Menneisyys nykyisyydessä

”Se , mikä ei tule yhdessä jaetuksi, jää yksin kannettavaksi. Yksi oppii jo pienestä pitäen vaikenemaan, toinen kantamaan aikuistenkin vastuun ja kolmas kääntämään vihansa itseään kohti. Joku oppii lähinnä raivoamaan, jotta tulisi edes joskus kuulluksi. Moni on lohduttanut vanhempaansa, mutta jäänyt yksin omassa lohduttomuudessaan.” Näin toteaa Maaret Kallio kolumnissaan  Lapsi hylkää ennemmin itsensä kuin vanhempansa – On tärkeää pohtia, mitä oma lapsuus opetti

Kallio jatkaa: ”Menneeseen katsominen ja oman elämäntarinan pohtiminen eivät ole olleet erityisen muodissa. On ollut tärkeämpää huidella eteenpäin ja visioida tulevaa, vaikka ennen sitä olisi ymmärrettävä, mistä ja miten on tullut. Jos ei ymmärrä, millaisin ehdoin on voinut saada rakkautta ja pysyä kiinni elämässä, ei voi myöskään muuttaa toimintaansa. Mitä vähemmän mennyttään on kohdannut, sitä enemmän se ohjaa nykypäivää.”

Näin se menee ja myös näkyy terapiaprosesseissa. Aloitan aina uudet terapiat huolellisella tutustumisella asiakkaan elämänpolkuun ja totean, että näihin palataan varmaan vielä monesti erinäisissä asiayhteyksissä. Ja niinhän niihin palataankin, vaikka terapiassa ei keskitytäkään menneeseen, päinvastoin keskitytään tähän hetkeen ja tähdätään tulevaan. Tätä hetkeä ei kuitenkaan ole ilman menneisyyttä ja parempaa tulevaisuutta ei kannata lähteä rakentaman ilman, että ei tuunistaisi mitä ja miten menneisyyttää kantaa mukanaan.

Lapsuudessa opitut, opetetut, tai itseen imetyt sisäistyneet käsitykset muokkaavat itsetunnon tai estävät itsearvostuksen kehittymisen. Luovat joko pohjan perusluottamukselle tai kaiken kattavan epäilyksen elämän kantavuudesta, sekä omasta riittävyydestä. Vaikka nämä käsitykset ovat automatisoituneet ja niitä ei välttämättä ilman ulkopuolista apua tule kyseenalaistaneeksi, ei se kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö niitä voisi muuttaa.  Voi muuttaa ajan kanssa,rauhassa, rohkeudella itseen tutustuen. Tutustuen kaikkiin sisällä oleviin tunteisiin ja puoliin itsestä. Kuulostellen mitä ne kertovat minusta ja menneisyydestä. Pohtien miten niitä haluaisi muokata ja mitä voisi hyväksyä.

Aikaa se ottaa, mutta mitä siitä…niin kauan kuin on elämää on toivoa. Se on juuri näin, vaikkei sitä itse aina jaksaisi nähdäkään.

Itselle hyvä, toiselle hyvä!

 

 

Sovun ylläpitäminen, hyväksynnän hakeminen ja tunteiden kantaminen muidenkin puolesta ovat tyypillisiä naisten selviytymismekanismeja, jotka eivät edistä omaa voimaantumista ja hyvinvointia.

Miksi rajojen vetäminen, itsen kunnioittaminen ja oman hyvinvoinnin asettaminen etusijalle olisi itsekeskeistä tai itsekästä?

Miksi tunnen tarvetta repiä alas, häpäistä ja pienentää ihmisen, joka ottaa rohkeasti oman tilansa? Miksi se ärsyttää niin valtavasti?

Meidän on ryhdyttävä itse itsellemme kannustavaksi ja rakastavaksi aikuiseksi, joka seisoo aina tukenamme.

 

 

Pikkuhiljaa, kun saamme yhä uudestaan kokemuksia siitä, että tulemme hyväksytyiksi kaikessa upeudessamme ja myös kaikkine vajavaisuuksinemme, sisäinen lapsemme alkaa jälleen luottaa siihen, että olemme turvassa ilmaistessamme aitoa itseämme.

 

Lue lisää Suvi Bowellanin blogikirjoituksesta Toimitko näin saadaksesi rakkautta?

Voimaa!

– Tänään on ollut hyvä päivä –

Heräsin aamulla ja laitoin Ullalle viestiä, että ollaanko ulkona. Aurinko paistoi ja keväthanget olivat hiipumaan päin. Pari päivää aiemmin minulle tuli kummallinen vahva tarve siitä, että minusta täytyy ottaa kuva. Voimakuva. Sellainen, missä minä olen tällaisena kuin olen, omana itsenäni ja voimakkaana, kauniina naisena. Ihanana ja raikkaana, äitinä, ihmisenä. Kaikennäköisesti ikävästä ja raskaastakin selvinneenä.

Yleensä en pidä kameran edessä olemisesta. En yhtään. Tai jos vaikka joku kuvan minusta ottaakin, niin mieluiten en katso sitä. Tai jos katson niin en oikeastaan ole pitänyt katsomastani. Nyt olin päättänyt unohtaa itsekritiikin. Päätin, että pidän kuvistani, olenhan minä niissä.

Kävelimme Naisvuorelle. Mikäpä olisikaan parempi paikka tällaisena päivänä, jolloin tarvitsen hiukan feminististä symboliikkaa elämääni. Minusta otettiin keskustelun lomassa arviolta noin 238 kuvaa.

Huippua. Mun ei tarvitse katsoa noita kuvia. Joku tekee sen puolestani. Joku muu heittää sieltä ne tärähtäneet, silmät kierossa olevat ja hölmöt kuvat pois ja valitsee kuvat, joissa olen itseni näköinen. Mun ei tarvitse olla se, kuka arvioi, onko kuva hyvä vai huono. Itseään ei pitäisi sillä tavalla arvioida, ainakaan liikaa.

Mulla oli yllättävän hyvä fiilis olla kuvattavana. Kun tiesin, että kuvaaja tietää miksi kuva otetaan, mikä merkitys sillä on minulle, pystyin luottamaan siihen, että saan olla oma itseni. Ei mitään poseerausta, ei tekohymyjä, ei ohjeita kuvaajalta että käänny tuonne ja tänne ja kallista vähän päätä ja hymyilepä nyt kovemmin. Sain vaan olla.

Talven aikana omat prosessini ovat edenneet asteittain kohti sitä, mitä haluan. Joulukuussa jokin konkreettinen muutos, tammikuussa seuraava. Nyt konkretia meni suuren askeleen ja avioerohakemuksen verran eteenpäin. Tästä askeleesta muistona ja muistutuksena omasta voimastani halusin tallentaa tämän päivän ja itseni kameran edessä. Yhdistää tämän hetken omakuvaan, kevään voimauttavaan valoon ja fiilikseen siitä, että olen hyvä ja ihana.

Kun saan kuvat, teetän niistä pari kolme, ja ripustan kotona seinällä olevaan naruun. Nyt narulla roikkuu kuvia lapsista ja pari piirustusta. Teetän kuvat isompina, niin että ne huomaa. Että itse huomaan ne joka päivä. Katson niitä, itseäni siellä seinällä. Mietin sitten mitä mietin, mutta aina hyvää. Että olen hyvä tuollaisena kuin olen. Elämä on tehnyt minusta tällaisen. Muistan kuvista tämän päivän, kuvaushetken tunnelman, auringon lämmön ja tuulen kylmyyden. Muistan sen, että olen tässä ja nyt, elän, hengitän ja tunnen.

Tänään on ollut hyvä päivä.

-Scarlett