Mukavuus- vai epämukavuusalueelle?

Juha Nevalainen kirjoittaa Psykologiliiton blogissa Antautuisinko heittäytymään?”  Jokaisen on kuulemma uskallettava joka päivä tuntemattomille vesille ja yli oman mukavuusalueensa. Tiedättekö te, mitä ihmiselle tapahtuu joka kerta kun hän menee yli oman mukavuusalueensa? Hän stressaantuu ja väsyy. Ja kun hän on kyllin monta kertaa loikannut pois mukavuusalueeltaan, hän ei enää löydä takaisin, ja hänen elämästään tulee aivan epämukavaa”.

”Onnistumiset, erityisesti haastavilta tuntuvissa tehtävissä, tuovat lisää itseluottamusta, kasvattavat pystyvyysuskomuksia ja kannustavat yrittämään seuraavallakin kerralla luovuttamisen sijasta”.  Näin kirjoittaa Terve.fi sivuston blogissa Irti liiasta mukavuudenhalusta – Nautin siitä, että asioiden eteen pitää nähdä vaivaa opettaja ja personaltrainer Anna Saivosalmi.

Väestöliiton blogissa Ei ole pakko mennä epämukavuusalueelle  parisuhdekeskuksen psykologi Anna Salmi kirjoittaa: Vaarana on, että pian meillä on ympärillä ihmisiä, jotka yrittävät puskea itseään lähes mahdottomiin odotuksiin ja uupuvat. Pahimmillaan he näkevät syyn omassa ominaislaadussaan, kokevat ulkopuolisuutta ja putoavat kelkasta. ” Salmi jatkaa ettei kaikkien ihmisten velvollisuus ole oleskella epämukavuusalueella ja yrittää muokata itsestään työnantajalle sopivaa versiota. Ihminen voi myös päättää  tutustua siihen, millainen on ihmisenä ja toteuttaa asioita, jotka tuntuvat itsestä luontevilta”.

Toden totta kirjoittavat, kaikki kolme. Meitä ohjeistetaan motivoitumaan, yrittämään, ylittämään itsemme ja samalla ohjeistetaan olemaan armollisempia itsellemme, välttämään suorittamista ja täydellisyyden tavoittelua. Mistä sitten tietää, mikä yrittäminen ja venyminen on tarpeeksi, mutta ei liikaa??? Pitäisi toimia omasta motivaatiosta, ei ulkoisesta motivaatiosta. Joillain ei ole kummankaanlaista motivaatiota ja jotain heidänkin on tehtävä? Ei ihme, jos välillä mennää iihan mäkeen näiden yrittämisten kanssa.

Kyllä ennen vanhaan oli toisin, ei ollut aikaa näin miettiä. Piti vain hoitaa asiat, tehdä velvollisuutensa ja sen jälkeen saattoi ehkä kysyä, oliko minullla tähän motivaatiota….tai ei ehkä kysytty, ei sillä ollut merkitystä, tehty mikä tehty ja sitten kohti seuraavaa haastetta, epämukavuusaluetta, eli arkipäivää.

Niin, kai kyse on paljoltikin ajan ilmiöstä. En oikeasti tiedä, oliko ennen paremmin, mutta toisin oli joka tapauksessa. Kyllä meillä nykyisin on paljon, kaikkea suhteellisen helposti saatavilla. Tämä hämärtää rajan siitä mitä kannattaa tavoitella ja toisaalta opettaa odottamaan asioiden sujuvan helposti. Nykyarki sujuu suurella osalla suomalaisistakin aika helposti. Ei enää tiedetä mikä on sopivaa, riittävää, miten paljon tai vähän sen eteen tulisi yrittää ja mitä sietää?

Vastavetona helpolle elämälle ovat tulleet erilaiset rajojen koettelut, itsen haastamiset ja karaistukset. Ei näille ennen aikaan ollut tarvetta, mytta nyt vissiin on. Vai onko sittenkään? Entä jos on niin, että karaisija kokee tarvetta haastaa itseään jollakin erikoisella tempulla tai tavoitteella, mutta jättää epämukavuusalueelle menon edelleen tekemättä arkisissa elämänhallintaa lisäävissä asioissa? Eikö silloin olekin niiin, että karaisuharjoite onkin sitä ”helppoa elämää ”, eikä sen työlään arkisen elämän harjoittelua? Vai voisiko itsen ylittämisen ja sietokyvn lisääntymisen kokemuksen siirtää tarvittaessa sinne arkeen? Ehkä voikin….

Sitä vielä mietin, että elämyshakuisuus on myös sekoittamassa sitä, minkä eteen olemme valmiit yrittämään, jopa ylittämään itsemme. Arkielämän pyörittäminen harvemmin tuntuu juhlalta, ei sytytä, ei tuo kiksejä eikä vapauta mielihyvähormoneja. Jonkun extremen tekeminen antaisi kaikkea tätä, mutta laskut on myös maksettava, koti siivottava ja pyykit pestävä, tylsää. Tähän sitä itsen ylittämistä vasta tarvittaisiinkin. Pystyn tekemään asioita, jotka eivät sytytä, pystyn toimimaan vastoin tylsyyden tunnetta, siedän arjen harmautta. Tätä ei  pidä kuulla niin, että elämän pitäisi olla vain harmaata ja tylsää. Jos pääsee irti mustavalko-ajattelusta, niin ei se siltä tunnukkaan. Silloin elämä on yhdistelmä tylsää ja sytyttävämpää. Vaihtelu vahvistaa molempia kokemuksia, niin, on huippuhetkien jälkeen ankeaa laskeutua arkeen, mutta tulee uusi juhla ja se taas tuntuu arjen jälkeen mahtavalta.

Särkyy, katkee / kestää, toipuu?

”Resilientit ihmiset ovat kuin nuoria puita; he ovat kyvykkäitä taipumaan myrskyjen mukana, mutta eivät missään kohdassa katkea”.

Toipumiskyky, eli resilienssi. Suhteellinen ilmiö. Kuka kokee minkäkin vastoinkäymisenä? Kuka vastuksiin mitenkin suhtautuu? Joku menee läpi sen harmaan kiven, tuntuu ettei mikään kaada. Näyttää, kuin mikään ei satuttaisi tai mikään ei suuremmin kuormittaisi. Näin se ei varmasti ole, kyllä vastoinkäymiset kuormittavat, mutta toisilla on parempi sietokyky ja kyky sallia epäonnea, jopa epäonnistumista. Kyky nähdä vastoinkäymisten hetkellä onnistumiset, myös osaonnistumiset. Asiat eivät ole pelkästään joko-tai.  Kyky surra silloin kun surettaa. Kyky ilmaista pettymystä itseen ja toisiin ihmisiin. Tuulettaa tunteita ja päästää sitten irti, uskoa, että asiat järjestyvät ja elämä kantaa.

Toisille taas ulkopuolisen silmissä mitättömän pieni takapakki katkaisee kamelin selän, musertaa itsetunnon ja uskon ihmiskuntaan, vie toivon tulevaisuudelta ja saa menneisyydenkin näyttämään pelkältä epäonnistumiselta. Melkoinen ero näiden kahden suhtautumistavan välillä. Iso ero, mutta inhimillinen

Toipumiskyky kriiseissä: Ihmisillä on hyvin erilaisia tapoja käsitellä vaikeuksia ja yrittää hallita elämäänsä kriisin keskellä. Osa näistä keinoista voi jopa lisätä pahaa oloa, kertoo psykoterapeutti, työterveyspsykologi Arto Pietikäinen. Vaikeiden tunteiden kohtaaminen ja hyväksyminen on yleensä niiden välttelyä terveellisempää.  Psykologinen joustavuus kriisessä ehkäisee masennusta

Toipumiskyky työssä: Elämme jatkuvasti muuttuvassa toimintaympäristössä, jossa ennustettavuudesta on tullut harvinaista herkkua. Tällaisessa maailmassa emme voi luottaa enää vanhoihin totuttuihin toimintamalleihin ja tehdä asioita automaationa, vaan joudumme uhraamaan paljon ajatusta toimimiseen uusissa tilanteissa. Useimmat meistä tekevät jokainen aamu samat rutiinit päivästä ja vuodesta toiseen tai juoksevat saman lenkin samaan suuntaan jokainen kerta. Näin siksi, että pystymme säästämään aivojemme energiaa monimutkaisimpien tilanteiden ratkaisemiseen.

Entä kun tutut kokonaisuudet ja ennustettavuus häviävät ympäriltämme ja joudumme jatkuvasti pohtimaan aamurutiiniemme uudelleen järjestelyä selvitäksemme muuttuneessa tilanteessa? Selviämiseen tarvitsemme resilienssin taitoa, josta on nopeasti muodostunut hektisen työelämän tähtikäsite muutoksenhallinnan rinnalle.

Resilienssi – työkalu jatkuvaan muutokseen sopeutumiseen

Sitten vielä sisututkija Emilia Lahden sanoin:

Sisun psykologiset elementit

1. Kaikki lähtee toivosta. Jo edesmennyt psykologi Shane J. Lopez on tutkinut toivoa ja summannut, että “toivo on kaiken toiminnan sytytystulppa”. Eli jos ihmisellä on pienikin toivonpilkahdus sisällään on kaikki toiminta mahdollista. Se voi olla vaikka tunne siitä, että omillä teoilla on merkitystä, mikä taas liittyy autonomiaan eli omaehtoisuuden käsitteeseen. Autonomian ytimessä taas on tunne siitä, että ihminen on vapaa päättämään itse tekemisistään.

2. Se mitä uskomme että voimme tehdä, vaikuttaa olennaisesti siihen mitä kykenemme tekemään. Eli uskomukset, mielenlaatu ja ajattelutavat (mindset), joita on tutkinut erityisesti Carol Dweck Stanfordin yliopistosta, ovat myös oleellisia ihmisen selviytymiskyvyn ja hetkessä tapahtuvan kurottautumisen kannalta. Ratkaisevassa asemassa on myös se, mitä ihmiset ympärillämme ajattelevat (sosiaalinen konteksti). Uskooko ympäristö ja läheiset kyvykkyyteeni vai ei?

3. Resilienssi, eli selviytymiskykyisyys on kykyä “tokeentua” tai pompata takaisin vastoinkäymisestä. Se on henkistä vahvuutta ja joustamiskykyä. Resilienssi ei ole ominaisuus jota joko on tai ei ole, vaan sitä voi oppia.

4. Ihminen voi myös päättää nähdä tulevaisuuden valoisana (optimismi). Se että näkee tulevaisuuden valoisana, korreloi voimakkaasti sen kanssa, että ihminen lähtee liikkeelle ja tekee tekoja, jotka sitten toisintavat sitä opitimistista elämänasennetta. Positiiviset teot ruokkivat itse itseään.

5. Lisäksi ihminen voi myös valita millaisia leimoja ja merkityksiä antaa asioille ja tapahtumille. Onko tietty tilanne täydellinen katastrofi, joka johtaa lamaantumiseen, vai onko se esim. haaste? Ihminen voi tavallaan “ajatella uudelleen” jonkun tilanteen sellaiseksi, että siitä voi kaikesta huolimatta syntyä jotakin positiivista (framing).

Miksi toiset selviävät äärimmäisistä vastoinkäymisistä mutta toiset eivät?

Itsemurha-ajatuksista on turvallista puhua

No tässäpä kepeän keväinen aihe…..niinpä, mutta ajankohtainen. Suomessa tehdään eniten itsemurhia valoisaan aikaan.  Vuodenaika vaikuttaa itsemurhakuolleisuuteen

Yksi keino ehkäistä itsemurhia on kysyminen: ”Onko sinulla itsetuhoisia ajatuksia? Oletko ajatellut itsemurhaa?” Se voi pelastaa elämän.

Kysymys, joka voi pelastaa elämän – ota itsemurha-ajatukset puheeksi kirjoituksessaan Suomen Mielenterveysseuran itsemurhien ehkäisykeskuksen päällikkö Marena Kukkonen toteaa, että epämääräinen tunne, ettei kaikki ole hyvin tai aavistus siitä, että henkilö saattaisi tehdä jotain pahaa itselleen, on riittävä syy ottaa asia puheeksi. Huolen voi ilmaista suoraan. Se ei laukaise itsemurhayritystä tai ruoki itsemurha-ajatuksia. Päinvastoin — kysyminen voi olla juuri se kädenojennus, jota itsemurhaa hautova tarvitsee. Tieto siitä, ettei ratkaisua tarvitse etsiä yksin, vaan siihen voi saada apua, herättää toivon pahan olon helpottumisesta.

Asiakkaat ovat helpottuneita kysymyksestä ja siitä, että heitä rohkaistaan puhumaan tarkemmin itsetuhoisista ajatuksista. Kuten Kukkonenkin toteaa, itsemurhassa ei yleensä ole kyse halusta kuolla, vaan siitä, että psyykkinen kipu yltyy niin sietämättömäksi, että kuolema tuntuu ainoalta ulospääsyltä.  Itsemurha on kuin lohduttava varasuunnitelma sille, että on olemassa jokin keino päästä eroon kärsimyksestä ja uupumuksesta. On mahdollisuus päästä lepoon.

Ihminen pelkää omia ajatuksiaan ja saattaa kuvitella, että tällaisista asioista puhuminen vahvistaa todellista kuolemantoivetta ja vie kohti konkreettisia tekoja. Ihminen siis pelkää kuolemistaan, koska ei oikeasti halua kuolla, vaan haluaisi pystyä elämään ilman pahaa oloa. Ihmiset myös pelkäävät toisten reaktioita. Ei haluta huolestuttaa läheisiä. Pelätään myös laitokseen sulkemista.

Vastaanotolla on lupa puhua turvallisesti, myös kuolemasta. Tottakai suojaaviin toimiin on tarvittaessa ryhdyttävä: niiden tarpeellisuudesta keskustellaan, sovitaan huolen ilmoittamisesta terveydenhuollon viranomaisille ja läheiselle, sunnitellaan miten toimitaan akuutissa hätätilanteessa. Yleensä on kuitenkin  niin, että asiasta puhuminen helpottaa ja henkilö kokee olevansa riittävän turvassa ajatustensa kanssa tiedostaen, että aiheesta saa jatkaa puhumista niin kauan kuin se tuntuu tarpeelliselta.

Tekstiä on päivitetty Yle Akuutin itsemurhaa käsittelevillä artikkeleilla 21.11.2018

Yksi kysymys voi pelastaa hengen – näin autat itsetuhoista

Ei se sitä kuitenkaan tee – itsemurhan liittyy vaarallisia vääriä käsityksiä