Hyvästellään

hyvastellaan

Tänään kuljen matkaa kanssasi. Matkaa, joka ei palaa. Se ei näe huomista, ei tunne tulevaa.

Matka kantaa mukanaan muistoja, rakkaita. Se tuo kaipausta ja ikävää, kyyneleitä. Se kertoo siitä, että sinä olet ollut läsnä.

Tänään, hyvästellään. Neljä syksyä, neljä talvea, neljä kevättä ja neljä kesää. Neljä kipeää vuotta vuodenaikaa.

Tänään sytytän kynttilän, sinulle. Suljen sanat syliini ja lähetän ne luoksesi. Palautan palan matkaa ja luovun osaa omastani.

En sure, mutta ikävöin. Ikävä muuttuu, kulkee omaa polkuaan, muttei jätä. Tänään se lepää omalla painollaan ja siinä on matkassa tyyneyden verran valoa ja lämpöä. Siinä on matkassa myös lohtua ja toivoa.

Sanon sanat, hyvästellään, ja annan ajatusten löytää luoksesi, tuntemattomaan.

 

Pyhäinpäivänä 2016

Oman elämänsä sankari

 

oman-elamansa-sankari

Kauan sitten oli lapsi. Lapsesta kasvoi lupaava urheileva nuori. Oli tavoitteita ja päämääriä, maaleja joihin pyrkiä. Oli mahdollisuuksia ja koko elämä edessä. Oli ihmisiä ympärillä ja oli tervettä, tavallista elämää. Elämässä oli paljon valoa.

Elämä kulki omalla painollaan ja nuoresta varttui ulospäinsuuntautunut aikuinen. Aikuinen opiskeli, teki töitä ja väsyi. Elämä irtaantui ja aikuinen sairastui. Valo painui varjon alle.

Alkoi potilaan taival. Pitkä, kivulias ja kivikkoinen. Elämän halu oli kadoksissa ja kompassi hukassa.

Hän sulki ihmiset ympäriltään ja elämästään. Hän eli ykseydessä, jonka kilpeä kukaan ei täysin murtanut.

Hän kaipasi turvaa ja syliä. Hän palasi pienen lapsen kenkiin, varttui nuoreksi ja hänestä tuli nuoren verran eheämpi aikuinen. Aikuinen, joka päästi ihmisiä elämäänsä. Aikuinen, jonka elämässä oli jälleen pilkahdus valoa.

Hiljalleen aikuisen sisin alkoi puhua ja puhutella. Hän tarttui ja takertui sanoihin, vieraisiin.

Hän kulutti ja kulki. Sairaalloinen unelma alkoi elää ja tulla todeksi. Hänestä tuli vaa’an ja peilin orja. Ruoka oli vihollisen tavoin ystävä ja ystävän tavoin vihollinen. Grammat muuttuivat kiloiksi ja millit senteiksi. Toivo oli yhtä olematon kuin hänen hento ja hauras kehonsa. Tultiin hetkeen, jolloin alkoi vastentahtoinen taistelu elämästä. Valo oli poissa.

Alkuun elämänlankoja kannateltiin kirjaimellisesti tarjottimella. Matkaan tuli ihminen, joka kosketti teoillaan ja sanoillaan. Ihminen, joka piti huolta ja huolehti, loi toivoa.

Oli sääntöjä ja oli aikatauluja. Oli pakkohoitoa, mutta ennen kaikkea oli ja sai apua. Ilman apua ei olisi ollut mahdollisuutta tarttua toivoon, ei elämään, ei valoon.

Tänään, 13-vuotta myöhemmin, on vastoinkäymisiä ja on haasteita. On mahdollisuuksia ja on toivoa. On terveyttä ja mielekästä elämää. On tavoitteita, muttei päämääriä. On haaveita ja on unelmia ja uskallusta toteuttaa niitä. On kykyä ja rohkeutta tehdä päätöksiä ja kantaa vastuu päätöksistään. Tänään, 13-vuotta myöhemmin, on vahva usko omaan polkuun ja siihen että elämä kantaa ja valo valaisee.

Hän, oman elämänsä sankari – visuaalinen elämään totuttelija.

Selviytyjä

 

selviytyja

Blogikirjoitus ”Selviytymiskeinoja” laittoi miettimään omaa tarinaani ”selviytyjänä”. Mietin tuota tekstiä lukiessani mennyttä kesää ja omia selviytymiskeinoja kohtaamani vaikean tilanteen edessä.

Tilanteen alussa, olin vahvasti sillä mentaliteetilla, että ”ranteet auki” ja let’s go. Keinoja tai välineitä, saati omaa halua päästä eteenpäin ei tuntunut olevan. En uskaltanut puhua tilanteesta, koska häpesin. Olin umpikujassa, ahdingossa, josta ei ollut ulospääsyä. Tai ainakin vahvasti siltä tuntui ja itselle tilanne sellaisena näyttäytyi. Olin neuvoton ja olin toivoton.

Terapiasta saadun avun ja tuen turvin, pienen ”herättelyn” myötä, omia työvälineitä ja keinoja selvitä, alkoi löytyä. Toivottomuuden sijalle nousi toivo. Silti tilanne ei ollut helppo ottaa haltuun, koska ensimmäisenä mieleen puski alitajuntaan juurtuneet, itseä vahingoittavat ja ei-rakentavat selviytymiskeinot.

Hiljalleen, ahdinko alkoi helpottaa. Ehkä pohja, mistä ponnistaa, on ollut vahvempi kuin aiemmin. Verrattuna aiempaan, suurimpana eroavuutena näen rakentavien keinojen hyödyntämisen. En enää hakannut nyrkkiä seinään, ottanut yliannostusta lääkkeitä tai ”rapsutellut” itseäni. Mieleen tosin tuli naarmuja, yliannostus kyyneleistä ja pään sisällä kolisi, mutta ei mitään näkyvää tai sellaista jota jälkikäteen katuisi.

Mitä opin? On tärkeää keskittyä olennaiseen – siihen mihin pystyy vaikuttamaan ja siihen mille voi jotain tehdä. On hyvä keskittää voimavaransa asioihin, jotka antavat voimia ja voimauttavat, eikä päinvastoin. On hyvä muistaa ja pitää mielessä, että tekee sen minkä pystyy ja se riittää. Mitä ei osaa tai ei hallitse, niin siihen on lupa pyytää ja saada apua. Kaikesta ei tarvitse selvitä yksin tai olla maailman vahvin nalle. On lupa myös olla heikko. (SE on minusta mitä suurinta vahvuutta). Ihminen erehtyy ja tekee virheitä – se on inhimillistä. Myös minä teen virheitä.

Opin myös sen, että keinoja ja välineitä selvitä kyllä on. Meillä jokaisella. Jos niitä on minulla, niin niitä on varmasti myös sinulla. Omalla kohdallani noita keinoja, vuosien harjoittelun myötä, on olemassa monella tasolla ja monenlaisia. Jos jokin keino ei toimi, voin aina kokeilla toista.

Tätä kirjoittaessani olen uuden edessä. Muutoksen tuoman tilanteen, joka tuo tullessaan hienon mahdollisuuden elää unelmaani ja toteuttaa haaveitani. Muutos, joka pelottaa ihan hemmetisti ja joka parhaimmillaan avaa ovia, joista olen tähän saakka vain haaveillut.

Voisin vielä painaa jarrua ja antaa kaiken olla. Jäädä paikalleen ja uskoa niihin ”eväisiin” mitä minulle on annettu – ”susta ei koskaan tule mitään tai et koskaan ole mitään”. Mutta ei. Niille en anna valtaa tai edes mahdollisuutta ottaa tilaa, nujertaa sitä voimaa ja vahvuutta, joka minussa on.

Selviytyjä, monella tasolla, monella tapaa ja monesta.

-Selviytyjä-

 

 

 

Väärin ymmärretty keho

 

vaarin-ymmarretty-keho

”Hyväksyttävyys ei rakennu sen varaan, minkä näköinen tai kokoinen ihminen on”. Muun muassa näitä sanoja jäin pohtimaan blogitekstissä Kehoitsetunto. Kuinka jokaisen meistä tulisi kuulla nuo sanat, varsinkin silloin, kun ihminen on herkimmillään oman kehonsa ja itsensä kanssa. Muutenkin tuo teksti on osuva ja puhutteleva kirjoitus siitä, kuinka itsearvostus ja kunnioitus opitaan jo varhain lapsena. ”Jos lapsi saa kokea olevansa hyväksytty sellaisenaan, oikeanlainen ja riittävä, hän oppii arvostamaan itseään”. Omalla kohdallani tuo kirjoitus ei ainoastaan herättänyt pohtimaan vaan lisäsi ymmärrystä mm. siitä, miksi pienetkin kommentit omaan kehoon viitaten ovat heilauttaneet ja voivat edelleen heilauttaa voimakkaastikin sivuraiteille. Kirjoitusta lukiessani tein myös aikamatkaa oman kasvuni alkutaipaleelle ja sieltä tähän hetkeen.

Minun keho. Keho, jonka rajat rikottiin jo elämän alkutaipaleella. Keho, joka sairastui vaakaan, peiliin ja kaloreihin. Keho, joka uuvutti itseään urheilulla, liioilla vaateilla, liioilla tavoitteilla. Keho, joka uupui. Keho, joka näki itsensä saavutusten, tulosten ja maalien kautta. Keho, jonka arvet muistavat ja muistuttavat, että elämä satutti, että elämä kosketti.

Tultiin tähän hetkeen, tähän kesään. Sinä tulit, elämääni. Vaati paljon, jotta aloin luottaa ja uskaltaa. Mutta minä rohkenin ja luotin sinuun. Olit turvallinen, ensimmäinen sellainen pitkästä aikaa. Sinä olit minulle hyvä ja annoin itselleni luvan ottaa vastaan hyvää, ottaa vastaan kosketustasi. Teit asioita, jotka tuntuivat oikealta. Sanoit asioita, joita tarvitsin kuulla. Sinä kunnioitit rajojani. Tässä kohden kesää, sinä olit jotain minussa.

Sitten tuli hetki – totuus. Sinä käytit minua johonkin, joka täytti sinussa jotakin jonkin aikaa. Minä olin sinulle vain lisä johonkin, kuorrutus. Minä olin sinulle vain ohimenevä hetki.

Oli alku ja loppu ja jotain mahtui siihen väliin. Oli uskallus, rohkeus, luottamus. Oli aika rakentaa – tunteita, minun kehoa, minun rajoja, minun luottamusta. Tuli hetki – loppu, joka moukaroi. Ensin minun tunteet, sitten luottamuksen, lopulta minun kehon. Enää en uskalla, enää en luota, enää en halua. Onneksi, minulla on rajat ja niitä ei enää kukaan riko – en anna, en päästä rikkomaan.

Mitä nyt sitten tekisin tai sanoisin tai kuinka itselleni puhuisin. Koska tähän, väärin ymmärrettyyn kehoon, tähän tilaan, en voi tällaisenaan jäädä.

On oltava itselle läsnä, mutta kuinka? On pidettävä itsestään huolta, mutta millä tavoin?

Minun keho on haasteellinen ja haastava, mutta silti se on keho, joka on arvokas ja jota tulee kunnioittaa ja arvostaa sellaisenaan. Se ei ole kenenkään omaisuutta tai omaa. Sille on tehty pahaa ja väärin, mutta se ei ole paha tai väärä. Se on sellaisenaan kaunis ja riittävä, ilman jatkuvaa puntarointia ja peilaamista. Ilman jatkuvaa arvostelua ja arviointia, niin itseltä kuin muilta.

Olen tehnyt matkaa tullakseni tietoiseksi minusta, siitä, kuka ja mikä olen. Matkan varrella olen työstänyt asioita ja tunteita eri keinoin ja välinein. Tässä hetkessä palaan itsemyötätunto harjoituksiin. Keskityn ensimmäiseksi siihen, mikä sujuu jo entuudestaan ilman liikoja ponnisteluita. Siihen, mikä tuntuu hyvältä juuri nyt. En vaadi itseltäni liikaa, vaan keho ja mieli kertovat, kuinka paljon tai kuinka vähän juuri tähän hetkeen. Kävelen, kuuntelen ja kuulostelen. Ajatuksia tulee, mutta annan niiden tulla ja mennä. Tässä hetkessä on vain ystävällinen ja lempeä minä, ei ketään tai mitään muuta.

Tästä eespäin, minulla on oikeus ajatella itseäni ja olla itseni puolella. Tästä eespäin, minä ja minun hyvinvointini ovat pääosassa. Minulla on lupa elää ja minulla on lupa myös vain olla. Minulla on lupa voida hyvin ja olla onnellinenkin. Tästä eespäin, minulla on lupa haaveilla ja unelmoida. Minulla on lupa olla itseäni varten, ei itseäni vastaan. Minulla on lupa olla ystävä itselle ja minulla on lupa suoda ja ottaa vastaan myös hyvää. Tästä eespäin, minulla on lupa syödä, ilman että ruoka tulee lunastaa jollain tavoin etukäteen, tai että siitä tulee kokea syyllisyyttä jälkikäteen. Tästä eespäin asetan tavoitteita itselleni voidakseni hyvin, en odotuksia tai vaateita muille tai muilta. Tästä eespäin, opettelen olemaan minä, minun kehossani.

-SiniSiipi-

 

Jos olisit ystäväsi, niin mitä sanoisit?

 

 

jos-olisit-ystavasi-niin-mita-sanoisit

Kuljen ja kuuntelen. Tunnen ja tunnustelen. Kysyn, ”Jos olisit ystäväsi, niin mitä sanoisit?”.

Palaan hetkeen ennen kysymystä. Hetkeen, jolloin kuljin ja kuuntelin, tunsin ja tunnustelin. En puhunut paljoa, mutta sanoin. Kävin taistoa välillä tunteen ja järjen. Niiden väliin asettui viisaus. Viisaudessa asuu tyyneys ja ystävällisyys.

Sinussa on viisaus. Viisaus arvostaa, rakastaa ja kunnioittaa itseään. Viisaus on itselleen armollinen ja lempeä. Se ei syyllistä eikä syytä. Se puhuttelee itseään sanoilla kauniilla, sanoilla satuttamattomilla. Se uskaltaa sanoa EI, on rohkea ja pitää omia puoliaan. Se tuntee ja tunnistaa omat rajansa ja voimavaransa, ja sillä on lupa myös vain olla. Viisaus on vaativa, muttei ehdoton ja se tekee aina parhaansa, riittävän. Viisauden vahvuus on sen herkkyydessä. Se unelmoi ja uskaltaa. Se on sitkeä ja sisukas. Se voi taipua, muttei koskaan anna periksi. Se voi olla pelokas, muttei pelkää. Viisaus ei anna vastoinkäymisten viedä, vaan viisaus on se joka ohjaa. Viisaus on lempeä, välittävä ja hyvä ystävä.

Sinussa on tunteet. Parhaimmillaan sinun ehdoton voimavarasi ja vahvuutesi. Kun tunteet hallinnoi ja hallitsee, on tilanne toinen. Kiltteys, stressi, unettomuus, syömättömyys, perusasioiden laiminlyöminen. Siinä raaka-aineita, jotka pitkittyessään heittävät kupin niin sanotusti nurin. Silloin on vaikea saada otetta itsestään tai kantaa vastuuta tekemisistään. On helpompaa syyllistää ja syyttää, alistua ja antaa muiden ohjailla tai sanella ehdot. On turvallisempaa ja tutumpaa sivuuttaa omat tarpeensa ja toimia vasten omaa parastaan. Itseinhoa ja mitätöintiä, itsensä vähättelyä. On tilaa ruoskalle ja ruoskinnalle. Tienviittoina toimivat epärealistiset ja paranoidiset opastaulut. Tunteet, ystävä ja vihollinen.

Sinussa on järki. Järki, joka aina lopulta haastaa tunteet. Se elää syvällä sinussa ja se puhuu, kun on sen aika. Se heittää tunteille ja epärealistisille ajatuksille vasta-argumentteja. Järki ei anna tunteiden viedä tai hallita, vaan se ottaa hieman pakollakin tilaa itselleen ja korjaa tunteiden aikaansaaman kaaoksen. Palaset paukkuvat ja tunteita työstetään toiminnalla ja keskittymällä yhteen asiaan kerrallaan. Neuvotellaan ja tehdään kompromisseja ja tilalle astuu jälleen tyyni ja ystävällinen viisaus.

Sinussa on rikkaus olla nämä kaikki. Uskalla olla ainutlaatuinen, oma itsesi. Elä tässä hetkessä, ei menneessä tai liioin tulevassa. Anna järjelle mahdollisuus ja suo viisauden puhua. Tunne ja uskalla elää. Luota itseesi ja omaan polkuusi, se kantaa kyllä.

-SiniSiipi-

Hyppy tuntemattomaan

 

hyppy-tuntemattomaan

Se tunne, kun et voi sanoa, että rakastat. Se tunne, kun et voi sanoa, että merkitset minulle enemmän kuin kukaan toinen maailmassa. Se tunne, kun et voi koskettaa toista tavalla jolla haluat tai saada kosketusta jota toivot.

Sanoja, joita pelkäät sanoa. Sanoja, joita kaipaat kuulla. Asioita, jotka kertovat ja ilmaisevat mitä on rakastaa ja saada vastarakkautta.

Rakkaus ja tunteet samaa sukupuolta kohtaan? Rakkaus ja tunteet vastakkaista sukupuolta kohtaan? Lähellä ja niin kaukana toisistaan. Vai ovatko sittenkään?

Kunpa joku päivä uskallan olla se, joka olen. Näyttää tunteeni avoimesti, peittelemättä. Ei väliä, ei merkitystä, oletko mies vai nainen. Tärkeää, että rakastan ja että sinä rakastat. Tärkeää, että arvostamme ja kunnioitamme toinen toisiamme. Tärkeää, että hyväksymme toisemme sellaisina kuin olemme. Tärkeää vain, että kohtaamme.

Juuri nyt olen kuin vanki omassa kehossani, kahlittuna johonkin joka pitää otteessaan. En uskalla, pelkään. En uskalla sanoa ääneen mitä tarvitsen, kaipaan ja haluan. Sydän on kaukana kotoa. Kiellän tunteet ja tarpeet. Oikeastaan kiellän ja kyseenalaistan aika ajoin koko olemassaoloni. Lopulta inhoan ja vihaan itseäni ja sitä kuka olen ja mistä tulen. Siksikö, etten uskalla olla olemassa itsenäni?

Olen rakastanut miehiä ja olen rakastanut naisia. Olen pohtinut omaa suhdetta kehooni, seksuaaliseen suuntautumiseeni ja kuka ja mikä oikeastaan olen. Olen oivaltanut asioita ja ymmärtänyt että tunteeni samaa sukupuolta kohtaan voivat olla yhtä aitoja ja syviä kuin vastakkaista sukupuolta kohtaankin. Silti, olen kuluttanut lukemattomia tunteja, kun itku ja tuska etsivät oikeaa syliä ja lohdutusta. Saadakseen sanat, löytääkseen kodin.

Olen ollut kiltti ihminen ja kasvanut lapsuuteni kulisseissa, johon ei ole mahtunut mitään ”normaalista” poikkeavaa. Todellisuudessa harva asia noissa kulisseissa on ollut niin sanotusti ”normaalia”. Pelko sai toimimaan ja tekemään asioita, jotka täyttivät vanhempien ja sisarusten asettamat, yleisesti hyväksyttävät vaateet ja odotukset. Normaalia oli siis moni epänormaali asia. Lapsuuden ja nuoruuden taaplasin tavallani. Aikuisuuden kynnyksellä kehossani tapahtui asioita, jotka hämmensivät ja joita salaa mielessäni häpesin ja oudoksuin. Rakastuin ensimmäistä kertaa naiseen. En tiedä oliko hänellä tunteita minua kohtaan, koska emme ole koskaan puhuneet asiasta. Samaan aikaan minulla oli miessuhteita, jotka yksi toisensa jälkeen kaatuivat eivätkä kantaneet alkua pidemmälle.

Vuosia myöhemmin rakastuin uudelleen naiseen. Hän oli minulle kaikki kaikessa ja on tärkeä ja rakas edelleen. Hän elää parisuhteessa miehen kanssa, uskoakseni onnellisesti. Näemme harvakseltaan, mutta joka kerta tuo tapaaminen on minulle yhtä ainutlaatuinen. Olen miettinyt kertoisinko tunteistani häntä kohtaan vai annanko kaiken olla kuten nyt. Mikä muuttuisi vai muuttuisiko mikään?

Muutama vuosi taakse päin oivalsin, että olen biseksuaali. Ymmärrän, että ollakseen valmis olemaan se mikä on, on oltava sinut itsensä ja historiansa kanssa. Valmius ja välineet minulla on, mutta rohkeus ja uskallus puuttuvat. Toisaalta mietin, milloin on niin sanotusti valmis ja onko sellaista tilaa oikeasti ollenkaan. Teen koko ajan matkaa itseeni ja kehooni – hämmentyen, pettyen ja kyseenalaistaenkin. Aika ajoin teen oivalluksia ja havaintoja, joiden vuoksi ymmärrän miksi olen juuri minä. En outo tai jokin luonnonoikku, vaan elävä ihminen, joka tietää mitä tarvitsee ja haluaa. Ihminen, jolla on oikeus onneen, vapauteen ja rakkauteen. Matkaan, joka ei ole mikään pysyvä tila, vaan muuttuva mahdollisuus.

”Mitä toiselle toivon, sitä itselle pyydän” ja ”Rakastaa voi vain vapaana”. Nuo lauseet olen kuullut elämäni varrella, tilanteissa, kun olen ollut eksyksissä. Ehkä olen sitä myös nyt ja siksi kirjaan näitä ajatuksia ylös paperille. Toivon itselleni uskallusta ja rohkeutta antaa luvan olla aidosti se minä, joka juuri nyt olen. Kun uskaltaa ja rohkenee, polulle asettuu varmasti haasteita, pelkoja, pettymyksiäkin, mutta ovatko ne este onneen vai pelkästään hidaste. Ihmiset, jotka minusta välittävät ja minua tuntevat, eivät minua seksuaalisen suuntautumiseni vuoksi tuomitse, hylkää tai muutenkaan jätä. Näin uskoisin. Toivon myös armollisuutta itseäni ja tunteitani kohtaan, sekä kärsivällisyyttä rakastaa keskeneräisyyttäkin. Keskeneräisyyshän kertoo, että on matkalla jonnekin ja silloin kuljettu matka on tärkeämpää kuin itse päämäärä.

Suljenko sydämeni iäksi vai olisiko aika päästää irti? Katkoa kahleet ja aika antaa mahdollisuus ja kuunnella minne sydän kuljettaa?

 

-SiniSiipi-

Silta yli synkän virran

silta-yli-synkan-virran 

Etsien, ikävöiden, kuljin matkaa menneeseen
tulin perille, tyhjänä
Peiliä, vaakaa, kuunnellen ja kunnioittaen

En arvostanut, en rakastanut
en välittänyt
Haihtui unelmat eiliseen

Olin voimaton, turvaton
vailla kotisatamaa

En tavoittanut sanoja
en tunteita, en mitään

Etsin ja kuljin
uupunut olin vain

Punnitsin ja puntaroin

Varjona vajosin ykseyteen
kadotin kauneuden
Unohdin itse elämän

Tyynenä, taisteluun tukehduin
sanoihin sulamattomiin
kyyneliin kodittomiin
Pakenin ja pakahduin

Kaipasin, ikävöin
ajelehdin hetkissä heikkouden
Kipua, tuskaa kiroten

Astui tilalle toivo
löytyi tahto tuntematon
Viisas ja vaitonainen

Aloitti matkan
antoi mahdollisuuden
armon soi, itselle.

Elämälle

Nousin pienin askelin
hennoin ja keskeneräisin

Heräsi uinuneet unelmat
löysi kyyneleet kodin
Sai sanat sillan

Sillan yli synkän virran

-Unikukka-

Riippuvuus

riippuvuus

Riippuvuus, mitä se on minulle?

Se on sitä, kun tulee mahdollisuus ja tilaisuus. Se on sitä, kun tulee muistutus, joka muistuttaa siellä jossain syvällä sielun sopukoissa jostain. Se on sitä, kun se jokin nousee sieltä sielun sopukoista lähelle pintaa ja etsii sopivaa hetkeä iskeäkseen. Tarvitaan ärsyke, joka toimii. Milloin se on väline, milloin se on päämäärä,

milloin se on jotain siltä väliltä. Pahimmillaan se täyttää kaiken, se vie ja se ottaa kaiken. Se on läsnä koko ajan, niin ajatuksissa kuin kaikessa muussakin. Se kontrolloi ja hallitsee ja se ohjaa toimintaa ja tekoja.

Riippuvuus on minulle turva ja työväline, riskisijoituskin se on. Se on minulle opittua käyttäytymistä ja tapa reagoida vaikeisiin ja ahdistaviin asioihin, muutokseenkin. Se on minulle opittu, toimiva toimintamalli.

Olen ”riippuvuusherkkä” persoona ja olen kulkenut pitkän tien eri riippuvuuksien kanssa – juominen, lääkkeet, viiltely, syöminen, laihduttaminen, liikunta… Riippuvuus on vaihtunut yhdestä eroon päästyäni aina uuteen riippuvuuteen. Tiedän, kuinka minulla homma toimii. Tiedostan vaarat ja tiedostan riskit. Tiedostan myös houkutuksen ja tiedostan vietit. Tiedostan tänä päivänä myös sen, että valinnoillani voin vaikuttaa siihen, ohjaanko minä riippuvuutta vai se minua.  Vaikka olen hyvin riippuvuuteni oppinut tuntemaan ja tunnistamaan, niin aina se osaa ilmaantuessaan jollain muotoa yllättää. Se ei lähesty täysin samalla tavalla, samassa muodossa tai samoja askeleita käyttäen.

Hiljattain minulla oli tilanne ja mahdollisuus. Oireena oli kipu ja välineenä lääkkeet. Kokeilin, mutta pysähdyin. Pohdin ja puntaroin. Tiedostin vaarat ja tiedostin riskit. Totesin, että muuta ei tarvita – se jokin nousi sieltä sielujen sopukoista ja odotti hetkeä iskeäkseen syvälle pintaan. Tein vaikean, mutta välttämättömän päätöksen. Jätin lääkkeet. Kysyin itseltäni ”Mikä on minulle hyväksi ja mikä minua oikeasti auttaa, juuri nyt?” Olin hetken hiljaa, kuuntelin itseäni ja sisintäni.  Sain vastauksia, kysymyksiäkin. Mikä on tärkeintä tässä ja nyt? Mikä minua ohjaa, kuka ovia avaa ja kuka niitä sulkee – minä vai riippuvuus?

-Koskikara-

Kamera ja minä – matka ja mahdollisuus

kamera-ja-mina-matka-ja-mahdollisuus

 

Kuntoutuminen prosessina eri vaiheineen on ollut minulle pitkälle diagnoosin kanssa elämistä, suhteessa terapiaan/hoitosuhteisiin ja käytettyyn lääkitykseen. Sosiaalisilla suhteilla, samoin kuin suhteella lapsuudenperheeseeni, on ollut kaksijakoinen rooli kuntoutumisessani – kuntoutumista jarruttava tai sitä eteenpäin vievä voima. Kuntoutumisprosessin aikana olen joutunut tekemään päätöksiä ja valintoja, jotka ovat olleet hyvinvointini ja elämänhallintani kannalta välttämättömiä, tosin ehkä hieman radikaalejakin toimia. Toimia, jotka sillä hetkellä olen kokenut voimavaroihini nähden ainoaksi oikeaksi ja mahdolliseksi tavaksi toimia. Harvoin olen pysähtynyt miettimään yhden yksittäisen, mutta käytännössä hyvin merkittävän osatekijän osuutta koko kuntoutumisprosessissani. Toisaalta, en ole aiemmin rohjennut tai ollut valmis pohtimaan asiaa tästä näkökulmasta.

Millaisia muutoksia itselle mielekäs ja riittävän haasteellinen tekeminen saa aikaan mielessä? Mitä se saa aikaan ja laittaa prosessoimaan, kun tekeminen tapahtuu ympäristössä, joka on puitteiltaan ns. terve toimintaympäristö?

Ajatus tämän tekstin kirjoittamisesta, minun sanoin ja kokemuksin kuvailtuna, heräsi hyvin vahvana erään kuvaustuokion jälkeen.

Kamera, minä ja tämä hetki. Luon katseen kameraan, sanon itselleni ”Tämän minä osaan ja se riittää”. Haen tuntumaa kameraan muutamalla säädöllä ja koeotoksella. Seuraavassa hetkessä näen kuvattavan kohteen kameran etsimen läpi. Annan kameran viedä sen enempää miettimättä. Hermostuneisuus, jännittyneisyys ja kiire ovat poissa. Olen osa ympäröivää maailmaa, en huono-osaisempi, en heikompi, en ole kuntoutuja. En tunne alempiarvoisuutta, olen tasavertainen suhteessa mua ympäröivään maailmaan, en ole tyhjää, en ole ilmaa. En häpeä.

Kameran etsimen kautta muistikortille tallentuu kuvaustuokion tarpeen mukaan ihmisiä, eläimiä, esineitä, luontoa, kaupunkimaisemaa, mitä milloinkin. Usein ihan vaan fiiliksen, haasteiden ja mahdollisuuksien mukaan. Kuvattava ei ole minulle ainoastaan vain kohde, vaan paljon muutakin.  Siksi lataudun jokaiseen kuvaustuokioon kuin tärkeään kilpailuun tai otteluun. Tosin tässä kilpailussa ei ole vastustajaa, ei aikatavoitteita, ei maalia, on vain haasteita. Haasteita, joita asetan itselleni, jotta pääsen parhaimpaani. En tavoittele ennätyksiä, mutta hyvää, onnistunutta kuvaa kylläkin.

Jotta valmis kuva olisi toiveeni mukainen, sommittelen kuvattavan kohteen kameran etsimen kautta sen näytölle haluamallani tavalla. Kun sommittelu on valmis, otan kuvan ja tallentuu hetki. Hetkeen mahtuu paljon – tunnetta, värejä, aisteja, ääniä… Kaikkea sitä, mitä pystyn juuri sillä hetkellä vangitsemaan ja mitä kukin osaa, pystyy ja kykenee kuvasta jälkeenpäin poimimaan.

Kuvaaminen ei ole minulle pelkkä mekaaninen suoritus vaan ennen kaikkea mielekäs tapahtuma, johon parhaimmillaan välittyy paljon erilaista tunnetta. Juuri sitä kuvaaminen mielestäni vaatii, tunnetta. Hyvässä kuvassa on tunnetta ja siitä välittyy tunnetta. Se on aistikas, se on kesytetty ja sillä on sielu.

Tulee myös aikoja, jolloin kuvaaminen ei niin sanotusti kulje. Silloin kamera tuntuu vieraalta ja en tavoita sitä mitä kuvatessa haen. En tavoita inspiraatiota, en tunnetta, en kuvattavaa. Kamera toimii kyllä mekaanisesti entiseen tapaan, mutta yhdistelmä kamera ja minä on kadoksissa. Herää pelko. Pelko etten enää osaa tai pysty. Herää epävarmuus, tulee suorituspaineita. Silloin annan itselleni aikaa ja tilaa kohdata pelko. Otan kameran ja menen minulle ns. turva-satamaan, paikkaan jossa on hyvä olla. Kuljen kameran kanssa, pidän kameraa kädessä, mutta en välttämättä tallenna kuvan kuvaa. Kohtaan pelon askel askeleelta, hitaasti nujertaen. Tulee helpotus. Otan kuvan, toisenkin. Huomaan, ettei taito, kyky, osaaminen tai intohimo kuvaamiseen ole mihinkään kadonnut. Se kaikki on vain ollut hetken levossa ja minulle se lepo näyttäytyy pelkona. En tiedä miksi, mutta ehkä prosessoin, sillä jotain, jonka työvälineenä on tunne nimeltä pelko ja jota käyttää ja työstää lopulta kamera ja minä.

Kun kuvaaminen on itselle riittävän haasteellista ja mielekästä ja kun kuvaaminen tapahtuu ympäristössä, joka ei tuo takaumia menneestä, alkaa minun matkani. Se on matka tässä todellisuudessa ja siinä toimintaympäristössä, missä kulloinkin olen. Se on myös matka minuun ja minulle. Sysään sivuun diagnoosit ja psyykkisen statukseni, huonoine itsetuntoineen. Olen vahva terve Minä, luonnollinen oma itseni, joka osaa juuri sen mitä tekee. Unohdan vertaisuuden, unohdan kipuilun, unohdan sen, etten pysty tai kykene. Tilalle astuu onnistuminen, mikä ruokkii osaamista ja halua asettaa uusia haasteita, uusia tavoitteita ja uusia unelmia. Kuvaamisen tuoma flow vie usein täysin mennessään ja tuo hyvää oloa. Hyvää oloa siitä, että olen osa elämää ja elän.

Minulta usein kysytään, kuinka jaksan kuvata ja keskittyä kuvaamiseen kerralla niin kauan. Sitä jaksaa, kun siitä tykkää. Sitä jaksaa, kun se ei ole vain mekaaninen toiminto tai suoritus vaan se on mielekästä ja haastavaa. Sitä jaksaa, kun tietää että se tekee itselle hyvää ja se vie itseä ja elämää eteenpäin. Sitä jaksaa, kun tuntee oppivansa ja oppii tuntemaan. Sitä jaksaa, kun saa ja voi olla oma itsensä.

Kamera opettaa ja minä opin. Kamera on minulle mahdollisuus. Mahdollisuus kohdata ja tulla kohdatuksi, mahdollisuus matkustaa. Se on mahdollisuus asettaa haasteita ja tulla haastetuksi. Se on minulle tämä hetki, joka kantaa mukanaan palan mennyttä, mutta joka suuntaa tulevaan. Ennen kaikkea kamera on minulle kompassi, joka kerto oikean suunnan, kun olen eksyksissä ja se on minulle kartta, johon piirrän aina lopulta oman maastoni.

-Unikukka-

Maa jalkojeni alla

 

maa-jalkojeni-alla

Tämä mieli tämä sydän. Nämä kädet nämä jalat. Tämä keho tämä sielu. Nämä korvat tämä suu. Minä ja mun maailma. Juuri nyt kuin pysäkillä hiljaisella, odottaen. Juuri nyt kuin matkaa myrskyssä tehden, kauas, lähelle – paikallaan. Juuri nyt kuin palapeli hiekalla, kivistä, kyynelistä koottu. Juuri nyt elämältä kysyen, kyseenalaistaen. Juuri nyt tuntojani tutkaillen.

Lukiessani kirjoitusta ”En suostu yksinkertaisesti häviämään ihmisten silmistä” jäin miettimään ja puntaroimaan asioita ja tapahtumia elämässäni. Mietin valintoja, joita teen ja olen tehnyt, minkä ja kenen tai keiden vuoksi. Mietin myös sitä mikä laittaa toistamaan ja miksi toistaa toimintatapoja, jotka ovat itselle vahingollisia ja järjenvastaisia.

Palaan ajatuksissani hetkiin merkittäviin. Sellaisiin, jolloin tunsin eläväni ja annoin elämän kuljettaa. Palaan ajatuksissani lähelle ihmisiä, joiden kanssa oli hyvä olla. Palaan ajatuksissani hetkiin ja asioihin, joista sain voimaa. Palaan hetkiin, jolloin riitin itselle sellaisena kuin olen. Palaan matkalle, jolloin oli lupa elää ja olla.

Mietin nyt, missä meni vikaan ja mikä on muuttunut? Elinkö elämääni toisten kautta, toisille, unohtaen itseni? Mihin nyt ja kenen tai keiden kanssa? Tämä vuosi lopuillaan ja tuleva edessä. Haasteellinen ja haastava, mielenkiintoinenkin. Jotain johon tarttua, jotain josta päästettävä irti ja jotain joka vain läpielettävä.

En toivonut itselleni murtunutta maata, mutta niin vain kävi. Sen maan käänsin itseeni kohdellen itseäni ja kehoani kaltoin. Viha, inho, itseinho, pettymys, syytös, häpeä – niistä mun maa koostui. Ruoska ruoski, syyllistin ja syyllistyin. Pelasin elämän ja loputtomuuden peliä. Keho haavoilla, mieli naarmuilla, sydän kivusta kipeänä. Tuli hetki, kun en enää jaksanut. Mun oli avattava suu, löydettävä sanat ja antauduttava autettavaksi.

Päivät ovat erilaisia ja koostuvat erilaisista hetkistä. On hetkiä, jolloin maa jalkojeni alla on rajansa ja itsensä tunteva maa. Silloin maa ottaa pehmeydellä vastaan sen mitä hetki tuo tullessaan. Jos se tuo ikävää tai kaipuuta, olkoon niin. Jos se tuo surua tai vihaa, olkoon niin. Jos se tuo iloa, olkoon niin. Tai jos se tuo hyvää oloa ja turvaa, olkoon niin. Noina hetkinä teen ja touhuan, olen läsnä ihmisille, elän vahvasti tätä hetkeä ja suunnittelen malttamattomana tulevaa.

On hetkiä, jolloin mikään ei suju, mitään ei jaksa ja yksinkertaisesti vain itkettää. Saan hillittömiä raivareita, itsetunto on olematon ja mitään en mielestäni osaa. Ei ole ketään kenelle puhua tai kertoa ajatuksensa ja sen miltä tuntuu. Noina hetkinä elämä kysyy ja kyseenalaistaa.

On hetkiä, jolloin suoritan ja siirryn mekaanisesti tehtävästä toiseen liittämättä siihen sen enempää tunteita tai muutakaan. Tapaan ihmisiä – en kohtaa, en ole läsnä. Olen vieras itselle ja olen vieras mua ympäröivälle maailmalle.

Ajatelkaamme, että mieli toimii muistikortin tavoin. Sinne tallentuu hetkiä ja tapahtumia ja sieltä pyyhkiytyy niitä pois. Jotkut niistä vievät enemmän tilaa kuin toiset, samoin jotkut ovat tallentuneet syvemmälle kuin toiset. Nuo syvemmällä olevat tapahtumat ja hetket ovat ikään kuin suojattuja, ja siten hieman työläämpiä palauttaa mieleen ja toisaalta työläämpiä pyyhkiä pois muistista. Joka tapauksessa jokainen hetki ja tapahtuma jättävät jäljen. Keho muistaa, mieli muistaa, samoin eri aistit tuovat mieleen muistoja.

Murtunut maa jätti minuun jäljen ja se avasi jälkiä. Se nostattaa tuntoja ja tunteita. Sisäinen vuoropuhelu on hetkittäin armotonta ja raakaa ja vastaväitteille ei ole sijaa. Kauppaa käydään niin tunteiden luvallisuudesta kuin omasta hyvinvoinnista ja perustarpeiden huolehtimisestakin, eikä niistä aina edes neuvotella.

Mietin, ovatko ihmiset ympärilläni muuttuneet? Olenko minä muuttunut? Kysymyksiä, joihin osaan nyt vain sanoa, että jokin on muuttunut. Murtunutta maata en voi muuttaa, en palata ajassa taaksepäin tai tehdä asioita toisin. Sen mitä voin muuttaa ja mihin voin vaikuttaa, on oma suhtautuminen tapahtuneeseen. Kun muutan omaa suhtautumista ja asennetta, on muutos toiminnan tasolla mahdollista. Se on alku ja enemmänkin ja siitä on hyvä lähteä luomaan tulevaa.

Maa jalkojeni alla? Vahvuuden, herkkyyden ja voimavarojen maa. Se on maa, jossa vallitsee välillä kaaos ja epäjärjestys. Maa, joka ajoittain huojuu ja horjuu, antaa myöten. Se on maa, jossa toivo elää vahvempana kuin toivottomuus ja se on maa, joka ei koskaan lakkaa yrittämästä tai anna periksi. Sellainen on maa minun jalkojeni alla.

-Unikukka-