Väärin ymmärretty keho

 

vaarin-ymmarretty-keho

”Hyväksyttävyys ei rakennu sen varaan, minkä näköinen tai kokoinen ihminen on”. Muun muassa näitä sanoja jäin pohtimaan blogitekstissä Kehoitsetunto. Kuinka jokaisen meistä tulisi kuulla nuo sanat, varsinkin silloin, kun ihminen on herkimmillään oman kehonsa ja itsensä kanssa. Muutenkin tuo teksti on osuva ja puhutteleva kirjoitus siitä, kuinka itsearvostus ja kunnioitus opitaan jo varhain lapsena. ”Jos lapsi saa kokea olevansa hyväksytty sellaisenaan, oikeanlainen ja riittävä, hän oppii arvostamaan itseään”. Omalla kohdallani tuo kirjoitus ei ainoastaan herättänyt pohtimaan vaan lisäsi ymmärrystä mm. siitä, miksi pienetkin kommentit omaan kehoon viitaten ovat heilauttaneet ja voivat edelleen heilauttaa voimakkaastikin sivuraiteille. Kirjoitusta lukiessani tein myös aikamatkaa oman kasvuni alkutaipaleelle ja sieltä tähän hetkeen.

Minun keho. Keho, jonka rajat rikottiin jo elämän alkutaipaleella. Keho, joka sairastui vaakaan, peiliin ja kaloreihin. Keho, joka uuvutti itseään urheilulla, liioilla vaateilla, liioilla tavoitteilla. Keho, joka uupui. Keho, joka näki itsensä saavutusten, tulosten ja maalien kautta. Keho, jonka arvet muistavat ja muistuttavat, että elämä satutti, että elämä kosketti.

Tultiin tähän hetkeen, tähän kesään. Sinä tulit, elämääni. Vaati paljon, jotta aloin luottaa ja uskaltaa. Mutta minä rohkenin ja luotin sinuun. Olit turvallinen, ensimmäinen sellainen pitkästä aikaa. Sinä olit minulle hyvä ja annoin itselleni luvan ottaa vastaan hyvää, ottaa vastaan kosketustasi. Teit asioita, jotka tuntuivat oikealta. Sanoit asioita, joita tarvitsin kuulla. Sinä kunnioitit rajojani. Tässä kohden kesää, sinä olit jotain minussa.

Sitten tuli hetki – totuus. Sinä käytit minua johonkin, joka täytti sinussa jotakin jonkin aikaa. Minä olin sinulle vain lisä johonkin, kuorrutus. Minä olin sinulle vain ohimenevä hetki.

Oli alku ja loppu ja jotain mahtui siihen väliin. Oli uskallus, rohkeus, luottamus. Oli aika rakentaa – tunteita, minun kehoa, minun rajoja, minun luottamusta. Tuli hetki – loppu, joka moukaroi. Ensin minun tunteet, sitten luottamuksen, lopulta minun kehon. Enää en uskalla, enää en luota, enää en halua. Onneksi, minulla on rajat ja niitä ei enää kukaan riko – en anna, en päästä rikkomaan.

Mitä nyt sitten tekisin tai sanoisin tai kuinka itselleni puhuisin. Koska tähän, väärin ymmärrettyyn kehoon, tähän tilaan, en voi tällaisenaan jäädä.

On oltava itselle läsnä, mutta kuinka? On pidettävä itsestään huolta, mutta millä tavoin?

Minun keho on haasteellinen ja haastava, mutta silti se on keho, joka on arvokas ja jota tulee kunnioittaa ja arvostaa sellaisenaan. Se ei ole kenenkään omaisuutta tai omaa. Sille on tehty pahaa ja väärin, mutta se ei ole paha tai väärä. Se on sellaisenaan kaunis ja riittävä, ilman jatkuvaa puntarointia ja peilaamista. Ilman jatkuvaa arvostelua ja arviointia, niin itseltä kuin muilta.

Olen tehnyt matkaa tullakseni tietoiseksi minusta, siitä, kuka ja mikä olen. Matkan varrella olen työstänyt asioita ja tunteita eri keinoin ja välinein. Tässä hetkessä palaan itsemyötätunto harjoituksiin. Keskityn ensimmäiseksi siihen, mikä sujuu jo entuudestaan ilman liikoja ponnisteluita. Siihen, mikä tuntuu hyvältä juuri nyt. En vaadi itseltäni liikaa, vaan keho ja mieli kertovat, kuinka paljon tai kuinka vähän juuri tähän hetkeen. Kävelen, kuuntelen ja kuulostelen. Ajatuksia tulee, mutta annan niiden tulla ja mennä. Tässä hetkessä on vain ystävällinen ja lempeä minä, ei ketään tai mitään muuta.

Tästä eespäin, minulla on oikeus ajatella itseäni ja olla itseni puolella. Tästä eespäin, minä ja minun hyvinvointini ovat pääosassa. Minulla on lupa elää ja minulla on lupa myös vain olla. Minulla on lupa voida hyvin ja olla onnellinenkin. Tästä eespäin, minulla on lupa haaveilla ja unelmoida. Minulla on lupa olla itseäni varten, ei itseäni vastaan. Minulla on lupa olla ystävä itselle ja minulla on lupa suoda ja ottaa vastaan myös hyvää. Tästä eespäin, minulla on lupa syödä, ilman että ruoka tulee lunastaa jollain tavoin etukäteen, tai että siitä tulee kokea syyllisyyttä jälkikäteen. Tästä eespäin asetan tavoitteita itselleni voidakseni hyvin, en odotuksia tai vaateita muille tai muilta. Tästä eespäin, opettelen olemaan minä, minun kehossani.

-SiniSiipi-