Kuntoutuminen prosessina eri vaiheineen on ollut minulle pitkälle diagnoosin kanssa elämistä, suhteessa terapiaan/hoitosuhteisiin ja käytettyyn lääkitykseen. Sosiaalisilla suhteilla, samoin kuin suhteella lapsuudenperheeseeni, on ollut kaksijakoinen rooli kuntoutumisessani – kuntoutumista jarruttava tai sitä eteenpäin vievä voima. Kuntoutumisprosessin aikana olen joutunut tekemään päätöksiä ja valintoja, jotka ovat olleet hyvinvointini ja elämänhallintani kannalta välttämättömiä, tosin ehkä hieman radikaalejakin toimia. Toimia, jotka sillä hetkellä olen kokenut voimavaroihini nähden ainoaksi oikeaksi ja mahdolliseksi tavaksi toimia. Harvoin olen pysähtynyt miettimään yhden yksittäisen, mutta käytännössä hyvin merkittävän osatekijän osuutta koko kuntoutumisprosessissani. Toisaalta, en ole aiemmin rohjennut tai ollut valmis pohtimaan asiaa tästä näkökulmasta.
Millaisia muutoksia itselle mielekäs ja riittävän haasteellinen tekeminen saa aikaan mielessä? Mitä se saa aikaan ja laittaa prosessoimaan, kun tekeminen tapahtuu ympäristössä, joka on puitteiltaan ns. terve toimintaympäristö?
Ajatus tämän tekstin kirjoittamisesta, minun sanoin ja kokemuksin kuvailtuna, heräsi hyvin vahvana erään kuvaustuokion jälkeen.
Kamera, minä ja tämä hetki. Luon katseen kameraan, sanon itselleni ”Tämän minä osaan ja se riittää”. Haen tuntumaa kameraan muutamalla säädöllä ja koeotoksella. Seuraavassa hetkessä näen kuvattavan kohteen kameran etsimen läpi. Annan kameran viedä sen enempää miettimättä. Hermostuneisuus, jännittyneisyys ja kiire ovat poissa. Olen osa ympäröivää maailmaa, en huono-osaisempi, en heikompi, en ole kuntoutuja. En tunne alempiarvoisuutta, olen tasavertainen suhteessa mua ympäröivään maailmaan, en ole tyhjää, en ole ilmaa. En häpeä.
Kameran etsimen kautta muistikortille tallentuu kuvaustuokion tarpeen mukaan ihmisiä, eläimiä, esineitä, luontoa, kaupunkimaisemaa, mitä milloinkin. Usein ihan vaan fiiliksen, haasteiden ja mahdollisuuksien mukaan. Kuvattava ei ole minulle ainoastaan vain kohde, vaan paljon muutakin. Siksi lataudun jokaiseen kuvaustuokioon kuin tärkeään kilpailuun tai otteluun. Tosin tässä kilpailussa ei ole vastustajaa, ei aikatavoitteita, ei maalia, on vain haasteita. Haasteita, joita asetan itselleni, jotta pääsen parhaimpaani. En tavoittele ennätyksiä, mutta hyvää, onnistunutta kuvaa kylläkin.
Jotta valmis kuva olisi toiveeni mukainen, sommittelen kuvattavan kohteen kameran etsimen kautta sen näytölle haluamallani tavalla. Kun sommittelu on valmis, otan kuvan ja tallentuu hetki. Hetkeen mahtuu paljon – tunnetta, värejä, aisteja, ääniä… Kaikkea sitä, mitä pystyn juuri sillä hetkellä vangitsemaan ja mitä kukin osaa, pystyy ja kykenee kuvasta jälkeenpäin poimimaan.
Kuvaaminen ei ole minulle pelkkä mekaaninen suoritus vaan ennen kaikkea mielekäs tapahtuma, johon parhaimmillaan välittyy paljon erilaista tunnetta. Juuri sitä kuvaaminen mielestäni vaatii, tunnetta. Hyvässä kuvassa on tunnetta ja siitä välittyy tunnetta. Se on aistikas, se on kesytetty ja sillä on sielu.
Tulee myös aikoja, jolloin kuvaaminen ei niin sanotusti kulje. Silloin kamera tuntuu vieraalta ja en tavoita sitä mitä kuvatessa haen. En tavoita inspiraatiota, en tunnetta, en kuvattavaa. Kamera toimii kyllä mekaanisesti entiseen tapaan, mutta yhdistelmä kamera ja minä on kadoksissa. Herää pelko. Pelko etten enää osaa tai pysty. Herää epävarmuus, tulee suorituspaineita. Silloin annan itselleni aikaa ja tilaa kohdata pelko. Otan kameran ja menen minulle ns. turva-satamaan, paikkaan jossa on hyvä olla. Kuljen kameran kanssa, pidän kameraa kädessä, mutta en välttämättä tallenna kuvan kuvaa. Kohtaan pelon askel askeleelta, hitaasti nujertaen. Tulee helpotus. Otan kuvan, toisenkin. Huomaan, ettei taito, kyky, osaaminen tai intohimo kuvaamiseen ole mihinkään kadonnut. Se kaikki on vain ollut hetken levossa ja minulle se lepo näyttäytyy pelkona. En tiedä miksi, mutta ehkä prosessoin, sillä jotain, jonka työvälineenä on tunne nimeltä pelko ja jota käyttää ja työstää lopulta kamera ja minä.
Kun kuvaaminen on itselle riittävän haasteellista ja mielekästä ja kun kuvaaminen tapahtuu ympäristössä, joka ei tuo takaumia menneestä, alkaa minun matkani. Se on matka tässä todellisuudessa ja siinä toimintaympäristössä, missä kulloinkin olen. Se on myös matka minuun ja minulle. Sysään sivuun diagnoosit ja psyykkisen statukseni, huonoine itsetuntoineen. Olen vahva terve Minä, luonnollinen oma itseni, joka osaa juuri sen mitä tekee. Unohdan vertaisuuden, unohdan kipuilun, unohdan sen, etten pysty tai kykene. Tilalle astuu onnistuminen, mikä ruokkii osaamista ja halua asettaa uusia haasteita, uusia tavoitteita ja uusia unelmia. Kuvaamisen tuoma flow vie usein täysin mennessään ja tuo hyvää oloa. Hyvää oloa siitä, että olen osa elämää ja elän.
Minulta usein kysytään, kuinka jaksan kuvata ja keskittyä kuvaamiseen kerralla niin kauan. Sitä jaksaa, kun siitä tykkää. Sitä jaksaa, kun se ei ole vain mekaaninen toiminto tai suoritus vaan se on mielekästä ja haastavaa. Sitä jaksaa, kun tietää että se tekee itselle hyvää ja se vie itseä ja elämää eteenpäin. Sitä jaksaa, kun tuntee oppivansa ja oppii tuntemaan. Sitä jaksaa, kun saa ja voi olla oma itsensä.
Kamera opettaa ja minä opin. Kamera on minulle mahdollisuus. Mahdollisuus kohdata ja tulla kohdatuksi, mahdollisuus matkustaa. Se on mahdollisuus asettaa haasteita ja tulla haastetuksi. Se on minulle tämä hetki, joka kantaa mukanaan palan mennyttä, mutta joka suuntaa tulevaan. Ennen kaikkea kamera on minulle kompassi, joka kerto oikean suunnan, kun olen eksyksissä ja se on minulle kartta, johon piirrän aina lopulta oman maastoni.
-Unikukka-