Menneisyys nykyisyydessä

”Se , mikä ei tule yhdessä jaetuksi, jää yksin kannettavaksi. Yksi oppii jo pienestä pitäen vaikenemaan, toinen kantamaan aikuistenkin vastuun ja kolmas kääntämään vihansa itseään kohti. Joku oppii lähinnä raivoamaan, jotta tulisi edes joskus kuulluksi. Moni on lohduttanut vanhempaansa, mutta jäänyt yksin omassa lohduttomuudessaan.” Näin toteaa Maaret Kallio kolumnissaan  Lapsi hylkää ennemmin itsensä kuin vanhempansa – On tärkeää pohtia, mitä oma lapsuus opetti

Kallio jatkaa: ”Menneeseen katsominen ja oman elämäntarinan pohtiminen eivät ole olleet erityisen muodissa. On ollut tärkeämpää huidella eteenpäin ja visioida tulevaa, vaikka ennen sitä olisi ymmärrettävä, mistä ja miten on tullut. Jos ei ymmärrä, millaisin ehdoin on voinut saada rakkautta ja pysyä kiinni elämässä, ei voi myöskään muuttaa toimintaansa. Mitä vähemmän mennyttään on kohdannut, sitä enemmän se ohjaa nykypäivää.”

Näin se menee ja myös näkyy terapiaprosesseissa. Aloitan aina uudet terapiat huolellisella tutustumisella asiakkaan elämänpolkuun ja totean, että näihin palataan varmaan vielä monesti erinäisissä asiayhteyksissä. Ja niinhän niihin palataankin, vaikka terapiassa ei keskitytäkään menneeseen, päinvastoin keskitytään tähän hetkeen ja tähdätään tulevaan. Tätä hetkeä ei kuitenkaan ole ilman menneisyyttä ja parempaa tulevaisuutta ei kannata lähteä rakentaman ilman, että ei tuunistaisi mitä ja miten menneisyyttää kantaa mukanaan.

Lapsuudessa opitut, opetetut, tai itseen imetyt sisäistyneet käsitykset muokkaavat itsetunnon tai estävät itsearvostuksen kehittymisen. Luovat joko pohjan perusluottamukselle tai kaiken kattavan epäilyksen elämän kantavuudesta, sekä omasta riittävyydestä. Vaikka nämä käsitykset ovat automatisoituneet ja niitä ei välttämättä ilman ulkopuolista apua tule kyseenalaistaneeksi, ei se kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö niitä voisi muuttaa.  Voi muuttaa ajan kanssa,rauhassa, rohkeudella itseen tutustuen. Tutustuen kaikkiin sisällä oleviin tunteisiin ja puoliin itsestä. Kuulostellen mitä ne kertovat minusta ja menneisyydestä. Pohtien miten niitä haluaisi muokata ja mitä voisi hyväksyä.

Aikaa se ottaa, mutta mitä siitä…niin kauan kuin on elämää on toivoa. Se on juuri näin, vaikkei sitä itse aina jaksaisi nähdäkään.

Jäljellä toivo ja luottamus

”Taivaan enkelten kyliin, Sinut luotamme lähetettiin, Pyhän Jumalan lämpimään syliin, Käsiin suuriin ja rakastaviin.” Hyvää viimeistä matkaa, rakas veljeni.

Sinä vastarannalla, minä toisella. Välissä ikävää, kaipuuta, kyyneleitä. Välissä auringonlaskuja ja auringonnousuja. Välissä tyyntä ja myrskyä. Välissä lohduttavia sanoja, huokauksia ja halauksia. Välissä sanattomuutta. Välissä hiljaisuus ja rauha.

Viisi erilaista vuotta vuodenaikoineen on tuosta kesästä kulunut. Ikävä ja kaipuu kulkevat yhä rinta rinnan, mutta suru on tehnyt kyyneleille tilaa ja tietä. Kyyneleet eivät enää kysy lupaa eikä aikaa tulla, vaan tulevat, kun ovat tullakseen.

Viha on pitänyt minua otteessaan. Olen purkanut ja purrut sitä pitkin metsiä ja teitä. Olen hukuttanut sitä musiikkiin ja paperille – sanoin, kuvin ja värein. Viha on ollut ”vihollinen”, mutta myös armelias ja anteeksi antava, ymmärtäväinen ”ystävä” ja voimavara.

Olen kiirehtinyt ja kiiruhtanut luoksesi, pelolla ja toivottomuudella ratsastaen. Olen kadottanut öitä ja aurinkoisia päiviä tuskassa maaten ja olen unohtanut ikävässäni elää omaa elämääni.

Vaikka ikävä on edelleen suuri, on sen rinnalle tullut ymmärrys ja lohtu. Ymmärrys elämän syvällisyydestä ja merkityksellisyydestä ja siitä, että meillä jokaisella on täällä aikansa ja paikkansa.

Elämä ei aina suju niin kuin suunnittelee ja toivoo. Joku kohtaa vastoinkäymisiä ja vääryyttä enemmän kuin toinen ja välillä elämä voi olla hyvinkin epäreilua. Joku ”selviää” paremmin kuin toinen, mutta moni meistä uupuu ja jää välille.

Pitkään lähtösi jälkeen elin eräänlaista unta. En ollut tässä todellisuudessa kovinkaan vahvasti läsnä. Sitten tuli aika, kun se uni loppui ja oli kohdattava kaikki ne tunteet, mitä asiaan kuului. Aloin kuvittaa tunteita rinnakkaistarinalla. Tarinalla, joka piirtyi mieleeni kauniina ja jossa oli kaunis loppu. Rinnakkaistarina eli omaa elämäänsä ja todellinen tarina omaansa. Se on ollut yksi minun tapani käsitellä poismenoasi.

Tänään sinä olet vastarannalla ja vilkutat. Kerrot, että sinun on nyt hyvä olla ja sinulla ei enää ole mitään hätää. Sinulla on kaikki hyvin. Sanot minulle, että usko ja luota, anna toivon olla läsnä ja että kaikki vielä järjestyy. Vilkutan takaisin ja tiedän, että nyt on oikea aika päästää irti – monesta. Antaa tilaa elämälle ja toivolle. Siiville, jotka minua tässä elämässä eteenpäin kannattelevat ja kantavat.’

 

-Kuunlilja-

”Miellän itseni kolmessa osassa”

 

Tehy-lehden artikkelissa ”Miellän itseni kolmessa osassa” – dissosiaatiossa traumat kapseloituvat  psykiatri, terapeutti ja kirjailija Anssi Leikola, sekä kolme traumatisoitunutta henkilöä kertovat traumamuistoista ja dissosiaatiosta.

”Trauma on vaurio, joka syntyy ihmisessä ylivoimaisen vaikean tapahtuman seurauksena. Jotta ihminen selviytyisi elämässä eteenpäin, traumamuistot kapseloituvat erilleen muusta persoonallisuudesta. Dissosiaatio on se kuilu tai muuri, joka syntyy kapseloitujen muistojen ja muun persoonallisuuden välille.

Pohjimmiltaan rakenteellisessa dissosiaatiossa on kyse siitä, että ihmisen persoonallisuus jakautuu traumatisoitumisen seurauksena vähintään kahteen osaan. Osa persoonallisuudesta juuttuu menneisyyteen ja toinen osa persoonallisuutta pyrkii jatkamaan elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut.Tapahtumat jäävät irralliseksi omasta elämäntarinasta, koska ihminen ei pysty realisoimaan tiettyjen tapahtumien merkitystä elämälleen. Totuus ikään kuin katkeaa.

TRAUMAMUISTO on välillä sammuneena. Kun jokin ärsyke laukaisee sen, traumamuisto voi pulpahtaa pintaan erilaisina oireina: sietämättöminä tunnetiloina, takautumina, aistivääristyminä sekä kokemuksena, että oma itse tai ympäristö on vieras. Moni kokee elävänsä kuin elokuvassa tai unessa tai toimivansa kuin robotti.

Oireet voivat olla myös puhtaasti fyysisiä kuten kipua, tunnottomuutta ja lihasheikkouksia tai -nykäyksiä. Oireet vaihtelevat ja niistä voi olla vaikeaa saada otetta. Joskus ihmistä ei edes uskota, kun hän kertoo oireistaan,” Leikola toteaa.

Artikkelin kolme kokijaa ovat kaikki joutuneet lapsuudessaan seksuaalisen hyväksikäytön kohteiksi, mutta on syytä muistaa, että ihmiset traumatisoituvat hyivn erilaisista syistä. Joskus jopa syistä, jotka jonkun toisen mielestä eivät ylitä hänen näkemystään traumasta. Traumakokemusta ei pidä yleistää, eikä vähätellä.

Psykiatrisessa hoitotyössä ja psykoterapiassa kohdataan paljon asiakkaita, joilla on jonkinlainen traumatausta. Kohdataan myös paljon asiakkaita, joiden traumaa ei ole tunnistettu ja jotka ovat saaneet väärän diagnoosin. Tällaiset henkilöt ovat saattaneet ajautua entistä suuremman hämmennyksen valtaan, koska väärä hoito ei auta. Tällainen kokemus luonnollisesti vahvistaa myös käsitystä siitä, että omille ongelmille ei voida tehdä mitään. Usein on myös niin, että traumaan ei päästä kiinni, kuin pidemmän tutkimisen / arvioimisen jälkeen. Eli on joka tapauksessa hyvä, että henkilö on tullut hoidon piiriin, vaikka ytimeen pääsy viivästyisikin. Trauman hoito itsessään on pitkä matka, mutta kuten kyseisen artikkelin kokijatkin kertova, matka joka kannattaa kulkea.

 

 

Vuoden vaihtuessa

sudet
KUMPAA SUTTA RUOKIT?

Kumpaa sutta sinä ruokit, hyvää vai pahaa ?

Vuosi 2016 on muutaman tunnin kuluttua eletty lopuun, inventaario paikallaan. Mitä jäi mieleen? Kai sitä jokainen jollain tavoin kuitenkin pohtii. Hyvää, huonoa, pettymyksiä, saavutuksia, ihan tavallista? Menisin sanomaan, että kaikkea tätä ihan jokaisen kohdalla. Mutta, miten itse sen näet? Tapahtuiko jotain, joka saa koko eletyn vuoden, 12 kuukautta, 365 päivää näyttämään ikävältä, jopa mustalta. Suuret surut tulevat monien kohdalle joskus ja on luonnollista murtua lohduttoman tuskan ja murheen alle niin, että se tuntuu peittoavan kaiken. En tarkoita nyt tällaisia suuria menetyksiä, vaikka niihinkin tietysti pätee se, että valoa on tunnelin päässä odottamassa, kunhan on aika katsoa eteen päin.

Tarkoitan nyt pettymyksiin painottuvaa näkökulmaa. Sen verran mollikansaa olemme me suomalaiset, että ei tarvitse pettymyksiä pinnistellä muistin sopukoista, kyllä ne paistattelevat tietoisuutemme huipulla. Mutta miten on hyvien asioiden laita? Voi joutua hakemalla hakemaan. Mikäli tuntuu siltä, ettei  mitään hyvää  ole elämässä eikä itsessä, niin sitä suuremmalla syyllä joutuin niitä etsimään! Tätä välillä harjoitellaan terapiassakin. Asiakkaasta voi tuntua, ettei pienen pientä hyvän murusta ole itsessä, ei menneessä elämässä, eikä liioin tulevassakaan. Ensin laajennetaan hyvän käsitettä, tarkastellaan toiveita ja odotuksia, muistellaan yksityiskohtaisesti mitä on tullut tehtyä tänään, kuluneella viikolla, viime kuussa ja niin vain alkaa löytyä hyvääkin. Joskus katsellaan valokuvia. Niitä aika usein otetaan hyvistä hetkistä. Muisti aktivoituu. Itsen tarkastelu alkaa sujua hieman kirkaampien lasien läpi ja kun alkaa nähdä onnistumisia itsessä alkaa positiivinen jaksamista tukeva puoli vahvistua ja tuottaa lisää hyvää. Se kasvaa, mitä ruokkii!

Miten sitten tulevaisuuden laita? Arvaako sitä hyvää odottaa, ettei vaan tulisi pettymyksiä? Kannattaako edes yrittää? No kannattaa. Se on monella tavalla antoisaa. Saa yllättävän paljon aikaan, sellaisiakin asioita, joita ei olisi koskaan uskonut tekevänsä. Kaikkihan ei aina onnistu, ei tietenkään, joten samalla saa oppia siitä, miten vastoinkäymisistä ja pettymyksistä selvitään. Ja muistakaa, kaikkea ei tarvitse tehdä, kaikea ei tarvitse haluta. Saa miettiä mitä ihan todella haluaa elämäänsä sisältyvän. Joskus se on enemmän ja joskus taas vähemmän. Onko aika kiriä vai himmata?

Sitten vielä se hyväksymisasia. Olipa tässä vuodessa 2016 sitten mitä tahansa asioita, voiko hyväksyä itsensä kanssa, että nän kävi, tämän kanssa voi elää? Jos on rankkoja tunteita, voi hyväksyä, että siltä nyt tuntuu, voi käydä tunteensa ja ajatuksena läpi jotta on valmis jatkamaan eteen päin. Jos jäi jotakin toivottua saavuttamatta, voi arvioida onko tavoite tavoittelemisen väärtti ja / tai mitä pitää tehdä toisin tai enemmän. Eli tarvitaan priorisointia, mihin haluan panostaa ensi vuonna?

Onko vuosi 2017 pullollaan uhkia vai mahdollisuuksia?

KUMPAA SUTTA RUOKIT?

Vuoden pimein päivä…..

SAMSUNG

….ON IHAN KOHTA OHITETTU! Tänään 21.12.2016 on talvipäivänseisaus. Pohjoisella pallonpuoliskolla yö on pisimmillään ja päivä lyhimmillään. Aurinko on Kauriin kääntöpiirillä ja samaan aikaan eteläisellä pallonpuoliskolla on kesäpäivänseisaus. Etelä-Suomessa joulukuussa pimeää aikaa on enimmillään yli 14 tuntia vuorokaudessa. Utsjoella aurinko ei nouse joulukuussa ollenkaan. Pohjoisessa vallitsee kaamos, Nuorgamissa aurinko ei nouse horisontin yläpuolella kahteen kuukauteen, Sodankylässä kaamos kestää enää neljä päivää. Tätä kirjoitaessani pimein päivä on jo lähestulkoon vietetty ja mitä sen jälkeen…..KOHTI VALOA!

Talvipäivänseisauksen jälkeen päivien valoisa aika alkaa pidentyä. Aluksi valo lisääntyy vain viisi minuuttia viikottain. Kevään edetessä päivän pidentyminen nopeutuu ja kevätpäiväntasauksen tienoilla 21.3. päivä pitenee Etelä-Suomessa jo 6 minuuttia vuorokaudessa.

Mikäli pimeys on uuvuttanut ja kuristanut kurkkua, on toiveikasta saada ajatella, että pimein aika vuodesta on nyt selätetty. On myös hienoa saadessaan huomata, että ”Hei tänä vuonna valon vähyys ei enää tuntunutkaan niin raskaalta, en oikeastaan edes huomannut. Hupsahti vain tuo syksy ja alkutalvi”, kuten eräs asiakkaani totesi.

Pimeys vaikuttaa meihin, mutta sen ei tarvitse sairastuttaa. Pimeä turvin ja hämärän hyssyssä voi antaa itselleen luvan tehdä vähän vähemmän. Esimerkiksi tänään aurinko nousi 09.31 ja  laski 14.47.Päivän pituus oli 5 h 16 min. Ei siinä jaksa olla yhtä aktiivinen, kuin kesällä, jolloinaurinko hädin tuskin piipahtaa taivaan rannan taa. Ei ehdi tehdä ihan samoja juttuja talvipävisin, eikä tarvitse. Pientä himmausta luvan kanssa- Luonto lepää, miksi et sinäkin lepäisi.

SAMSUNG

Vertaistukea

vertaistukikissat

Kun itse tai läheinen sairastuu on tuki tarpeen, muodossa jos toisessa. Apua voi hakea ammattiauttajilta ja vertaistukea tarjoavilta tahoilta. Nämä auttamismuodot on joskus tarpeen yhdistää. Suosittelen joka tapauksessa jossain vaiheessa kokeilemaan vertaistukea, sen tehokkuudesta on paljon kokemusta.

Somaattinen sairastuminen laukaisee kriisin, psyykinen sairastuminen samoin. Fyysisistä sairauksista puhutaan avoimesti, tietoa ja tunteita jaetaan, näin tulee mahdolliseksi saadaa tukea ja lohdutusta. Psyykkisen sairastumisen kohdalla tilanne on erilainen. Näistä sairauksista ei  puhuta avoimesti. Sairastumiseen liittyy  kieltämistä, häpeää, pelkoa, syyllisyyttä. Psyykkinen sairastaminen on abstraktitapahtuma, jonka ilmenemismuoto on yksilöllinen. Se mikä auttaa on myös yksilöllistä. Tällaiseen sairastamiseen liittyy paljon epätietoisuutta ja epävarmuutta. On vaikea ennustaa kauanko oreet kestävät, kauanko toipuminen kestää, mitä toipuminen tarkoittaa? Epämääräisissä tilanteissa ihmisillä on usein taipumus ajatella pahimman uhkakuvan kautta. Kun ajatellaan esimerkiksi masennukseen sairastunutta, jolla on ikään kuin musta, toivottomuutta kuvastava filtteri koko ajan päällä, ei hän voi sairastuttuaan nähdäkään muita, kuin katastrofitulkintoja. Tämä tarttuu  myös läheisiin, jotka muutenkin kokevat suurta avuttomuutta sairastuneen kärsimystä seuratessaan. Kuka jaksaa ylläpitää toivoa? Eli tukea ja apua tarvitaan. Alla linkkejä tahoista, jotka järjestävät vertaistukea sekä sairastuneille että heidän omaisilleen.

Suomen mielenterveysseuran  sivuilta löytyvät niin kriisipuhelimen yhteystiedot, kuin omakohtaiset tarinat sairastumisesta, uupumisesta, kriiseistä ja ennen kaikkea toipumisesta.

”Toisten kuntoutujien selviytymistarinoilla on erityinen merkitys silloin, kun ihminen kokee yksinäisyyttä ja leimautumista. Kokemusten jakaminen vertaisten kesken lievittää ahdistuneisuutta ja poistaa pelkoa, jota psyykkinen sairaus tai siihen liittyvä oireilu saattaa aiheuttaa. Monet mielenterveyskuntoutujat hyötyvät vertaistuesta. Psyykkinen sairaus voi aiheuttaa syrjäytymisen vaaran ja hyvin negatiivisia ja leimaavia syyllisyyden ja häpeän tunteita. Samat ongelmat läpikäyneiden vertaisten tuki ja kokemusten yhdessä jakaminen helpottavat usein tilannetta”. LUE lisää täältä Mielenterveyden keskusliitto  kivikissat

Tukinet tarjoaa tietoa,apua ja tukea mielenterveydenhäiriöihin verkossa sekä yksilö- että ryhmämuodoissa.  Käy tutustumassa linkkiin.

Syömishäiriöliitto Sylin keskustelufoorumi toimii vertaistukiperiaatteella.  Keskustelujen tavoite ja tarkoitus on tukea syömishäiriöistä parantumista. Läheisten toivomuksesta foorumiin on perustettu myös Läheisten suljettu vertaistukipalsta, jonka viestejä voivat lukea ja kirjoittaa vain vertaistukipalstan jäsenet. Kuka tahansa syömishäiriöön sairastuneen läheinen voi liittyä jäseneksi.

Sairastuneen lisäksi kriisissä ovat aina myös läheiset:

Huoli läheisestä linkin takaa pääset Suomen mielenterveysseuran sivuille, jossa tietoa mielen järkkymisestä ja psyykkisestä sairastamisesta. Sivulta löytyy linkkejä sairastuneen omaisille suunnattuihin tukipalveluihin.

Paikallistasolla  Savon mielenterveysomaiset – FinFami ry järjestää tukea mielenterveydenhäiriöön sairastuneiden omaisille. Omaiset mielenterveystyön tukena ry:n (Oma ry) toiminnan tavoitteet:

  • omaisten jaksamisen ja hyvinvoinnin tukeminen
  • vertaisuuden mahdollistaminen
  • avoimuuden lisääminen mielenterveysongelmista puhuttaessa
  • omaisten tasavertaisten oikeuksien toteutumiseen vaikuttaminen
  • omaistoiminnan kehittäminen

Toimintamuotoja ovat: puukissat

  • vertaistuki
  • omaisten ryhmät
  • erilaiset tapahtumat
  • virkistys
  • tuetut lomat
  • koulutus
  • tiedotus

Alkuvuodesta 2017 on alkamassa:

ABC-kurssi omaisille maanantaisin klo 17–19. Paikka ESTERY-talo Otto Mannisenkatu 4.

  • ma 20.2. Alussa se oli yhtä myllerrystä; läheisen sairastumiseen liittyviä tunteita, kysymyksiä ja ajatuksia.
  • ma 27.2. Arkeen mahtuu monenlaista; miten etsiä ratkaisuja ja uusia näkökulmia arjen ongelmatilanteisiin, esim. läheisen tarvitsemiin tukitoimiin
  • ma 13.3. Arjen pienet ilot; tarkastelussa omaisen asema, jaksaminen ja voimavarat
  • ma 20.3. Missä nyt mennään ja kuinka tästä eteenpäin?

Lisätietoja ja ilmoittautumiset 17.2. mennessä Minnalle p. 040 586 7359 tai minna.kurvinen@omary.fi

Savon mielenterveysomaiset Facebookissa

Oman elämänsä sankari

 

oman-elamansa-sankari

Kauan sitten oli lapsi. Lapsesta kasvoi lupaava urheileva nuori. Oli tavoitteita ja päämääriä, maaleja joihin pyrkiä. Oli mahdollisuuksia ja koko elämä edessä. Oli ihmisiä ympärillä ja oli tervettä, tavallista elämää. Elämässä oli paljon valoa.

Elämä kulki omalla painollaan ja nuoresta varttui ulospäinsuuntautunut aikuinen. Aikuinen opiskeli, teki töitä ja väsyi. Elämä irtaantui ja aikuinen sairastui. Valo painui varjon alle.

Alkoi potilaan taival. Pitkä, kivulias ja kivikkoinen. Elämän halu oli kadoksissa ja kompassi hukassa.

Hän sulki ihmiset ympäriltään ja elämästään. Hän eli ykseydessä, jonka kilpeä kukaan ei täysin murtanut.

Hän kaipasi turvaa ja syliä. Hän palasi pienen lapsen kenkiin, varttui nuoreksi ja hänestä tuli nuoren verran eheämpi aikuinen. Aikuinen, joka päästi ihmisiä elämäänsä. Aikuinen, jonka elämässä oli jälleen pilkahdus valoa.

Hiljalleen aikuisen sisin alkoi puhua ja puhutella. Hän tarttui ja takertui sanoihin, vieraisiin.

Hän kulutti ja kulki. Sairaalloinen unelma alkoi elää ja tulla todeksi. Hänestä tuli vaa’an ja peilin orja. Ruoka oli vihollisen tavoin ystävä ja ystävän tavoin vihollinen. Grammat muuttuivat kiloiksi ja millit senteiksi. Toivo oli yhtä olematon kuin hänen hento ja hauras kehonsa. Tultiin hetkeen, jolloin alkoi vastentahtoinen taistelu elämästä. Valo oli poissa.

Alkuun elämänlankoja kannateltiin kirjaimellisesti tarjottimella. Matkaan tuli ihminen, joka kosketti teoillaan ja sanoillaan. Ihminen, joka piti huolta ja huolehti, loi toivoa.

Oli sääntöjä ja oli aikatauluja. Oli pakkohoitoa, mutta ennen kaikkea oli ja sai apua. Ilman apua ei olisi ollut mahdollisuutta tarttua toivoon, ei elämään, ei valoon.

Tänään, 13-vuotta myöhemmin, on vastoinkäymisiä ja on haasteita. On mahdollisuuksia ja on toivoa. On terveyttä ja mielekästä elämää. On tavoitteita, muttei päämääriä. On haaveita ja on unelmia ja uskallusta toteuttaa niitä. On kykyä ja rohkeutta tehdä päätöksiä ja kantaa vastuu päätöksistään. Tänään, 13-vuotta myöhemmin, on vahva usko omaan polkuun ja siihen että elämä kantaa ja valo valaisee.

Hän, oman elämänsä sankari – visuaalinen elämään totuttelija.

Kenellä on varaa mennä leimaamaan toinen ihminen toivottomaksi tapaukseksi?

Kantaako ne siivet?

Tai miksi ylipäätään tällaisia kannaottoja tarvitaan?

Päivi Nurminen kirjoittaa Potilaan lääkärilehdessä julkaistussa artikkelissaan Toivottomasta tohtoriksi: ”Hoi­don ja kuntou­tuksen tulisi pyrkiä siihen, että ihmisellä on mahdol­lisuus elää elä­määnsä sai­rauden ja oi­reiden kans­sa tai il­man nii­tä, mut­ta elää hy­vää, oman­nä­köistä ja aktii­vista elämää. Kes­keistä täs­sä on yk­silön koke­muksen kunnioit­ta­minen, oi­keus päät­tää omista asioistaan ja vai­kuttaa elä­määnsä se­kä muut­taa asioita it­se.  Mitäpä muuta se voisikaan olla, tekisi mieli sanoa… mutta jos ihan rehellisiä ollaan, niin toteutuuko tämä tavoite meidän hoitamisen kulttuurissa?

Niin, kantaako ne siivet? Ei tiedä, ellei yritä. Jos väsähtää, se ei ole epäonistuminen. Tarvitaan vain uusia, parempia suunnitelmia. Aina voi tarvittaessa palata takaisin tukevampiin auttamisen rakenteisiin. Sinne vaan, seilaamaan kohti elämää!

Ei se aina näin tyyntä ole, mutta kelluu se!