”Miellän itseni kolmessa osassa”

 

Tehy-lehden artikkelissa ”Miellän itseni kolmessa osassa” – dissosiaatiossa traumat kapseloituvat  psykiatri, terapeutti ja kirjailija Anssi Leikola, sekä kolme traumatisoitunutta henkilöä kertovat traumamuistoista ja dissosiaatiosta.

”Trauma on vaurio, joka syntyy ihmisessä ylivoimaisen vaikean tapahtuman seurauksena. Jotta ihminen selviytyisi elämässä eteenpäin, traumamuistot kapseloituvat erilleen muusta persoonallisuudesta. Dissosiaatio on se kuilu tai muuri, joka syntyy kapseloitujen muistojen ja muun persoonallisuuden välille.

Pohjimmiltaan rakenteellisessa dissosiaatiossa on kyse siitä, että ihmisen persoonallisuus jakautuu traumatisoitumisen seurauksena vähintään kahteen osaan. Osa persoonallisuudesta juuttuu menneisyyteen ja toinen osa persoonallisuutta pyrkii jatkamaan elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut.Tapahtumat jäävät irralliseksi omasta elämäntarinasta, koska ihminen ei pysty realisoimaan tiettyjen tapahtumien merkitystä elämälleen. Totuus ikään kuin katkeaa.

TRAUMAMUISTO on välillä sammuneena. Kun jokin ärsyke laukaisee sen, traumamuisto voi pulpahtaa pintaan erilaisina oireina: sietämättöminä tunnetiloina, takautumina, aistivääristyminä sekä kokemuksena, että oma itse tai ympäristö on vieras. Moni kokee elävänsä kuin elokuvassa tai unessa tai toimivansa kuin robotti.

Oireet voivat olla myös puhtaasti fyysisiä kuten kipua, tunnottomuutta ja lihasheikkouksia tai -nykäyksiä. Oireet vaihtelevat ja niistä voi olla vaikeaa saada otetta. Joskus ihmistä ei edes uskota, kun hän kertoo oireistaan,” Leikola toteaa.

Artikkelin kolme kokijaa ovat kaikki joutuneet lapsuudessaan seksuaalisen hyväksikäytön kohteiksi, mutta on syytä muistaa, että ihmiset traumatisoituvat hyivn erilaisista syistä. Joskus jopa syistä, jotka jonkun toisen mielestä eivät ylitä hänen näkemystään traumasta. Traumakokemusta ei pidä yleistää, eikä vähätellä.

Psykiatrisessa hoitotyössä ja psykoterapiassa kohdataan paljon asiakkaita, joilla on jonkinlainen traumatausta. Kohdataan myös paljon asiakkaita, joiden traumaa ei ole tunnistettu ja jotka ovat saaneet väärän diagnoosin. Tällaiset henkilöt ovat saattaneet ajautua entistä suuremman hämmennyksen valtaan, koska väärä hoito ei auta. Tällainen kokemus luonnollisesti vahvistaa myös käsitystä siitä, että omille ongelmille ei voida tehdä mitään. Usein on myös niin, että traumaan ei päästä kiinni, kuin pidemmän tutkimisen / arvioimisen jälkeen. Eli on joka tapauksessa hyvä, että henkilö on tullut hoidon piiriin, vaikka ytimeen pääsy viivästyisikin. Trauman hoito itsessään on pitkä matka, mutta kuten kyseisen artikkelin kokijatkin kertova, matka joka kannattaa kulkea.