Surematon suru…

…kyynistää ja katkeroittaa.

Mitä tapahtuisi, jos myöntäisi menetyksensä arvokkuuden?

Kyyninen ihminen on iloton ja epäilevä. Tunteellisesti hän on poissaoleva, joten myötätuntoa on turha odottaa. Hänen asenteensa elämään on kiinnostumaton. Millään ei ole merkitystä, joten miksi yrittää. Menköön niin taikka näin.

Kyynisuutta ei valita, siihen ajaudutaan. Kukaan ei haluaisi olla kyyninen ja jos totta puhutaan, niin ei kai kukaan haluaisi olla kyynikon kanssa. Pääseekö nykyisin kyynisyydestä tai kyynikosta eroon, jos negatiivista kuorma vyöryy kotiin netin täydeltä?

Kyynisyyden elämänkaari alkaa surusta. Aina kun ihminen kokee pettymyksen, hänessä herää surun tunne. Surun tunne kertoo, että asia, jonka menetimme, oli aidosti arvokas. Suru ei ole miellyttävä, eikä helppo tunne, pahimmillaan se on musertava. Sureminen on kuitenkin menetyksen jälkeen välttämätöntä. Se on tunnetasolla hiljattaista havahtumista siihen, että elämästä katosi jotain. Samalla se suuntaa ihmistä jatkuvasti kohti uutta. Suremalla ihminen sopeutuu uuteen tilanteeseen ja pystyy hiljalleen päästämään irti siitä, minkä menetti. Maailma avautuu suremisen edetessä hyvänä paikkana, jossa ei ole pelkkää menetystä ja itkua.

Mikäli suru jää surematta, katkaisee ihminen yhteyden tunteisiinsa ja tarpeisiinsa. Samalla hän sulkee itseltään mahdollisuuden hyvään elämään.

Kukaan ei varmaan jätä surua surematta, mikäli siihen pystyisi. Ei ole riittävän tukevia ihmisiä ympärillä, voi olla jopa ihmisiä joille on todistettava, ettei minua mikään murra. Ei ole ehkä mahdollisuutta itse surra, jos kannattelee toisia. Ei ehkä pysty suremaan, kun on selvittävä yhtäaikaisesta toisesta surusta tai muusta raskaasta tilanteesta.

Suojana toimii kieltäminen, ”pitäkää tunkkinne”.

Kun yhteys omiin tunteisiin katkeaa, alkaa ihmisen perusolemus muuttua harmaaksi. Hänen tunne-elämänsä on latteaa, sillä epämiellyttävien tunteiden torjuminen vie häneltä myös positiivisemmat tunteet. Tunne-elämä tulee kokonaisuutena, eikä siitä voi valikoida vain haluttuja osia. Jos väistää oman surunsa, menettää myös ilon. Yhteys omiin tunteisiin on joko auki tai kiinni, eikä sieltä voi valikoida pelkästään haluamiaan palasia. Kun kyyninen näkee muiden ilon ja innostuksen ja kaiken sen, mitä hän on vailla, herää hänessä luonnollisesti katkeruus.

Katkeran ihmisen puhe on kitkerää, turhautunutta ja negatiivista, sanalla sanoen voimia vievää. Moni katkeruudesta kärsivä kaataa pahaa oloaan muiden niskaan välittämättä vastaanottajan olotilasta. Heillä on oikeus, koska heillä on niin vaikeaa. Ja ylittävät itse toisten rajoja juuri tuolla kaatamistaktiikalla.

Mitä tapahtuisi, jos katkeruutta ei enää olisi? Voisi joutua kohtaamaan pettymyksen, surun ja kaikki ne rajanylitykset, joiden kohteeksi on joutunut. Voisi joutua kohtaamaan pettymyksen, surun ja kaikki ne rajanylitykset, joiden kohteeksi on joutunut. Juuri tuo on varmasti se syy, miksi katkeruudesta on niin vaikea päästää irti. Katkeruuden kannen alla piilottelevat tunteet, jotka sattuvat. Ne saavat oman olon avuttomaksi ja heikoksi. Vihassa on voimaa, surussa ja pettymyksen tunteessa ei.

Miten katkeruudesta voi päästä irti? Työstämällä pohjia myöten kaikki se vääryys, jota on joutunut kokemaan. Ei uhrina, marttyyrina vaan itsestään ja tunteistaan vastuuta ottavana aikuisena ja vaikuttajana.

Lue lisää alla olevista linkeistä:

Kuinka ilo katoaa elämästä – kyynisyyden läpileikkaus

Älä uhraa elämääsi katkeruudelle ja vihalle

Katkeruus on pettyneen suojakuori

Kyyninen epäluottamus – Someen jatkuvasti negatiivisia päivityksiä lateleva ei välttämättä tunnista olevansa negatiivinen