Kun askeleet eivät olekaan itsestäänselvyys

Miltä se tuntuu ja mitä se herättää, kun joutuu opettelemaan askeleensa uudestaan?

Minulle, liikkuvalle ja liikunnalliselle ihmiselle, se on täysi shokki. Kyllähän aikuisen ihmisen tulisi tietää, ymmärtää ja hahmottaa kuinka kävellään. Kuinka otetaan askel eteen, taakse ja sivulle. Kuinka kävellään portaita tai kuinka se jalka ylipäätään liikkuu ja nousee. Kuinka noustaan varpaille tai kantapäille tai tiedämme missä asennossa, milloinkin olemme.

Palaan ajassa taaksepäin.

En osannut olla vihainen, enkä surullinen, siitä mitä oli tapahtunut. En osannut itkeä, enkä tuntenut oikeastaan muutenkaan mitään. Tunteille ei ollut tilaa, eikä lupaa. Tiesin kuitenkin, että tunteet tulevat jossain vaiheessa, kun on niiden aika. En myöskään alkuun täysin ymmärtänyt sitä, että vie aikaa, kunnes kaikki palaa ennalleen tai palaako kaikki ennalleen.

Tuskaa ja hikeä, harjoitusta toisen perään.

Harjoituksissa vaadin itseltäni aina vaan enemmän, välillä liikaakin. Unohdin antaa kehon ja mielen siinä välissä levätä. Tahtotila oli kova ja kasvoi aina sitä mukaa, kun itselle asetettu välitavoite oli saavutettu. Puskin sisukkaasti eteenpäin.

Tuli hetkiä, kun harjoitus ei kulkenutkaan toivotulla tavalla. Tuli itku ja valtava pettymys. Tuli syyllisyys. Tuli pelko, tuli viha. Tuli suru. Entä jos jäänkin tähän?

Oli hetkiä, kun harjoitusten lomassa liikutuin kyyneliin. Siitä kaikesta, missä olin päässyt eteenpäin ja olin lähempänä päätavoitetta – kotia ja kotona pärjäämistä.

Tuli vihdoin päivä, jolloin jätin kuntoutusosaston ovet taakseni. Tuli itku. Siitä, että olin saanut sen, mitä sinne mennessä en uskonut saavani – kyvyn ja taidon kävellä omin jaloin pois. Tuli liikutus. Siitä, että olin saanut jakaa toisten kuntoutujien kanssa ajatuksia ja kokemuksia, sekä antoisia harjoitus hetkiä. Ja siitä, että olin saanut osaavaa ja asiantuntevaa apua.

Päätavoitteeni – koti ja kotona pärjääminen, ei mielestäni tarkoita sitä, että arki sujuisi tutussa miljöössä ongelmitta. Minulle koti ja kotona pärjääminen on sitä, että se tärkein työ tehdään siellä turvallisessa tutussa ympäristössä, niillä resursseilla, mitä milloinkin on käytettävissä. On viisautta hakea apua ja tukea, kun tuntuu ettei omat voimat riitä kaikkeen mitä arki tuo tullessaan.

Tässä ”projektissa” suurimpia haasteita ei ehkä niinkään minulle ole ollut tuo kävelemään opettelu, vaikka se on ollutkin ISO haaste. Vaan enemmänkin keskeneräisyyden, väsymisen ja erilaisten ulkoisten ärsykkeiden sietäminen, sekä tunteiden tunnistaminen ja niiden käsittely. Lisäksi arjen askareet asettaa omat päivittäiset haasteensa. Kaikki kun ei tapahdu entiseen malliin, ei yhtä joutuisaan eikä yhtä jouhevasti. Väsyminen tulee nopeammin, eikä omia rajojaan ja voimiaan vielä täysin tunnista ja kuppi menee niin sanotusti nurin. On muistettava, että toipuminen ja vahvistuminen – niin kehon kuin mielen – vie vielä oman aikansa.

Tiedän, että minun hyveisiin ei kuulu sanat armollisuus ja lempeys itseä kohtaan, eikä liiemmin maltti. Nyt on kuitenkin oiva hetki opetella noita, sekä myöskin opetella asettamaan prioriteeteissa itsensä ja kuntoutumisensa etusijalle.

Tiedän ja luotan siihen, että selviän. Mutten omin voimin, vaan yhteispelillä ja ajan kanssa. Vaikka jalat ovatkin hetkittäin hyytelöä ja mieli kuralla, eikä arjen askareet suju niin kuin haluaisi ja toivoisi, niin silti valoa kohti mennään.

 

I won’t give up!

– Ritva Valjakka –

Työkalupakkiin tavaraa

Tänä päivänä puhutaan ymmärtääkseni paljon tietoisuustaito-/hengitysharjoituksista. Niistä olen kuullut minäkin puhuttavan ja omalla terapiapolullani olen niihin myös usein törmännyt. Näistä harjoituksista on piirtynyt mieleeni minunlainen harjoitus. Olen koostanut sen ajatuksella ”tässä ja nyt”.

Istahdan ja suljen kevyesti silmäni. Keskityn olemaan tässä ja nyt. Hengitän sisään sen, mikä juuri nyt tuntuu hyvältä. Puhallan ulos sen, mikä juuri nyt, tässä hetkessä, on turhaa.

Keskityn siihen mitä kuulen. Aistin ympärillä olevia ääniä, lähellä ja kaukaa. Annan äänien tulla ja annan äänien mennä. Tunnustelen, ovatko äänet voimakkaita vai heikkoja.

Annan yhdelle äänistä nimen. Nimeän äänen sen mukaan, miltä minusta tuntuu, juuri nyt. Tunnustelen, missä ääni minussa tuntuu. Tunnustelen, millaiselta ääni minussa tuntuu ja miltä se tuoksuu. Onko tuoksussa syksyä, talvea, kevättä vai kesää.

Pidän silmät kevyesti vielä kiinni ja annan tietoisesti tilaa hengitykselle.

Ensin – Hengitän sisään sen hyvän, mitä haluaisin juuri nyt kuulla ja puhallan ulos sen pahan, mikä minua yhä satuttaa. Toiseksi – Hengitän sisään sen hyvän, mitä tarvitsen juuri nyt ja puhallan ulos sen pahan, mikä minua yhä vahingoittaa. Kolmanneksi – Hengitän sisään palan armollisuutta itseäni kohtaan ja puhallan ulos palan vääryyttä, jota itselleni yhä suon.

Lopuksi, avaan silmät ja halaan itseäni. Sanon: ”Olen arvokas. Olen riittävä. On väliä, että välitän – myös itsestäni.”

Kesä

Toisinaan on vaikeaa nähdä kauneutta ja hyvää, niin ympärillä kuin itsessään. On haasteellista, joskus jopa mahdotonta tehdä ja nähdä asioita, jotka tuovat itselle hyvää oloa ja hyvää mieltä. Ikään kuin joku sanoisi, etten ole sitä ansainnut tai ettei siihen ole lupaa. Kuitenkin, meillä jokaisella on oikeus, ajatella omaa parastaan ja tehdä asioita oman itsensä vuoksi, voidaksemme hyvin.

Oheisen Kesä – videon olen tehnyt muistuttamaan ennen kaikkea itseäni siitä, että kauneutta ja hyvää on. On tärkeää suoda kauneudelle ja hyvälle mielessään tilaa ja antaa siten mahdollisuus nähdä sitä. Ei pelkästään ympärillään, vaan myös itsessään.

Saat videon auki tästä linkistä   Kesä prod1.

 

-SiniSiipi-

Jäljellä toivo ja luottamus

”Taivaan enkelten kyliin, Sinut luotamme lähetettiin, Pyhän Jumalan lämpimään syliin, Käsiin suuriin ja rakastaviin.” Hyvää viimeistä matkaa, rakas veljeni.

Sinä vastarannalla, minä toisella. Välissä ikävää, kaipuuta, kyyneleitä. Välissä auringonlaskuja ja auringonnousuja. Välissä tyyntä ja myrskyä. Välissä lohduttavia sanoja, huokauksia ja halauksia. Välissä sanattomuutta. Välissä hiljaisuus ja rauha.

Viisi erilaista vuotta vuodenaikoineen on tuosta kesästä kulunut. Ikävä ja kaipuu kulkevat yhä rinta rinnan, mutta suru on tehnyt kyyneleille tilaa ja tietä. Kyyneleet eivät enää kysy lupaa eikä aikaa tulla, vaan tulevat, kun ovat tullakseen.

Viha on pitänyt minua otteessaan. Olen purkanut ja purrut sitä pitkin metsiä ja teitä. Olen hukuttanut sitä musiikkiin ja paperille – sanoin, kuvin ja värein. Viha on ollut ”vihollinen”, mutta myös armelias ja anteeksi antava, ymmärtäväinen ”ystävä” ja voimavara.

Olen kiirehtinyt ja kiiruhtanut luoksesi, pelolla ja toivottomuudella ratsastaen. Olen kadottanut öitä ja aurinkoisia päiviä tuskassa maaten ja olen unohtanut ikävässäni elää omaa elämääni.

Vaikka ikävä on edelleen suuri, on sen rinnalle tullut ymmärrys ja lohtu. Ymmärrys elämän syvällisyydestä ja merkityksellisyydestä ja siitä, että meillä jokaisella on täällä aikansa ja paikkansa.

Elämä ei aina suju niin kuin suunnittelee ja toivoo. Joku kohtaa vastoinkäymisiä ja vääryyttä enemmän kuin toinen ja välillä elämä voi olla hyvinkin epäreilua. Joku ”selviää” paremmin kuin toinen, mutta moni meistä uupuu ja jää välille.

Pitkään lähtösi jälkeen elin eräänlaista unta. En ollut tässä todellisuudessa kovinkaan vahvasti läsnä. Sitten tuli aika, kun se uni loppui ja oli kohdattava kaikki ne tunteet, mitä asiaan kuului. Aloin kuvittaa tunteita rinnakkaistarinalla. Tarinalla, joka piirtyi mieleeni kauniina ja jossa oli kaunis loppu. Rinnakkaistarina eli omaa elämäänsä ja todellinen tarina omaansa. Se on ollut yksi minun tapani käsitellä poismenoasi.

Tänään sinä olet vastarannalla ja vilkutat. Kerrot, että sinun on nyt hyvä olla ja sinulla ei enää ole mitään hätää. Sinulla on kaikki hyvin. Sanot minulle, että usko ja luota, anna toivon olla läsnä ja että kaikki vielä järjestyy. Vilkutan takaisin ja tiedän, että nyt on oikea aika päästää irti – monesta. Antaa tilaa elämälle ja toivolle. Siiville, jotka minua tässä elämässä eteenpäin kannattelevat ja kantavat.’

 

-Kuunlilja-

Lupa rakastaa ja tulla rakastetuksi

Päiväys: maaliskuu 2017

En tiedä mistä tulit tai minne olet menossa. Oletko minussa harha-askel ja harhaa vai jotain pysyvämpää. Oletko keskenjäänyttä kaipausta ja himoa, vaille jäänyttä rakkautta. Vai oletko jotain, joka on kehooni valmiiksi kirjoitettu ja joka odotti vain oikeaa hetkeä ja oikeaa ihmistä.

Rakkaus – tuo minulle niin tabu. On pitänyt elää pitkä matka elämää, tulla jollain tapaa sinuiksi itsensä kanssa, jotta sana Rakkaus ei ole enää jokin minulta saavuttamattomissa oleva asia.

Rajojani on rikottu ja riistetty aiemmin liiaksi. Viety se, josta en koskaan uskonut pääseväni yli. Sieltä olen kulkenut pitkän matkan, erehdyksen ja opin tien tullakseni tähän päivään ja tähän hetkeen.

Rakkaus, tunne ja asia, joka on uutta minulle. Se on herättänyt hämmennystä, pelkoa, epävarmuuttakin. Mutta se on herättänyt myös paljon itsestään ja toisesta välittämistä ja huolehtimista. Se on tuonut elämään iloa ja aurinkoa. Mukanaan ihania tunteita ja asioita, joille en vielä tiedä edes nimeä.

Läheisyyttä ja lähellä oloa tavalla, että sinut huomioidaan sinuna. Ihmisenä, jota ei satuteta tai jolle ei tehdä väkivaltaa tai vasten omaa tahtoa. Alkuun se herätti paljon kysymyksiä – Voinko luottaa? Entä jos jälleen tulen satutetuksi? Entä jos en kykene vastaamaan parisuhteen asettamiin haasteisiin? Entä jos jälleen tulen pettymään? Ja entä onko minulla lupa tähän kaikkeen?

Rakkaus. Minulla on siihen lupa. Lupa rakastaa ja tulla rakastetuksi. Se ei aina ole helppoa tai mutkatonta, mutta kaikessaan se on kuitenkin voimauttavaa ja eheyttävää – ainakin minulle. Jalat tukevasti maassa ja pää sopivasti pilvissä. En liikoja unelmoi, mutta haaveilen ja nautin jokaisesta hetkestä, jota Rakkaus juuri nyt minulle tarjoaa. Voi olla, että tulen jälleen pettymään, mutta silti lopputulos olisi eri kuin kertaakaan aiemmin. Sillä eroavuudella, että olisin pettynyt, mutta kokenut palan siitä mitä Rakkaus on.

Tässä hetkessä, elän elämää ja nautin. En ongelmitta tai haasteitta, mutta onnellisena ja ensi kertaa oikeasti Rakastuneena.

Päiväys: huhtikuu 2017

Tänään, hiljaisuus ja voimattomuus. Pettymys. Vastauksia tuohon, mitä aiemmin kirjoitin. Huomisen haikeutta ja eilisen ikävää. Kosketusta, lämpöä ja sinun läheisyyttäsi vailla.

Tällä kertaa kysyin, mikä on minulle juuri nyt parhaaksi. Kysyin, mikä tukee minun hyvinvointiani ja mitä minä toivon ja haluan ja mitä minä tarvitsen – nyt ja tulevassa.

Annoin itsestäni paljon, liikaakin. Tulin sinua vastaan monessa ja monella tapaa. Menin oman mukavuusalueen ulkopuolelle, en pakotettuna, mutta painostettuna kylläkin. En löytänyt uskallusta pitää omia rajojani ja lopulta olin vieras ihminen omassa kehossani. Tulin käytetyksi ja pala minusta revittiin jälleen auki.

Sinun toiveesi ja tarpeesi vaiensivat minun ääneni. En kuullut enää itseäni, en tarpeitani, en toiveitani. Jos olisin jatkanut, olisin kadottanut kokonaan yhteyden itseeni ja siihen, kuka minä oikeasti olen.

Päätös oli vaikea, sillä välitän sinusta edelleen ja tiedän, että sinä välität minusta. Minun tarpeet ja toiveet vaan eivät olisi koskaan kohdanneet sinun tarpeitasi ja toiveitasi. Olimme kaksi ääripäätä, jotka kohtalo toi yhteen hetkeksi. Siinä hetkessä oli enemmän minua tuhoavaa kuin minua rakentavaa. Ja se hetki sokaisi ja melkein tuhosi kaiken sen, mitä olin pitkään ja hartaudella rakentanut.

Mitä minulle jäi voimattomuuden, hiljaisuuden, pettymyksen, haikeuden ja ikävän jälkeen?

Se, että olin saanut palan Rakkautta ja uskon, että se pala oli aito ja pyyteetön. Se, että lopulta ymmärsin rakastaa enemmän aitoa omaa itseäni, kuin kuvaa, jota kyynelehtivin silmin katsoin.

Minulle jäi myös ne muistot siitä hyvästä, jota meillä oli. Voi olla, että juuri ne muistot, antavat minulle rohkeutta päästää vielä joku jossain vaiheessa lähelle.

Tärkein mikä minulle jäi, on että tänään en hylkää enkä laiminlyö itseäni. Kuuntelen toiveitani ja tarpeitani ja annan itselleni sen kunnioituksen ja arvon, mikä minulle kuuluukin.

-Yöperhotar-

Voimaa!

– Tänään on ollut hyvä päivä –

Heräsin aamulla ja laitoin Ullalle viestiä, että ollaanko ulkona. Aurinko paistoi ja keväthanget olivat hiipumaan päin. Pari päivää aiemmin minulle tuli kummallinen vahva tarve siitä, että minusta täytyy ottaa kuva. Voimakuva. Sellainen, missä minä olen tällaisena kuin olen, omana itsenäni ja voimakkaana, kauniina naisena. Ihanana ja raikkaana, äitinä, ihmisenä. Kaikennäköisesti ikävästä ja raskaastakin selvinneenä.

Yleensä en pidä kameran edessä olemisesta. En yhtään. Tai jos vaikka joku kuvan minusta ottaakin, niin mieluiten en katso sitä. Tai jos katson niin en oikeastaan ole pitänyt katsomastani. Nyt olin päättänyt unohtaa itsekritiikin. Päätin, että pidän kuvistani, olenhan minä niissä.

Kävelimme Naisvuorelle. Mikäpä olisikaan parempi paikka tällaisena päivänä, jolloin tarvitsen hiukan feminististä symboliikkaa elämääni. Minusta otettiin keskustelun lomassa arviolta noin 238 kuvaa.

Huippua. Mun ei tarvitse katsoa noita kuvia. Joku tekee sen puolestani. Joku muu heittää sieltä ne tärähtäneet, silmät kierossa olevat ja hölmöt kuvat pois ja valitsee kuvat, joissa olen itseni näköinen. Mun ei tarvitse olla se, kuka arvioi, onko kuva hyvä vai huono. Itseään ei pitäisi sillä tavalla arvioida, ainakaan liikaa.

Mulla oli yllättävän hyvä fiilis olla kuvattavana. Kun tiesin, että kuvaaja tietää miksi kuva otetaan, mikä merkitys sillä on minulle, pystyin luottamaan siihen, että saan olla oma itseni. Ei mitään poseerausta, ei tekohymyjä, ei ohjeita kuvaajalta että käänny tuonne ja tänne ja kallista vähän päätä ja hymyilepä nyt kovemmin. Sain vaan olla.

Talven aikana omat prosessini ovat edenneet asteittain kohti sitä, mitä haluan. Joulukuussa jokin konkreettinen muutos, tammikuussa seuraava. Nyt konkretia meni suuren askeleen ja avioerohakemuksen verran eteenpäin. Tästä askeleesta muistona ja muistutuksena omasta voimastani halusin tallentaa tämän päivän ja itseni kameran edessä. Yhdistää tämän hetken omakuvaan, kevään voimauttavaan valoon ja fiilikseen siitä, että olen hyvä ja ihana.

Kun saan kuvat, teetän niistä pari kolme, ja ripustan kotona seinällä olevaan naruun. Nyt narulla roikkuu kuvia lapsista ja pari piirustusta. Teetän kuvat isompina, niin että ne huomaa. Että itse huomaan ne joka päivä. Katson niitä, itseäni siellä seinällä. Mietin sitten mitä mietin, mutta aina hyvää. Että olen hyvä tuollaisena kuin olen. Elämä on tehnyt minusta tällaisen. Muistan kuvista tämän päivän, kuvaushetken tunnelman, auringon lämmön ja tuulen kylmyyden. Muistan sen, että olen tässä ja nyt, elän, hengitän ja tunnen.

Tänään on ollut hyvä päivä.

-Scarlett

Omien aivojensa vankina

On monta asiaa joita tulisi hoitaa. Pitäisi soittaa hammaslääkäriin, kirjoitella hakemuksia, lukea tärkeät sähköpostit, tarkistaa riittääkö rahat laskuihin… Tämänkaltaisten vastuiden ajattelukin tuottaa voimakasta ahdistusta, joten on helppo siirtää huomionsa muualle. Voi katsoa elokuvia, pelata tietokoneella tai vaikka tiskata, kunhan ei tarvitse tehdä epämiellyttäviä asioita.

Ahdistuneisuushäiriö ja masennus tekevät tästä ikävän kierteen – sitä välttelee niiden asioiden tekemistä jotka ahdistavat, ja niiden välttely tuottaa lisää ahdistusta. Kaikki tulee jätettyä viime tinkaan, ja kun viimein jotain tekee, niin ei se ollutkaan vaikeaa. Tästä huolimatta sama kierre jatkuu, ja tuntee syyllisyyttä ja häpeää, kun ei saa itseään hoitamaan asioita ajallaan kuten muut.

Jotkut lääkitykset poistavat ahdistuksen, mutta samalla myös muita tunteita. Vaikka en tuntisi ahdistusta, jätän silti tärkeät asiat tekemättä. En tiedä tarkoittaako se, että olen luonnostaan laiska tai en omaa itsekuria, vai että olen jo ottanut vastuiden välttelyn syvästi juurtuneeksi tavaksi. Haluaisin olla parempi ihminen joka saisi asiat hoidettua ajallaan ja loppuun asti, mutta mieleni pistää todella kovasti hanttiin.

Liikunta tuo minulle paljon toivoa. Pitkän urheilusuorituksen aikana keho tuottaa endorfiineja ja sitä tuntee kaiken olevan hyvin. Ajattelen että nyt parannan tapani sekä hoidan kaiken keskeneräisen, mutta kotona suihkussa tuo tunne jo hiipuu. Se kuitenkin auttaa tiedostamaan, että tuo ajattelutapa ja mieliala on minussa itsessäni olemassa. Nyt tarvitsee vain pyrkiä saavuttamaan se arjessa.

 

-Vitkuttelija

Muistoni

muistoni-kuva

Oksalla

jossa asuu yön pimeys

Oksalta

joka tuskaa takoi, kipua kynsi

Oksalle

jossa herää toivon valo

 

Muistoni-videotarina (Official)

Muistoni – videotarina, on pala yhden ihmisen matkaa, varjosta valoon kulkien. Matka on pitänyt sisällään monenlaisia tunteita, tunnelmia ja ajatuksia. Se ei ole ollut se helpoin tai suorin tie kulkea, saati kivetön tai kivuttomin. Matkaan on mahtunut laaja kirjo erilaisia ihmisiä, kohtaamisineen. Siihen on mahtunut monenlaisia hetkiä, aarteita ja helmiä, jotka ovat tehneet siitä ikimuistoisen ja ainutlaatuisen. Nuo hetket ja muistot ovat piirtyneet minuun sanoina ja kuvina.

Muistoni, on siis yksi selviytymistarina. Se on elävä muistutus siitä, että jokainen päivä on itsessään arvokas ja merkityksellinen. Muistutus siitä, että toivoa on ja periksi ei tule antaa. Ja että jokainen ihminen on arvokas omana itsenään ja jokaisen elämä arvokas sellaisenaan – niin Minun kuin Sinun. Unelmia ja haaveita tulee olla, uskoa siihen, että elämä lopulta kantaa.

– Ritva Valjakka-

Risti riita

 

risti-riita

Blogikirjoitus ”Onni ei löydy viiden kilon päästä” osuu ja jokseenkin uppoaa tässä hetkessä. Se laittaa pohtimaan jälleen kerran suhdetta omaan itseen, ruokaan ja siihen kuinka paljon syöminen määrittää ja vaikeuttaa omaa olemista ja elämistä. Kirjaan alle mietteitäni, joita blogikirjoituksen pohjalta nousi.

Mikä on minua, mikä on sinua?

Sinua on sairaus ja sinua on syömishäiriö. Sinua on syömättömyys ja nälkiintyminen. Sinua on väsymys ja ärtymys. Sinua on unettomuus ja paleleminen. Sinua on mielialan lasku ja sinua on ahdistus.

Sinua on itsesi rankaiseminen ja ruoskiminen. Sinua on itsetuhoisuus ja sinua on välinpitämättömyys. Sinua on itsesi mitätöinti. Sinua on onni olla viisi kiloa kevyempi.

Minua on elämä, unelmat ja usko itseen. Minua on armollisuus itseä kohtaan ja kyky rakastaa itseä.

Minua ei hae turvaa tai hyväksyntää kärsimällä. Minua ei elä hiilareista, rasvoista, kiloista tai pakkoliikunnasta. Minua ei elä painoindeksistä tai tavoitepainosta. Minua ei ”ruoki” kannibalismia hyvinvoinnin kustannuksella. Minua elää luvasta syödä ja nautinnosta syödä riittävästi.

Sinua on osa minua ja Minua on osa sinua.

Raja minun ja sinun välillä ovat sanat, onni ja pelko. Kun Sinä olet se joka ohjaa, määrää tarve kontrolloida ja hallita, ottaa elämä niin sanotusti syömishäiriön käsiin. Väitän, että likimain kaikki syömishäiriön mukana tuomat säännöt ja rituaalit tai pakkoliikunta, eivät tuo oikeasti onnea, saati turvaa. Se on eräänlainen harha, jonka syömishäiriö lonkeroineen saa aikaan nälkiintyneessä mielessä. Näin minä syömishäiriösairautta sairastavana sen koen. Siis silloin, kun Minä on se, joka ajattelee, ohjaa ja tekee työtä sairauden mukanaan tuomien mielen vääristymien taltuttamiseksi.

Kuten blogitekstissäkin sanotaan, että ”Onni ei löydy viiden kilon päästä” – allekirjoitan sen kyllä. Tosin vieläkin, useita vuosia sairastaneena ”erehdyn” ja tipahdan ajattelemaan toisin. Harhaan johtava ajatus onnesta – muutama ja vielä muutama pudotettu kilo, on se risti, jota syömishäiriötä sairastavan maailma kantaa. Usein pelko muuttaa omia, tuttuja ja turvallisia toimintatapojaan, omalla tavalla ohjaa tätä ajatusta.

Riita kulkee järjen ja tunteen välillä. Järki määrää yleensä Minän ollessa ohjaimissa. Silloin on myös tilaa tunteille ja voimia käsitellä niitä. Kun ravinto ei riitä, ei mielikään jaksa työstää ja olo on kovin ahdistunut. Ahdistus ei löydä useinkaan sanoja, vaan on epämääräinen paha olo. Kun eletään ja ollaan oikeasti terveyttä tukevien ja rakentavien toimintamallien kanssa tekemisissä, puhuu viisaus – ollaan yhteydessä omaan itseen ja omiin ajatuksiin.

Meillä jokaisella on oikeus oikeanlaiseen onneen. Kun löytyy uskallusta ja tilaa kohdata pelko, voi ristinsä jättää lepäämään omalle asemalleen ja lopulta luopua siitä.

Hiljattain olen jättänyt oman ristini lepäämään. Teen jokainen aamu lupauksen, että tänään pidän itsestäni parempaa huolta. En aseta lopunelämän tavoitteita, riittää että tänään teen sen minkä olen itselleni luvannut.

Viimeisenä ja ehkä kaikkein tärkeimpänä ajatuksena siteeraan blogikirjoituksen lausetta – ”Syöminen pelottaa, mutta ilman syömistä ei voida korjata syömishäiriötä.”

-Lupaus-