunnioittanut tavallasi minua ja minä sinua, omalla tavallani. Saatat ihmetellä, että miksi juuri nyt? En osaa sanoa muuta kuin seuraavan.

En ole paha ihminen, vaan minulle on tehty paljon pahaa. Minua on kohdeltu kaltoin ja olen tehnytsamoin itse itselleni. Olen kantanut syyllisyyttä ja tuntenut häpeää asioista, joita minun ei kuuluisi kantaa, saati tuntea. Olen ymmärtänyt sen, että vain minä voin muuttaa toimintatapojani ja opittuja malleja ja kuinka kohtelen itseäni.

Kun sinä elät minussa, on se, ikävä kyllä, minua tuhoavaa toimintaa. Saat minussa esiin sen puolen, jota itsessäni vihaan ja inhoan. Saat minut näkemään itseni elämäkelvottomana ja surkeana ihmisenä. Saat minussa heräämään menneisyyden ääniä ja lauseita, jotka minua vahingoittavat. Näen itseni ylijäämänä, jonka ei koskaan pitänyt syntyä. Kun elät minussa, en rakasta itseäni, en arvosta itseäni, en välitä itsestäni – vähääkään.

En sano tätä pahalla, mutten enää jaksa kulkea samaa polkua ja jakaa minua kanssasi. Sinä et muutu, mutta minä haluan muuttua. Minä haluan elämältä enemmän. En yksinkertaisesti vain halua tulevaisuutta, joka toistaa menneisyyttä ja vahingoittaa minua. En halua enää ”elämää”, jossa sinä hallitset minua. En halua sinun tuomaa lohtua, turvaa tai hyväksyntää. Haluan enemmän. Sinä et pysty siihen, mutta MINÄ pystyn

Tänään valmistin sinulle viimeisen aterian kyynelehtien. Tein sen kauniisti ja sinua kunnioittaen. Tein melkein kaiken minkä vaadit, mutten toteuttanut toivettasi elää minussa vielä kerran. En myöskään käyttänyt loukkaavia tai satuttavia sanoja itsessäni. Siinä kunnioitin minua, koska minä ansaitsen parempaa.

Viimeisen kerran – hyvästi, rakas ystävä Nyrkki-seinä. Minä jatkan tästä eteenpäin ilman sinua –minuna. Juuri nyt välitän itsestäni, arvostan itseäni ja rakastan itseäni, juuri tällaisena kuin olen. Yhtä matkakumppania vajaampana, mutta yhtä osaa ehyempänä minuna.

Noin kuukautta myöhemmin tuon kirjeen kirjoittamisesta, pidin siis hautajaiset. Hautajaisissa päästin lopullisesti irti kaikista näistä vuosien varrella matkassa olleista, minua tavalla tai toisellasatuttavista toimintamalleista. Hautajaiset olivat kauniit ja yksinkertaiset, juuri sellaiset kuin olintoivonut. Paikan olin valinnut ajatuksella – ympyrä sulkeutuu sinne, mistä oikeastaan kaikki alkoi. Kun kaikki aikaa sitten alkoi, olin yksin. Kun ympyrä sulkeutui, en ollut yksin, vaan minulla oli tukena yksi tärkeimmistä rinnalla kulkijoistani.

12.11.2018

Rakas Ystäväni, Tramal, Panacod, Gabrion, Norgesic ja teidän lajitoverinne
Rakas Ystäväni, Temesta, Sirdalud, Diapam ja teidän lajitoverinne
Rakas Ystäväni, Viiltely ja
Rakas Ystäväni, Nyrkki-seinä

– Musiikki 1. Kesytetty – Hector

Jokainen teistä, on tehnyt tehtävänsä elämässäni. Jotkut teistä kauan aikaa sitten ja jotkut vielä, aivan muutamia hetkiä sitten. Jokainen teistä, on palvellut minua parhaan kykynsä ja taitonsa mukaan. Olette olleet uskollisia ja rakkaita ystäviä, sekä matkakumppaneita. Jokaiselle teistä, olen kiitollinensiitä, että olen yhä täällä – että elän ja hengitän.

– Musiikki 2. Tunnen tämän ikävän – Mikko Kuustonen

On kuitenkin tullut lopun aika. En tarvitse teitä, enkä myöskään halua teitä enää elämääni. Hyvästit sattuvat, mutta tiedän, että näin minun on parempi. Rakkaudella, hyvästi.

– Musiikki 3. Toinen elämä – Yö

Lopuksi vielä muutama ajatus.

Olen ihminen, joka vaatii konkretiaa. Minulle asioiden prosessoiminen ja loppuun saattaminen tuo turvaa ja turvallisuutta, sekä auttaa jäsentämään asioita. Turva ja turvallisuus puolestaan antaa puitteet tunteiden
tunnistamiselle ja siten niiden näkeväksi tekemiselle. Näin olen kokenut ja siten voin punnita mikä tunne vaatii tarkastelua enemmän ja mikä taas ei, mille tunteelle on hyvä antaa aikalisä ja mitä on hyvä kuunnella juuri nyt. Ja toisaalta, mitä tunnetta voi sietää, ilman että se tekee kipeää liiaksi.

Joka tapauksessa, minun elämäni jatkuu oppien uutta ja uusia asioita. Kaikkea vanhaa en ole jättänyt taakseni, mutten palaa itseäni satuttaviin tai tuhoaviin toimintamalleihin ja -tapoihin. Se, mikä vanhassa on hyvää, sitä jalostan. Ja mikä vanhassa ei toimi, sen tilalle rakennan uutta. En suuna päänä, vaan itseäni kuunnellen ja turvallisella tavalla hetkeen heittäytyen.

-Unikukka

Kesää ja mietteitä

Kävin hiljattain katsomassa Mikkelin Naisvuorella kesäteatterin ”506 ikkunaa”. Se
herkisti ajattelemaan elämää ja ihmisiä, joita matkan varrella olen tullut
kohdanneeksi.

Kirjoitin noin puoli vuotta sitten blogi tekstin ”Kun askeleet eivät olekaan
itsestäänselvyys”. Tuota tekstiä kirjoittaessa kuntoutumiseni oli aluillaan ja arkea
elin kirjaimellisesti hetkessä, askel kerrallaan. Mietin tuon teatteri esityksen jälkeen sitä tilannetta puoli vuotta sitten, kun kulkuvälineinä oli pyörätuoli ja rollaattori. Kun mitään täysiä takeita kuntoutumisesta ei annettu, jotta millä ihmeen voimalla sieltä nousin. Se nousu ei olisi onnistunut ilman ammattiauttajia ja viranomaisia. Se nousu ei olisi onnistunut ilman ystäviä. Se nousu ei olisi onnistunut ilman kavereita tai satunnaisia kohtaamisia tuntemattomien ihmisten kanssa. Ja se nousu ei olisi onnistunut ilman motivaatiota ja kovaa työtä.

Jos elämä on tarjonnut paljon ikävää, on siinä ikävässä kuitenkin ollut myös hyvää. Se hyvä on näyttäytynyt aitona välittämisenä ja rakkautena. Olen ollut onnekas, että elämääni on tullut ihmisiä ja asioita, jotka ovat saaneet näkemään elämän elämisen arvoisena. Ihan vaan siksi, että se on elämää.

Toisinaan mietin, näkyykö psyykkinen tai fyysinen sairauteni minusta ulospäin. Kuitenkaan tuolla teatterissa, suuressa ihmisjoukossa, en ajatellut sen enempää sairauttani. Olin yksi muiden joukossa. Se on yksi tärkeimpiä asioita, minkä olen tämän vuoden puolella oivaltanut. Minun eikä kenenkään toisen ihmisarvoa alenna se, että on jokin sairaus. Se ei tee meistä kenestäkään huonompaa tai alempiarvoisempaa ihmistä.

Se, että elämä aika ajoin haastaa meistä kutakin, ei mielestäni anna lupaa luovuttaa. Silloin on vaan löydettävä toivoa ja voimaa jostakin. Se toivo voi olla jonkun sanat, katse tai kosketus tai tunne jostakin. Se voi olla jokin muisto tai hetki lähimmäisen kanssa tai vaikka vain tuntemattoman ohikulkijan kaunis ele. Se mikä toiselle voi merkitä paljon, voi toiselle olla pelkkä huomaamaton, pieni hyvä teko.

Muistetaan siis olla ystävällisiä ja kohdella jokaista siten, kuin toivoisi itseä kohdeltavan. Muistetaan kunnioittaa toista ja toisen rajoja. Muistetaan, että jokainen meistä voi joskus tarvita apua. Muistetaan myös, että aina sitä apua ei ole helppoa vastaanottaa. Muistetaan sanat – ole hyvä, kiitos ja anteeksi. Ja muistetaan kysyä ja kuulla – mitä Sinulle kuuluu nyt ja mitä Minulle kuuluu nyt.

Katso tästä video Kesä prod2.

-Ritva Valjakka-

Minun turvani

Viime aikoina olen miettinyt paljon turvaa, minun turvaani. Mitkä asiat sitä minulle tuovat? Turva rakentuu asioista, jotka tuovat minulle pääsääntöisesti hyvää oloa. Ne ovat asioita, joihin voin itse vaikuttaa ja asioita, joiden hallinta on minulla. Niitä ovat mm.

• turvaobjekti
• kirjoittaminen
• ateriarytmi ja hyvä, itsetehty ruoka
• päivärytmi
• uni ja lepo
• liikunta
• valokuvaus
• musiikki
• venyttely
• sauna ja lämpö
• ”hömpsä” sarjat ja leffat
• tarvittava lääke
• työt
• ystävä
• luottaminen
• talous
• ihmissuhteet
• terapia
• virkistäytyminen

Entä mitä voin tehdä, jotta edellä olevat asiat toteutuvat? Voin tehdä lyhyitä kuvausretkiä pyöräillen ja/tai jalan. Voin ottaa eväät matkaan ja lähteä
eväsretkelle. Voin mennä jonnekin luonnon helmaan tai veden äärelle ja tehdä aistien herättelyretken.

Töissä voin rajata ja suojata itseäni. Tarkoittaen, että tiedostan omat voimavarani ja toimin niitä kuunnellen. Töiden lomassa pidän taukoja ja lepohetkiä. Muistan pitää myös ruokatauon! Tärkeää ellei tärkeintä on, että ohjaan itse toimintaani. Eli pidän lähellä sen, mikä tuntuu hyvälle tai on minulle hyvästä ja pidän loitolla sen mikä minua vahingoittaa tai tuo minulle pahaa oloa.

Olivat turvaa tuovat asiat millaisia tai mitä tahansa, niin pidän mielessä sen, että ne terveellä ja omaa hyvinvointiani tukevalla tavalla tuovat myös kepeyttä ja iloa elämään. Ei ole tarkoitus, että näitä asioita pohtiessa ilo elämästä vaihtuu liialliseen vakavuuteen.  Olen joskus kuullut lausahduksen, että ”sitä mieli tuottaa, millä sitä ruokkii”. Ruokitaan siis mieltä ja kehoa myös kepeillä, hauskoilla ja positiivisilla asioilla.

Lopuksi muistilista:

Ei liian suuria tavoitteita.
• Ei väsymiseen saakka asioiden tekemistä.
• Ei yhdelle päivälle liikaa tekemistä ja menemistä.
• Ei suorittamista.
• Muista syödä, vaikka se ei aina tuntuisi hyvältä.
• Muista myös, nauttia ja kokea mielihyvää.
• Muista, mikä on sinulle hyväksi.
• Muista, ettet ole vastuussa muista kuin itsestäsi.
• Muista, olla satuttamatta itseäsi.
• Muista levätä.
• Muista pitää itsestäsi hyvää huolta.

-kevätNeito-

Kun askeleet eivät olekaan itsestäänselvyys

Miltä se tuntuu ja mitä se herättää, kun joutuu opettelemaan askeleensa uudestaan?

Minulle, liikkuvalle ja liikunnalliselle ihmiselle, se on täysi shokki. Kyllähän aikuisen ihmisen tulisi tietää, ymmärtää ja hahmottaa kuinka kävellään. Kuinka otetaan askel eteen, taakse ja sivulle. Kuinka kävellään portaita tai kuinka se jalka ylipäätään liikkuu ja nousee. Kuinka noustaan varpaille tai kantapäille tai tiedämme missä asennossa, milloinkin olemme.

Palaan ajassa taaksepäin.

En osannut olla vihainen, enkä surullinen, siitä mitä oli tapahtunut. En osannut itkeä, enkä tuntenut oikeastaan muutenkaan mitään. Tunteille ei ollut tilaa, eikä lupaa. Tiesin kuitenkin, että tunteet tulevat jossain vaiheessa, kun on niiden aika. En myöskään alkuun täysin ymmärtänyt sitä, että vie aikaa, kunnes kaikki palaa ennalleen tai palaako kaikki ennalleen.

Tuskaa ja hikeä, harjoitusta toisen perään.

Harjoituksissa vaadin itseltäni aina vaan enemmän, välillä liikaakin. Unohdin antaa kehon ja mielen siinä välissä levätä. Tahtotila oli kova ja kasvoi aina sitä mukaa, kun itselle asetettu välitavoite oli saavutettu. Puskin sisukkaasti eteenpäin.

Tuli hetkiä, kun harjoitus ei kulkenutkaan toivotulla tavalla. Tuli itku ja valtava pettymys. Tuli syyllisyys. Tuli pelko, tuli viha. Tuli suru. Entä jos jäänkin tähän?

Oli hetkiä, kun harjoitusten lomassa liikutuin kyyneliin. Siitä kaikesta, missä olin päässyt eteenpäin ja olin lähempänä päätavoitetta – kotia ja kotona pärjäämistä.

Tuli vihdoin päivä, jolloin jätin kuntoutusosaston ovet taakseni. Tuli itku. Siitä, että olin saanut sen, mitä sinne mennessä en uskonut saavani – kyvyn ja taidon kävellä omin jaloin pois. Tuli liikutus. Siitä, että olin saanut jakaa toisten kuntoutujien kanssa ajatuksia ja kokemuksia, sekä antoisia harjoitus hetkiä. Ja siitä, että olin saanut osaavaa ja asiantuntevaa apua.

Päätavoitteeni – koti ja kotona pärjääminen, ei mielestäni tarkoita sitä, että arki sujuisi tutussa miljöössä ongelmitta. Minulle koti ja kotona pärjääminen on sitä, että se tärkein työ tehdään siellä turvallisessa tutussa ympäristössä, niillä resursseilla, mitä milloinkin on käytettävissä. On viisautta hakea apua ja tukea, kun tuntuu ettei omat voimat riitä kaikkeen mitä arki tuo tullessaan.

Tässä ”projektissa” suurimpia haasteita ei ehkä niinkään minulle ole ollut tuo kävelemään opettelu, vaikka se on ollutkin ISO haaste. Vaan enemmänkin keskeneräisyyden, väsymisen ja erilaisten ulkoisten ärsykkeiden sietäminen, sekä tunteiden tunnistaminen ja niiden käsittely. Lisäksi arjen askareet asettaa omat päivittäiset haasteensa. Kaikki kun ei tapahdu entiseen malliin, ei yhtä joutuisaan eikä yhtä jouhevasti. Väsyminen tulee nopeammin, eikä omia rajojaan ja voimiaan vielä täysin tunnista ja kuppi menee niin sanotusti nurin. On muistettava, että toipuminen ja vahvistuminen – niin kehon kuin mielen – vie vielä oman aikansa.

Tiedän, että minun hyveisiin ei kuulu sanat armollisuus ja lempeys itseä kohtaan, eikä liiemmin maltti. Nyt on kuitenkin oiva hetki opetella noita, sekä myöskin opetella asettamaan prioriteeteissa itsensä ja kuntoutumisensa etusijalle.

Tiedän ja luotan siihen, että selviän. Mutten omin voimin, vaan yhteispelillä ja ajan kanssa. Vaikka jalat ovatkin hetkittäin hyytelöä ja mieli kuralla, eikä arjen askareet suju niin kuin haluaisi ja toivoisi, niin silti valoa kohti mennään.

 

I won’t give up!

– Ritva Valjakka –

Työkalupakkiin tavaraa

Tänä päivänä puhutaan ymmärtääkseni paljon tietoisuustaito-/hengitysharjoituksista. Niistä olen kuullut minäkin puhuttavan ja omalla terapiapolullani olen niihin myös usein törmännyt. Näistä harjoituksista on piirtynyt mieleeni minunlainen harjoitus. Olen koostanut sen ajatuksella ”tässä ja nyt”.

Istahdan ja suljen kevyesti silmäni. Keskityn olemaan tässä ja nyt. Hengitän sisään sen, mikä juuri nyt tuntuu hyvältä. Puhallan ulos sen, mikä juuri nyt, tässä hetkessä, on turhaa.

Keskityn siihen mitä kuulen. Aistin ympärillä olevia ääniä, lähellä ja kaukaa. Annan äänien tulla ja annan äänien mennä. Tunnustelen, ovatko äänet voimakkaita vai heikkoja.

Annan yhdelle äänistä nimen. Nimeän äänen sen mukaan, miltä minusta tuntuu, juuri nyt. Tunnustelen, missä ääni minussa tuntuu. Tunnustelen, millaiselta ääni minussa tuntuu ja miltä se tuoksuu. Onko tuoksussa syksyä, talvea, kevättä vai kesää.

Pidän silmät kevyesti vielä kiinni ja annan tietoisesti tilaa hengitykselle.

Ensin – Hengitän sisään sen hyvän, mitä haluaisin juuri nyt kuulla ja puhallan ulos sen pahan, mikä minua yhä satuttaa. Toiseksi – Hengitän sisään sen hyvän, mitä tarvitsen juuri nyt ja puhallan ulos sen pahan, mikä minua yhä vahingoittaa. Kolmanneksi – Hengitän sisään palan armollisuutta itseäni kohtaan ja puhallan ulos palan vääryyttä, jota itselleni yhä suon.

Lopuksi, avaan silmät ja halaan itseäni. Sanon: ”Olen arvokas. Olen riittävä. On väliä, että välitän – myös itsestäni.”

Kesä

Toisinaan on vaikeaa nähdä kauneutta ja hyvää, niin ympärillä kuin itsessään. On haasteellista, joskus jopa mahdotonta tehdä ja nähdä asioita, jotka tuovat itselle hyvää oloa ja hyvää mieltä. Ikään kuin joku sanoisi, etten ole sitä ansainnut tai ettei siihen ole lupaa. Kuitenkin, meillä jokaisella on oikeus, ajatella omaa parastaan ja tehdä asioita oman itsensä vuoksi, voidaksemme hyvin.

Oheisen Kesä – videon olen tehnyt muistuttamaan ennen kaikkea itseäni siitä, että kauneutta ja hyvää on. On tärkeää suoda kauneudelle ja hyvälle mielessään tilaa ja antaa siten mahdollisuus nähdä sitä. Ei pelkästään ympärillään, vaan myös itsessään.

Saat videon auki tästä linkistä   Kesä prod1.

 

-SiniSiipi-