Joku viikko sitten äänimaljarentoutuksen lopuksi ohjaaja luki voimakortista kysymyksen: Miltä kotitaajuuteni tuntuu juuri nyt? Kortissa kerrottiin jokaisella olevan oma energiansa, ainutlaatuinen kotitaajuus. Sen löytää, kun laskeutuu kehoon ja tähän hetkeen.
Pysähdyin kuuntelemaan taajuuttani. Se oli rauhallinen, jopa hiljainen. Ihmettelin, mitä minulle on tapahtunut! Missä sisäinen draivi, tuli ja kiire sielussa? Jäin useammaksi päiväksi miettimään kotitaajuuttani. Olen lapsesta asti pitänyt itseäni menevänä, aktiivisena ja jopa räiskyvänä persoonana. Olen puhelias ja puhun usein niin nopeasti, että minun pyydetään hiljentämään tahtia. En ole koskaan aiemmin ajatellut millaisella energialla pölähdän paikalle tilanteisiin. Pysähtyminen itseni äärelle on aina ollut minulle vaikeaa. Se on näkynyt muun muassa siinä, että en ole halunnut, tai osannut, olla kotona tekemättä mitään. Päivät ovat kuluneet ensin töissä suorittamassa ja iltaisin olen väsyttänyt itseni useilla harrastuksilla ja haalimillani ”velvollisuuksilla”. Lopputulos on ollut se, että olen ollut kotona illalla niin myöhään, etten jaksa pysähtyä enää itseni äärelle kuuntelemaan miten voin. En ole halunnut kohdata sisäistä ääntäni, joka huutaa: ”hiljennä nainen!”
Neljä vuotta sitten voin hirmu huonosti. Töissä oli esimiehenä ihminen, joka otti tällaisesta suorittajasta ilolla kaiken irti. Enkä minä osannut vetää rajoja ja sanoa, että ei käy. Vaikka yritin taistella vastaan, kävin työterveydessä ja sain työpaikan tarjoamaa lyhytterapiaa, uupumus tavoitti minut. Minulla todettiin keskivaikea masennus ja vakava työuupumus. Syke hakkasi yli sataa levossakin, sydäntä oli tutkittu jo ennen uupumuksen toteamista eikä siitä mitään löytynyt. Se vain reagoi ylikierroksiin hakkaamalla tuhatta ja sataa.
Jäin sairaslomalle. Kierrokset eivät alkaneet laskea. Kävin lääkärissä parin viikon välein. Itkin naamani punaiseksi joka kerta, kun empaattinen lääkäri kuunteli olotilojani. Sairaslomaa jatkettiin pari viikkoa kerrallaan, lopulta annettiin jo kuukausi putkeen, koska oloni ei vain alkanut hellittää. Olin fyysisestikin aivan loppu. Sen kesän raahustin hitaasti pihamaalta metsään koiraa viemään ulkoilemaan. En jaksanut enää suorittaa sitäkään niin kuin ennen: en jaksanut mitata kilometrejä tai tunteja, jotka vietimme koirani kanssa ulkona.
Kolmen ja puolen kuukauden sairasloman jälkeen sain voimia sen verran takaisin, että kolmikantaneuvottelujen jälkeen pystyin aloittamaan työt osasairasloman turvin. Olin joko 2 tai 3 päivää viikosta töissä. Minulle suositeltiin psykoterapiaa. Se olikin tuttua, niin kuin itse asiassa koko työuupumus, sillä olinhan jo kerran ollut tässä samassa tilanteessa yli 10 vuotta aiemmin. Silloin terapia kesti 2 vuotta, ja sitten katsottiin minun olevan tarpeeksi vahva jatkamaan omillani. Sen aikainen terapia keskittyi pitkälti työhön ja senhetkiseen elämääni. Näin jälkikäteen ajateltuna, minä suoritin silloin terapiaakin ja pintapuolisesti opin käsittelemään työn tuomaa stressiä ja kiirettä. Mutta syvin sisimpäni, kaiken suorittamisen ydin eli traumaattinen lapsuuteni, jäi tuossa terapiassa käsittelemättä.
Aloitin toisen psykoterapiani maaliskuussa 2022. Ukrainan sota oli juuri alkanut ja minä palannut kokopäiväiseen työaikaan. Tai noh, olin jo vuosia ennen uupumusta tehnyt 80 prosenttista viikkoa ja sillä jatkoin edelleen. Se kävikin hyvin, sillä sain viikoittaisen terapiani onnistumaan juuri vapaapäivälleni. Se oli tarpeen etenkin ensimmäisen vuoden ajan, sillä en varmasti olisi pystynyt töihin heti terapiaistunnon jälkeen, sen verran voimia vievää oli käsitellä rankkoja asioita.
Ensimmäiset neljä kuukautta kävimme Ullamaijan kanssa läpi elämäntarinaani. Se oli tosi rankkaa muistella lapsuuden rajujakin kokemuksia, mutta se oli toisaalta myös todella puhdistavaa käydä kerrankin kunnolla läpi kaikki vuosia mielessä velloneet asiat ammattilaisen kanssa.
Ensimmäisen vuoden aikana tuntui, ettei terapia ”purrut” tai etten alkanut ”parantua”. Tuntui, ettei mitään näkyvää tapahtunut. Totta kai olisin halunnut alkaa voimaan paremmin heti ensimmäisen istunnon jälkeen. Toisen vuoden aikana aloin huomata pieniä muutoksia ajattelussani. Minun oli helpompi kuunnella itseäni ja rajata tekemisiäni hiukan paremmin oman jaksamiseni, ja myös mielihalujeni mukaan. Kolmantena terapiavuonna havahduin jossain kohtaa siihen, että kaipaan iltaisin rauhallista aikaa koirani kanssa sohvalla hömppäsarjoja televisiosta katsoen. Se oli minulle jotain aivan uutta, ja aluksi sitä oli vaikea käsittää, että haluan olla kotona tekemättä yhtään mitään tuotteliasta tai ns. järkevää.
Nyt kun mietin, en osaa mainita niitä metodeja, joita Ullamaija käytti terapiassani. Välillä oikein mietin mitä sellaista noilla viikoittaisilla istunnoilla tapahtui, että mieleni muutos tapahtui hiljalleen. Usein kävimme läpi viikon mittaan tapahtuneita asioita, fiiliksiä ja mietteitä. Hyvin arkisia asioita mutta kuitenkin niitä pyöriteltiin tavalla, joka vaikutti minun ajatteluuni ja käyttäytymiseen toivotulla tavalla. Kolmannen terapiavuoden syksyllä, muutama kuukausi ennen kuin Kelan tukema terapia päättyi, aloin huomata paremmin isompia muutoksia: pystyin rajaamaan elämääni myös ulkoisten paineiden edessä, oma vaativuuteni hellitti hieman ja pystyin huomioimaan omia tarpeita ja tunteita paremmin. Myös ammatillinen itsetuntoni vahvistui, mikä helpotti töissä rajaamista.
Minulle kehittyi lapsuudessa tuntosarvet, joilla aistin ihmisten tunnetiloja hyvin herkästi. Olin myös tottunut olemaan se, joka keventää toisten taakkoja ja tuntee toisten tunteita kuin omiaan. Terapiassa aloin nähdä itseni arvokkaana enkä pelkästään toisten ihmisten tunnetilojen heijastimena.
Koko terapian ajan minua on ollut tukemassa super rauhallinen koirani, joka tuli minulle pentuna juuri kun terapiani alkoi. Koirani on opettanut minulle sisäistä rauhaa esimerkiksi sillä, että sen aamulenkki saattaa olla vanhan mummolani portaille, jossa yhdessä istumme katsomassa päivän nousua. Koiraani ei voi kiirehtiä, se kulkee omaa rauhallista tahtiaan ja kunnioitan sitä. Tuntuu kuin koirani aistisi, että mitä enemmän kierroksia mielessäni on, sitä rauhallisempia ovat koirani liikkeet. Tämän koiran kanssa ei voi lenkkejä mitata ajassa tai matkassa, vaan fiiliksissä: väsyneenä ei ole pakko jaksaa, vaan voi pyörähtää ulkona ja tulla kotiin huilaamaan.
Nyt, 3 vuotta ja 132 terapiakertaa myöhemmin, en voi sanoa olevani eri ihminen tai ”parantuneeni” vaikkapa vaativuudesta (minulle on diagnosoitu ensimmäisen uupumuksen yhteydessä vaativa persoonallisuushäiriö). Mutta iso muutos on tapahtunut ja ennen kaikkea ajattelussani. Harjoittelen edelleen rajaamista ja itseni tarkempaa kuuntelua, mutta se on nyt sata kertaa helpompaa kuin kolme vuotta sitten. En enää tietoisesti pelkää uupumista tai masennusta, vaan osaan suhtautua väsymykseen normaalimmalla tavalla. En suhtaudu enää ihmisiin yliempaattisesti tai ota automaattisesti toisten tunnetiloja itselleni. Ylipäätään autopilotilla kulkeminen on vähentynyt radikaalisti. Lapsuuden vaikutus ei kulje enää raskaana taakkana hartioilla, vaan osaan katsoa sitä etäämmältä ja lempeydellä. Osaan katsoa myös itseäni lempeämmällä katseella.
Ennen kaikkea osaan kuunnella kotitaajuuttani ja sitä, mitä se haluaa minulle kertoa. Se, miten hyvin pystyn taajuuden lähettämiin signaaleihin vastaamaan, riippuu päivästä. Mutta ainakin nyt minulla on keinot virittäytyä taajuudelle ja koko ajan paremmin työkaluja myös toteuttaa sen lähettämiä viestejä.
