Onni ei löydy viiden kilon päästä

torso

Turha syyllisyys pilaa ruokanautinnon – onni ei löydy viiden kilon päästä toteaa Lujasti lempeä blogissaan Maaret Kallio ja siteeraa Syömishäiriökeskuksen toiminnan johtajaa, psykologi Pia Charpentieria: ”Jos meinaat herkutella, nauti siitä. Syyllisyydentuntoisena nautiskelu menee hukkaan”.

Kaksijakoinen suhtautuminen ruokaan leimaa käyttäytymistämme ja puheitamme niin syvästi, ettemme usein edes huomaa sitä. Lehdet ja blogit sekä hifistelevät herkuilla että lataavat pöytään ääriterveellisyyden vaatimuksia. Ruoka on usein keino ilmaista omaa huonommuutta tai paremmuutta: chiasiemenpuuroihminen lunastaa parhaat paikat ja korvapuustinainen katumuksen.

Optimaalisen onnellisuuden tavoittelusta on tullut monen elämän vääristynyt keskiö, Kallio jatkaa. Se näkyy myös syömisessä, jossa on harvoin kyse pelkästä ruuasta. Kun ihmisen on tarrauduttava ankariin sääntöihin oikeasta syömisestä, ongelma ei ole lautasmallin noudattaminen vaan turvattomuuden tunne ja hyväksymisen kaipuu.

Kehonkuva heijastelee suhtautumista itseen, muihin ja elämään. Tasapainoinen mieli näkyy myös joustavassa kyvyssä syödä, nauttia ja kuunnella kehon tarpeita. Charpentierin mukaan taito pitää omasta kehostaan on elintärkeä. Silloin syömistä ja toimintaa ohjaa yhteys omaan itseen, ei ulkoisiin ohjeisiin. Ihmisyyttä kun ei voi mitata hiilareissa, rasvoissa tai kiloissa. Onni ei löydy viiden laihdutetun kilon päästä.

Turvattomuus ja hyväksymättömyyden kokemus näkyvät kipeästi  psykoterapiavastaanotolla. Ihmiset tiedostavat mitä ajavat takaa. He ovat tottuneet yrittämään tavoitteeseen pääsyä laihduttamalla- He ovat ladanneet kaiken sh kuvatoivon tavoitepainolukemaan. Panokset ovat kovat, samoin laihdutuskeinot. Kaikkein kovin on usko siihen, että kunhan riittävän pitkään yrittää, niin sinnikkyyden palkintona saavuttaa levollisen itsevarmuuden, jonka varassa pystyy elämään hyvää elämää. Tämä usko on niin kova, että vaikka henkilö on jo kerran,  useammankin, saavuttanut tavoitepainonsa vain todetakseen, ettei onni sitä kautta tullutkaan, hän jaksaa  kuitenkin uskoa, että keino on hyvä, tarvitaan vain vielä muutama pudotettu kilo.

Niin, tässä ei auta tavoitteen uudelleen määrittely vaan tarvitaan kokonaan toisia keinoja. Aliravitsemus syö kannibalismin lailla lihaskudosta, mutta se syö myös psyykeä. Jatkuva laihduttaminen laskee mielialaa ja lisää ahdistuneisuutta. Äärimmilleen viritetty ruokailujen kontrollointi ja liikunnan suorittaminen muuttuvat vaakapakonomaisiksi toiminnoiksi. Pakko-oireen merkitys on ahdistuksen hallinta ja sitä kautta  edes jonkinlaisen turvallisuudentunteen kokeminen. Ihminen tiedostaa, että hän toimii pakonomaisesti ja hän kärsii siitä, mutta vielä pahemmalta ja pelottavammalta hänestä tuntuu, ellei hän toteuta sääntöjään ja rituaalejaan.  Eli kärsimystä ylläpitävistä ” selviytymiskeinoista” luopumisen esteenä ei lopulta olekaan kova usko keinojen toimivuuteen, vaan pelko siitä, mitä taphtuu jos näistä keinoista luopuu.

”Hyvinvointi ei synny kurin vaan myötätunnon voimalla”, toteaa Maarit Kallio blogitekstinsä lopussa. Keho ja mieli eivät toimi riittämättömällä ravinnolla. Ajatus ei kulje, mieli ei prosessoidu, vallalla on vain kärsimyksen ja sydämetahdistuksen tunteet. Ihminen on jumissa. Muutosta varten tarvitaan se heittäytyminen, että annetaan itselle lupa syödä riittävästi. Sitten kun voimaa ja virtaa on se verran, että ylipäätään voi odottaa toimivia kognitioita, päästään työskentelemään ajatusten ja tunteiden kanssa. Päästään kokeilemaan terveyttä tukevampia toimintamalleja.

Syöminen pelottaa, mutta ilman syömistä ei voida korjata syömishäiriötä.