Kategoria: Asiakkaan blogi

Joku viikko sitten äänimaljarentoutuksen lopuksi ohjaaja luki voimakortista kysymyksen: Miltä kotitaajuuteni tuntuu juuri nyt? Kortissa kerrottiin jokaisella olevan oma energiansa, ainutlaatuinen kotitaajuus. Sen löytää, kun laskeutuu kehoon ja tähän hetkeen.

Pysähdyin kuuntelemaan taajuuttani. Se oli rauhallinen, jopa hiljainen. Ihmettelin, mitä minulle on tapahtunut! Missä sisäinen draivi, tuli ja kiire sielussa? Jäin useammaksi päiväksi miettimään kotitaajuuttani. Olen lapsesta asti pitänyt itseäni menevänä, aktiivisena ja jopa räiskyvänä persoonana. Olen puhelias ja puhun usein niin nopeasti, että minun pyydetään hiljentämään tahtia. En ole koskaan aiemmin ajatellut millaisella energialla pölähdän paikalle tilanteisiin. Pysähtyminen itseni äärelle on aina ollut minulle vaikeaa. Se on näkynyt muun muassa siinä, että en ole halunnut, tai osannut, olla kotona tekemättä mitään. Päivät ovat kuluneet ensin töissä suorittamassa ja iltaisin olen väsyttänyt itseni useilla harrastuksilla ja haalimillani ”velvollisuuksilla”.  Lopputulos on ollut se, että olen ollut kotona illalla niin myöhään, etten jaksa pysähtyä enää itseni äärelle kuuntelemaan miten voin. En ole halunnut kohdata sisäistä ääntäni, joka huutaa: ”hiljennä nainen!”

Neljä vuotta sitten voin hirmu huonosti. Töissä oli esimiehenä ihminen, joka otti tällaisesta suorittajasta ilolla kaiken irti. Enkä minä osannut vetää rajoja ja sanoa, että ei käy. Vaikka yritin taistella vastaan, kävin työterveydessä ja sain työpaikan tarjoamaa lyhytterapiaa, uupumus tavoitti minut. Minulla todettiin keskivaikea masennus ja vakava työuupumus. Syke hakkasi yli sataa levossakin, sydäntä oli tutkittu jo ennen uupumuksen toteamista eikä siitä mitään löytynyt. Se vain reagoi ylikierroksiin hakkaamalla tuhatta ja sataa.

Jäin sairaslomalle. Kierrokset eivät alkaneet laskea. Kävin lääkärissä parin viikon välein. Itkin naamani punaiseksi joka kerta, kun empaattinen lääkäri kuunteli olotilojani. Sairaslomaa jatkettiin pari viikkoa kerrallaan, lopulta annettiin jo kuukausi putkeen, koska oloni ei vain alkanut hellittää. Olin fyysisestikin aivan loppu. Sen kesän raahustin hitaasti pihamaalta metsään koiraa viemään ulkoilemaan. En jaksanut enää suorittaa sitäkään niin kuin ennen: en jaksanut mitata kilometrejä tai tunteja, jotka vietimme koirani kanssa ulkona.

Kolmen ja puolen kuukauden sairasloman jälkeen sain voimia sen verran takaisin, että kolmikantaneuvottelujen jälkeen pystyin aloittamaan työt osasairasloman turvin. Olin joko 2 tai 3 päivää viikosta töissä. Minulle suositeltiin psykoterapiaa. Se olikin tuttua, niin kuin itse asiassa koko työuupumus, sillä olinhan jo kerran ollut tässä samassa tilanteessa yli 10 vuotta aiemmin. Silloin terapia kesti 2 vuotta, ja sitten katsottiin minun olevan tarpeeksi vahva jatkamaan omillani. Sen aikainen terapia keskittyi pitkälti työhön ja senhetkiseen elämääni. Näin jälkikäteen ajateltuna, minä suoritin silloin terapiaakin ja pintapuolisesti opin käsittelemään työn tuomaa stressiä ja kiirettä. Mutta syvin sisimpäni, kaiken suorittamisen ydin eli traumaattinen lapsuuteni, jäi tuossa terapiassa käsittelemättä.

Aloitin toisen psykoterapiani maaliskuussa 2022. Ukrainan sota oli juuri alkanut ja minä palannut kokopäiväiseen työaikaan. Tai noh, olin jo vuosia ennen uupumusta tehnyt 80 prosenttista viikkoa ja sillä jatkoin edelleen. Se kävikin hyvin, sillä sain viikoittaisen terapiani onnistumaan juuri vapaapäivälleni. Se oli tarpeen etenkin ensimmäisen vuoden ajan, sillä en varmasti olisi pystynyt töihin heti terapiaistunnon jälkeen, sen verran voimia vievää oli käsitellä rankkoja asioita.

Ensimmäiset neljä kuukautta kävimme Ullamaijan kanssa läpi elämäntarinaani. Se oli tosi rankkaa muistella lapsuuden rajujakin kokemuksia, mutta se oli toisaalta myös todella puhdistavaa käydä kerrankin kunnolla läpi kaikki vuosia mielessä velloneet asiat ammattilaisen kanssa.

Ensimmäisen vuoden aikana tuntui, ettei terapia ”purrut” tai etten alkanut ”parantua”. Tuntui, ettei mitään näkyvää tapahtunut. Totta kai olisin halunnut alkaa voimaan paremmin heti ensimmäisen istunnon jälkeen. Toisen vuoden aikana aloin huomata pieniä muutoksia ajattelussani. Minun oli helpompi kuunnella itseäni ja rajata tekemisiäni hiukan paremmin oman jaksamiseni, ja myös mielihalujeni mukaan. Kolmantena terapiavuonna havahduin jossain kohtaa siihen, että kaipaan iltaisin rauhallista aikaa koirani kanssa sohvalla hömppäsarjoja televisiosta katsoen. Se oli minulle jotain aivan uutta, ja aluksi sitä oli vaikea käsittää, että haluan olla kotona tekemättä yhtään mitään tuotteliasta tai ns. järkevää.

Nyt kun mietin, en osaa mainita niitä metodeja, joita Ullamaija käytti terapiassani. Välillä oikein mietin mitä sellaista noilla viikoittaisilla istunnoilla tapahtui, että mieleni muutos tapahtui hiljalleen. Usein kävimme läpi viikon mittaan tapahtuneita asioita, fiiliksiä ja mietteitä. Hyvin arkisia asioita mutta kuitenkin niitä pyöriteltiin tavalla, joka vaikutti minun ajatteluuni ja käyttäytymiseen toivotulla tavalla. Kolmannen terapiavuoden syksyllä, muutama kuukausi ennen kuin Kelan tukema terapia päättyi, aloin huomata paremmin isompia muutoksia: pystyin rajaamaan elämääni myös ulkoisten paineiden edessä, oma vaativuuteni hellitti hieman ja pystyin huomioimaan omia tarpeita ja tunteita paremmin. Myös ammatillinen itsetuntoni vahvistui, mikä helpotti töissä rajaamista.

Minulle kehittyi lapsuudessa tuntosarvet, joilla aistin ihmisten tunnetiloja hyvin herkästi. Olin myös tottunut olemaan se, joka keventää toisten taakkoja ja tuntee toisten tunteita kuin omiaan. Terapiassa aloin nähdä itseni arvokkaana enkä pelkästään toisten ihmisten tunnetilojen heijastimena.

Koko terapian ajan minua on ollut tukemassa super rauhallinen koirani, joka tuli minulle pentuna juuri kun terapiani alkoi. Koirani on opettanut minulle sisäistä rauhaa esimerkiksi sillä, että sen aamulenkki saattaa olla vanhan mummolani portaille, jossa yhdessä istumme katsomassa päivän nousua. Koiraani ei voi kiirehtiä, se kulkee omaa rauhallista tahtiaan ja kunnioitan sitä. Tuntuu kuin koirani aistisi, että mitä enemmän kierroksia mielessäni on, sitä rauhallisempia ovat koirani liikkeet. Tämän koiran kanssa ei voi lenkkejä mitata ajassa tai matkassa, vaan fiiliksissä: väsyneenä ei ole pakko jaksaa, vaan voi pyörähtää ulkona ja tulla kotiin huilaamaan.

Nyt, 3 vuotta ja 132 terapiakertaa myöhemmin, en voi sanoa olevani eri ihminen tai ”parantuneeni” vaikkapa vaativuudesta (minulle on diagnosoitu ensimmäisen uupumuksen yhteydessä vaativa persoonallisuushäiriö). Mutta iso muutos on tapahtunut ja ennen kaikkea ajattelussani. Harjoittelen edelleen rajaamista ja itseni tarkempaa kuuntelua, mutta se on nyt sata kertaa helpompaa kuin kolme vuotta sitten. En enää tietoisesti pelkää uupumista tai masennusta, vaan osaan suhtautua väsymykseen normaalimmalla tavalla. En suhtaudu enää ihmisiin yliempaattisesti tai ota automaattisesti toisten tunnetiloja itselleni. Ylipäätään autopilotilla kulkeminen on vähentynyt radikaalisti. Lapsuuden vaikutus ei kulje enää raskaana taakkana hartioilla, vaan osaan katsoa sitä etäämmältä ja lempeydellä. Osaan katsoa myös itseäni lempeämmällä katseella.

Ennen kaikkea osaan kuunnella kotitaajuuttani ja sitä, mitä se haluaa minulle kertoa.  Se, miten hyvin pystyn taajuuden lähettämiin signaaleihin vastaamaan, riippuu päivästä. Mutta ainakin nyt minulla on keinot virittäytyä taajuudelle ja koko ajan paremmin työkaluja myös toteuttaa sen lähettämiä viestejä.

Jos istuisit nyt hiljaa, mitä kuulisit? Jos sammuttaisit kaiken valon, mitä näkisit?
Olisiko ajatuksesi hiljaa ja sydämesi valaisisi? Vai jatkaisiko aivosi generaattorin voimalla ja sydämen liekki olisi sammunut?

Sinä ehkä nukahdat hiljaisuuteen, sinä ehkä rauhoitut hiljaisuudessa ja sinä ehkä kaipaan hiljaisuutta.

Minäkin haluaisian niitä kaikkia, mutta ei se onnistu, sillä aivoni ja ajatukseni eivät ole koskaan hiljaa.
Vaikka ympärilläni ei olisi äänen ääntä, kuulisen sen kaiken sisälläni.

Kuulen joka päivä kuinka mielessäni kaksintaistellaan. Kuulen aina, kun käyn nukkumaan, miten kaksi eri minua käsittelee päivän tapahtumia. Jossain vaiheessa väsyn heidän keskusteluun ja nukahdan, mutta aamulla se alkaa taas.

Ihmettelet, kun kotona ollessani minulla pitää olla joko televisio, musiikki tai podcast päällä. Ihmettelet, miksi lähden lenkille kuuulokkeet päässäja miksi se on katasfrofi, jos akku loppuu joko puhelimesta tai kuulokkeita. Ihmettelet miksi olen viime aikoina mennyt nukkumaan niin, että jätän poscastin tai muun videon pyörimään puhelimeen ja työnnän sen tyynyn alle.

Teen nämä kaikki saadakseni ajatukseni hiljentymään. Kaksintaistelun äänet vaimenemaan tai ehkä loppumaan, kun kumpikin osa minusta kuuntelee jonkun muun tekemää ääntä.

Mutta ei se kuitenkaan auta kuin hetken. Kaikki äänet lisää loppujen lopuksi vaan vettä jo yli äyräiden olevaan myllyyn.

Pystyn olemaan jo paikallani ja sillä tavoin pysähtymään.

Mutta kun pysähdyn, en voi pysähtyä täysin. En hiljaisuuteen. Sillä hiljaisuudessa kuulen sen kaiken, mitä olen halunnut paeta. Ja jos hiljenen ja annan kaiken tulla, en ole varma. En ole varma, nousenko enää koskaan, sillä en ole varma riittääkö mikään aika maailmassa kuulemaan ajatuksiani.

Mutta sitten kuitenkin, kun joskus sitä hiljenee ja antaa aivojensa kertoa miltä tuntuu, voi paremmmin sanoittaa ajatuksiaan muille.

Hiljensin elämäni yhdeksi hetkeksi, jotta huomaisin, miksi halusin täyttää sen äänellä. Halusin saada kaksintaistelun päässäni vaimenemaan edes hetkeksi. Halusin edes kerran olle kokonainen ja ehjä, enkä vain toistensa vastakohdat: vanha ja uusi minä. Halusin olla vain minä.

-Asiakkaan teksti-

Elämäni palapeli – tuntuu kuin olisin aivan hukassa,

aivan kuin kaikkii tuhannet palapelin palat olisivat levinneet ympäri valtavan salin lattiaa.

 Ja minä en tavallaan tiedä, mistä alkaisin elämääni kasaamaan – ja

tavallaan minä tiedän ja tiedostan jo paljon, sitä mitä itse haluan ja mitä itse tarvitsen.

Kaipaan elämää, jota voisin elää itsestäni – minusta itsestäni käsin.

Että sisäinen ääneni olisi punainen lankani.

Että sydämeni ääntä kuuntelemalla ja sisintäni seuraamalla voisin tavoittaa kaiken

– kaiken mitä loppujen lopuksi hyvään elämääni tarvitsen.

Sillä ydin on siinä – todellinen onni ja tyytyväisyys tulee itsestäni käsin – ei ulkopuolelta.

MUTTA. Minun elämässäni se on suuri sana.

Se on kuin kynnys, jonka ylitse minä en osaa, enkä minä uskalla astua.

Sillä minua pelottaa ja minä epäröin.

Kun elämäni ideologia, ajatus ja päämäärä on ollut elää aina toisia varten,

toisista käsin ja siihen ikäänkuin muovautuen,

on tullut tapa unohtaa itsensä, minuutensa ja keskittyä toisiin

ja ajautua uudestaan – uudestaan tilanteeseen , jossa uuvun, jossa voin huonosti.

Ja minä hukkaan suuntani, hukkaan itseni ja ajelehdin yhä kauemmaksi siitä hyvästä,

mitä minä etsin ja mitä minä tarvitsen ja kuka minä loppujen lopuksi olen.

-Camilla-

Kirjoitin blogitekstin 31.12.2014 otsikolla LET YOUR FAITH BE BIGGER THAN YOUR FEAR S. Poimin sieltä tähän yhden lauseen, joka puhuttelee minua suuresti – edelleen.

”Yksi suurimmista peloistani on se, että unohdan elää.”

Olen elänyt ja olen pelännyt. Elämä on antanut ja se on ottanut. Ihmissuhteet ovat eläneet ja on ollut aikoja, jolloin on ollut tarpeen päästää jostain irti ja toisaalta, elämääni on tullut uusia ihmissuhteita ja asioita. Elämä on kulkenut taakse ja eteen, paljon miettien ja pohtien. Toisaalta on ollut hetkiä, jolloin olen ollut täysin jumissa itseni kanssa. On ollut myös hetkiä, kun olen seilannut hyvin syvissä vesissä ja olen ollut lähellä antaa kaiken mennä.

Välillä olen ollut keinoton tunteideni kanssa ja olen aika ajoin sitä edelleen. On ollut päiviä ja öitä, jolloin olen kokenut oloni turvattomaksi ja ainoa turva, on tullut ulkoapäin.Tuosta alussa mainitsemasta kirjoituksestani on kulunut pian seitsemän vuotta. Kysyn, että olenko unohtanut elää? En. Koen, että olen saanut elää henkisesti rikasta elämää. Suhde elämään ja tapaan ajatella elämästä, on minussa muuttunut. Vaikeina hetkinä, en tartu itseäni vahingoittaviin vanhoihintotuttuihin keinoihin, vaan pyrin miettimään – Mitä tarvitsen nyt? Mikä on minulle hyvästä? Aina en löydä vastausta kysymykseeni. Silloin turhaudun ja väsyn itseeni. Useimmiten vastaus löytyy perusarjesta ja arjen askareista. Ja ellei löydy, niin sekin on ajoittain ihan ok.

Jokin aika sitten eteeni tupsahti kirjoitus, jossa puhuttiin ”murehtimisvapaa vartista”. Olen sitä yrittänytottaa haltuun ja harjoitella minulle sopivia keinoja mahdollistaa sellainen.

Muutama päivä sitten havahduin illalle siihen, että itken ja olen surullinen jostakin. Olin tuolloin tekemässä tilaa unelle, mutta pääni sisällä oli täysi kaaos ja kyyneleet valuivat pitkin poskia. En tiennyt mistä itku nousi tai mihin se liittyi.

Olin tallentanut puhelimessani olevalle soittolistalle kappaleen, joka rauhoittaa oloani ja sitä kuunnellessa saavutan hetkittäin eräänlaisen flow-tilan. Tuota kappaletta kuunnellessa mieleeni alkoi itkun keskelle tulvia lyhyitä lauseita. Niitä ääneen hiljaa lausuessani, pääni sisällä oleva sekamelska alkoi lokero lokerolta tyyntyä.

Nimesin nämä lauseet minun mantroikseni, jotka ovat minun ”murehtimisvapaa varttini”. Se on minun
uskoni ja luottamuksen lähde, joka on suurempi kuin sisäinen pelkoni.

Minun mantrani ovat seuraavia:
– Haihduta kaikki murheet, tuo mukanasi hyvän olon purjeet
– Huolesi jontkaan heitä, ilo ja onnellisuus kehoosi keitä
– Hengitä syvään lempeys ja hyvä, puhalla ulos pimeys ja paha
– Vie pois surujen tonni, tuo tullessasi ilo, valo ja vapauden onni
– Ota vastaan hiljaisuus ja rauha, tunne sanattomuus ja viisauden taika

Näin jälkeenpäin miettien olin päässyt tilaan, jossa olin palannut kaukaa, takaisin itseeni ja tähän hetkeen. Olin saavuttanut olotilan, jossa ei ole mennyttä eikä tulevaa. Siinä hetkessä minun oli hyvä ja turvallista olla.

Tunsin oman kehoni ja omat rajani. Sen, että elän ja hengitän.

-Unikukka

Yllä oleva kuva voi olla vain kuva kuvien joukossa tai sitten se voi puhutella syvemmin. Mutta mitä kukin meistä ensin näkee, kun katsoo tuota yllä olevaa kuvaa?

Katsoja ei varmaankaan mieti mitä tuo kaunis talvinen kuva on vaatinut ollakseen ”valmis”. Kuinka paljon työtä itsensä kanssa on joutunut tekemään, jotta on saanut ulkoiluvaatteet päälle ja saanut itsensä ulos kameran kanssa. Saati, että on saanut itsensä siihen moodiin, jotta kykenee näkemään muutakin, kuin mitä kaikkea sisimmässään kantaa ja on kantanut edeltävät päivät.

Kuinka paljon se vaatii hankalana päivänä, että astuu ovesta ulos vain aistiakseen mille ulkoilma tuntuu. Aistiakseen valoa, kirpakkaa pakkasta ja lunta. Nähdäkseen talven kauneutta.

Hengittääkseen, antaakseen kylmän tuntua varpaissa ja sormissa, nenänpäässä. Ollakseen hetkessä.

Ennen tuota kuvausreissua ja kuvan ottamista on käyty vahvoja tunteita herättävä vuoropuhelu itsensä kanssa, teemalla syyllisyys. Siinä pohjalla kokemus siitä, onko lupa pyytää ja saada apua. Siitä, että rohkenee kysyä ja ottaa apua vastaan. Siitä, ettei tarvitse eikä ole pakko aina pärjätä tai jaksaa yksin. Apua saa ja voi, ja ennen kaikkea, on lupa ottaa vastaan.

Syyllisyys herättää usein vahvoja tunteita. Syyllisyyttä voi kokea ”kaikesta”. Ja aika usein siinä käy niin, että syyllisyys on kuin magneetti, joka imee itseensä asioita, tunteita, ilmeitä ja eleitä sitä mukaa, kun sitä ruokkii ”oikeilla eväillä”. Lopulta se onkin sellainen syyllisyys möykky.

Kun näkee vain vastauksia ja vaihtoehtoja, joissa ei ole valoa tai toivoa, on vaikeaa uskoa ja luottaa parempaan. Silti, uskon että siellä kaiken syyllisyyden, synkkyyden ja pimeyden keskellä, ei ole pelkästään sellaista, millaisena se kaikki ensisilmäyksellä näyttäytyy.

Mistä se ”kaikki” muodostuu?

Aloitetaan siitä, mikä on helpointa ja mikä tulee ensin mieleen. Otetaan siis työvälineeksi palapeli ja muruset (ei koko kakkua), ja pilkotaan sitä hitusen pienempiin osiin. Näin nähdäkseni pääsee pintaa syvemmälle.

Tunteita, joita syyllisyys minussa herättää, on ennen kaikkea viha ja vitutus. Noista nousee ahdistus. Ahdistus tulee siitä, että minä olen tehnyt jotain väärää, koska olen saanut apua (kuulostaa oudolle, eikö?).

Miksi ajattelen noin? Koska alan epäillä, onko minulla siihen lupa, siis saada apua. Lupa itseltäni. Ansaitsenko sen tai olenko riittävän arvokas, kaiken sen avun ja tuen arvoinen? Nämä tunteet nousevat taasen lapsuudesta ja nuoruudesta ja siellä koetusta turvattomuudesta. Eli syyllisyys nostattaa turvattomuutta. Se kätkee alleen noita aiemmin mainitsemiani, vihaa ja vitutusta. Lisäksi ehkä hitunen pelkoa ja suruakin.

Mistä asioista syyllisyys nousee? Muun muassa siitä, että saan viranomaisilta apua. Siitä, että rohkenen pyytää apua ja otan sitä vastaan (vaikka se ei ole helppoa, mutta helpompaa kuin aiemmin). Siitä, etten ole yksin asioiden kanssa ja että minun ei myöskään tarvitse olla yksin. Siitä, että asiat ovat ylipäätään paremmin kuin aiemmin. Siitä, että pyrin keskittymään siihen, mikä on hyvin, enkä murehdi liiaksi jälkikäteen sitä, mitä olisin voinut tehdä toisin tai missä meni pieleen.

Ehkä olen oppinut tähän saakka elämässä ainakin sen, ettei mikään tule ilmaiseksi ja oppinut sen kantapään kautta. Tiedän, että itse on asioiden eteen tehtävä myös oma osuutensa, kukaan toinen ei voi kaikkea tehdä toisen puolesta. Ei ainakaan niin kauan kuin itsellä on ymmärrystä ja kykyä hoitaa omia asioitaan.

Eli se mitä yritän sanoa on, että kaikki ei näy ulospäin ja että on mentävä sille (kuuluisalle) epämukavuusalueelle mennäkseen eteenpäin. Ei ole aina kivaa tai mukavaa kuulla ja nähdä asioita, joita ei haluaisi. Itsellä ainakin eteenpäin meno on vaatinut juuri sen, että sietää epämukavaa oloa ja epävarmuutta, kipeitä faktojakin itseä koskien. Pelkästään ”kivalla” kun ei pitkälle pääse.

Ja jokainen meistä tekee itse omat valinnat ja ratkaisut sen mukaan, kuinka voi, jaksaa, kykenee, ymmärtää, haluaa, osaa… Kuitenkaan kaikkea mitä ”myydään”, ei tarvitse ostaa, pätee tässäkin. Ja aina ei ole edes tarkoituksen mukaista mennä tai päästä eteenpäin. Joskus riittää jo se, että on siinä missä on.

Ja toisaalta, ajattelisin, että itse matka on se, joka palkitsee – ei tavoite tai päämäärä. Vaikka tavoite olisikin saada onnistunut valokuva, ei se tuntuisi miltään, jollei kuljettu matka olisi sen arvoinen.

Minulla on vielä matkaa kuljettavana itseni kanssa. En ole valmis tai ehyt. Minussa on arpia, haavojakin. Olen aika ajoin hyvin ankara ja vaativa itseä kohtaan. Voin sanoa toiselle ”olet tärkeä, olet rakas ja sinä riität”, mutta itselle niitä opettelen.

Minun valokuvani ei siis ole vielä ”valmis”. Se vaatii vielä harjoittelua, sommittelua, hiomista, epäonnistumista, tarkennusta, erilaista perspektiiviä ja erilaisia kuvakulmia, tunnustelua ja peilaamista, raamit – eli elämää itseään, ei enempää eikä vähempää.

-Kynnyksellä-

Minulle tämä on tosi tärkeää, kirjoittaa ja jakaa tuotoksia nimenomaan Ullamaijan sivuilla. Siihen liittyy ennen kaikkea luottamus ja turva. Ja ne ovat minulle kaksi hyvin tärkeää asiaa. Tekstien ja videoiden työstäminen edistää myös omia prosesseja ja sitä kautta omaa henkistä kasvuani.

Oma tarina ja sen läpikäyminen ei ole kaikkein helpointa. Mutta ilman tätä Ullamaijan ”luomaa” väylää, en olisi varmaankaan tässä, missä nyt olen itseni kanssa. Se, että tuotoksia saa jaettua ja että niitä joku mahdollisesti lukee, katsoo ja kuulee, antaa myös minulle paljon. Niiden merkitys ei jää minulle vain siihen, että niiden tuottaminen jo sinällään palkitsee. Kuten sanottu, jotain kun saa annettua itsestään ulos, niin jollekin muulle itsessään vapautuu tilaa. Ja tarkoitan nimenomaan rakentavassa mielessä.

Tässä elämänvaiheessa, on hyvä olla. Elämässä on haasteita, mutta silti. Uskallan olla armollisempi itseä kohtaan ja on lupa ja tilaa tunteille, joita aiemmin olen sysännyt sivuun tai juossut karkuun, taikka kääntänyt sen kaiken epätoivoisesti itseeni. Siedän myös erilaisia tunteita ja tuntemuksia aiempaa enemmän. Aina niissä ei ole mukava olla, mutta epämukavuutta on vaan joskus siedettävä ja hyväksyttävä se, että on epämukavaa, päästäkseen elämässä eteenpäin.

”Sanoittaja”

Kylläpä väsyttää. Voisin vain nukkua.

Olen pohtinut että jo raskausaikana univelkaa ehti kertyä monelta kuukaudelta ja samaten synnytyksen jälkeenkin.

Välillä mietin, yhä uudelleen ja uudelleen että tätäkö elämäni todellakin on.

Herään aamulla viideltä muksun kanssa syömään aamupuuroa ja aamutoimien jälkeen on leikkien ja aamujumpan aika.

Kun koko poppoo on saanut aamutoimet tehtyä on aika alkaa suunnitella päivän askareita. Milloin posti tai kauppareissut, milloin ulkoilua tai lapsen harrastustoimintaa.

MUTTA tässä välissä kun pysähdyn ja katson rakasta lastani. Minulla on kerrankin aikaa vain olla ja nauttia siitä mitä olen elämässäni saanut aikaan.

Ilman perhettäni en olisi kokonainen ja elämäni olisi aika tylsää.
Joten olen todella kiitollinen siitä, mitä elämässäni on vaikka välillä väsyttääkin.

– Titiuu

Korona on nyt kaikkialla ja aiheena myös vastaanottokäynneillä. Puhutaan huolesta, kuin myös harmistuksesta. Toisia pelottaa oma tilanne, suurinta osaa se, että sairastuttaisi läheisiään. Toisia taas harmittaa, jopa pelottaa viruksen aiheuttamat taloudelliset vaikutukset. Joitain taas ärsyttää tilanteeseen liittyvä hysteerisyys. Tosin hysteriointi oletus on vähentynyt päivä päivältä. kuulostaa siltä, että asian vakavuuteen ollaan todella herätty.

Psykoterapiaprosessille nykytilanne asettaa siinä määrin haasteita, että jossain kohtaa lähitulevaisuudessa varmasti jokaisella on vaihe, jolloin ei voi tulla vastaanotolle paikan päälle. Itsehän reagoin virustilanteeseen niin, että varotoimena siirryn tekemään työtäni pelkästään etänä kahden viikon ajaksi (16.-27.3.), minkä jälkeen varotoimen tarpeellisuus arvioidaan uudellen. (Jälkihuomio: Niinhän siinä kävi, että tuli useampi kuukausi, jotka tein kokonaan etänä ja sittemmin ”hybridinä” vaihdellen etä- ja lähitapaamisia. Nyt huhtikuussa 2021 voin todeta, että suurin osa asiakkaistani on edelleenkin etänä ja uskonkin etäilyn jäävän va). Eli nyt valitettavasti kaikki asiakkaani ovat siinä tilanteessa, että haastan heitä kokeilemaan etäyhteyttä. Monien kanssa tätä on toteutettu aiemminkin ja muutama terapiakontakti on koko ajan etänä toteutettava.

Realismia on varautua siihen, että lähikontaktissa tapahtuvat tapaamiset joudutaan pitämään tauolla huomattavasti pidemmän aikaa, kuin mitä tuo kaksi viikkoa. Terapiaprosessin jatkuvuus ja intensiivisyys tulisi pyrkiä kuitenkin turvaamaan.

Jälkihuomautus: Niinhän siinä kävi, että tein useamman kuukauden pelkästään etänä, sittemmin ”hybridinä” vaihdellen etä- ja lähitapaamisia. Nyt huhtikuussa 2021 enemmistö asiakkaistani on etänä ja uskon että etäily jää jatkossa vaihtoehtoiseksi tavaksi käydä psykoterapiassa.

Onneksi etäyhteys mahdollisuus on olemassa. Tosin Kela linjaa niin, että yksilöpsykoterapiaa voi tehdä videopuhelun kautta, mutta pari- ja perheterapiaa ei. Tätä en täysin ymmärrä, pidetäänhän videoteitse erilaisia ryhmätapaamisia ja kokouksia vaikka kuinka paljon. Mielestäni näissä nykyisissä poikkeusolosuhteissa olisi aika antaa mahdollisuus myös muille kuin yksilöterapioille.

Takaisin tälle omalle kentälle, eli yksilöpsykoterapiaan. Kaikille istunnon toteuttaminen etänä ei sovi, tai tällainen oletus ainakin on. Kokeilematta en kuitenkaan tyrmäisi vaihtoehtoa. Elektroniikka on harvoin esteenä, nykyiset etäyhteyssysteemit ovat yksinkertaisia käyttää ja ikään kuin toimitetaan asiakkaalle palveluntuottajan toimesta. Käytännössä lähettämällä linkki, josta pääsee osallistumaan suojattuun videopuheluun. Eli tarvitaan verkkoyhteys ja laittena voi toimia tietokone, tabletti tai puhelin.

Itselläni on käytössä terveydenhuollon palveluille rakennettu sovellust Doxy.me, joka aktivoituu asiakkaalle lähettämäni linkin kautta. Yhteyden käyttöönotossa tulee antaa lupa kameran ja mikrofonin käyttöön, tee tämä hyvissä ajoin ennen istunnon alkamista. Videotapaamiseen tullaan kirjautumalla omalla etunimellä Ullmaijan ”odotushuoneeseen”. Kirjautumisen jälkeen oman laitteen kamera aktivoituu, mutta videoyhteys ei avaudu, ennen kuin poimin asiakkaan tuosta virtuaalisesta ”odotushuoneesta”.

Käyttämäni etäyhteyslinkki on Kelan hyväksymiä. Kela on jo usean vuoden ajan mahdollistanut yksilöpsykoterapian tekemisen etäyhteydellä, mikä totta tosiaan osoittautuu tarpeelliseksi erityisesti tänä päivänä. Koronapandemian myötä Kela on hyväksynyt kuntoutuspsykoterapioissa myös tavallisen puhelun käytön.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että etäkontaktia kannattaa hyödyntää monissa muissakin tilanteissa. Itse olen käyttänyt videopuhelua silloin, kun asiakas on muuttanut toisella paikkakunnalle tilapäisesti tai pysyvästikin. Esimerkiksi voinnin kohentuessa on tullut mahdolliseksi lähteä opiskelemaan, jolloin lähes kaikki elämässä muuttu, mutta tuttu terapiakontakti voi jatkua. Tai, työelämä heittelee ympäri Suomea, joskus kauemmaksikin. Aikaero voi tuottaa haastetta, toistaiseksi ei ole mennyt yötöiksi 😉

Mitä tulee kasvokkain tapaamisen ja etätapaamisen vertailemiseen, niin usein kuulee epäiltävän katsekontaktin heikkenemistä. Oma kokemukseni on, että se saatta jopa vahvistua. Joillekin juuri se on vaikeaa, että terapeutti katsoa napottaa jatkuvati kameraan, eli suoraan silmiin, mutta siitä voidaan sopia, että ei tarvitse kummankaan jatkuvasti silmillä toistaan naulita. Toisille on kokemuksellisesti tärkeää päästä terapiahuoneeseen, pois omista ympyröistä, joissa ei välttämättä olekaan riittävän rauhallista mahdollisuutta keskittyä hetki vain omiin asioihin. Toisille taas on rennompaa olla omassa kotona, tutulla sohvalla, kissa kainalossa. Nykyisin on myös usein se tilanne, että oman paikkakunnan terapeutit ovat varattuja pitkäksi aikaa eteen päin, jolloin terapian aloittaminen voisi ehkä aikaistua vähän laajemmalla palveluntuottajahaulla. Omalla paikkakunalla voi myös olla niin paljon tässä mielessä haitallisia verkostoja, esimeriksi terveydenhuollon ammattihenkilöillä, että terapia on tarpeen toteuttaa jossain muualla. Kela edellyttää että kaksi tapaamista tulee toteutua kasvokkain vastaanotolla, jatkon voi tehdä etänä. Omakustanne terapioissa tätä rajoitetta ei ole.

Kelan uusin ohjeistus löytyy täältä: Koronaviruksen vaikutus asiakkaiden kuntoutuspalveluihin

Viime viikkoina on mieleeni palannut muistikuvia menneestä. Noissa muistikuvissa en koskaan onnistunut
siinä, mitä epätoivoisesti silloin yritin. Mietin miksi? En sitä, miksi en onnistunut, vaan että, miksi minulla oli
niin paha olla?

Siihen on varmasti monta syytä, mutta tärkein lienee se, etten kokenut olevani minkään arvoinen – en
itselle, enkä kellekään toiselle.

Minulle esitettiin tänään kysymys: Mikä tuottaa minulle suurta iloa? Toistettuani tuon kysymyksen ääneen
toinen silmäni alkoi vuotaa ja toinen kostui kyyneleestä.

Mieleeni tuli kolme veljeni poikaa. He ovat minulle tärkeitä ja rakkaita, vaikken viime aikoina ole heidän
elämässään fyysisesti läsnä, juuri ollutkaan. Silti he tuovat, ihan vaan olemassa olollaan, minulle suurta iloa.

Olen tehnyt elämässäni vääriäkin valintoja ja elänyt tavalla, joka on sinällään jo saattanut minua vaikeuksiin
ja riistänyt melkein hengen minulta. Olen tehnyt asioita, joista en ole ylpeä, mutta niidenkin kanssa on vain
pitänyt oppia elämään, koska kaikkea ei ikävä kyllä ole voinut unohtaa, saati muuttaa.

Itsensä arvostaminen on nostanut minussa päätään sitä mukaa, kun olen alkanut ymmärtää, ettei elämä ole
vain pieleen menneitä valintoja tai sarja epäonnistumisia. Se ei myöskään ole valmiiksi pureskeltuja
vastauksia tai pelkästään sattumia, joihin ei itse voi vaikuttaa. Elämä, on enemmän.

Kun turva ja itsestään välittäminen eivät ole olleet itsestään selvyys, on niitä joutunut ja saanut rakentaa
pitkin matkaa aikuisuuteen ja aikuisena. Minulle itseni arvostaminen on viime aikoina tarkoittanut sitä, että
ei ole ihan sama, kuinka minua kohdellaan, kuinka minulle puhutaan tai kuinka puhun itse itselleni.

Itseni arvostaminen on herännyt hiljalleen. Se on rakentunut siitä, että minulla on nyt elämässä ihmisiä,
jotka arvostavat minua ja välittävät minusta. Ihmisiä, jotka eivät satuta tai kohtele minua kaltoin. Ihmisiä,
joilla minulle on merkitystä.

Ihmissuhteeni ovat usein haasteellisia, harvemmin pelkästään kepeitä tai täysin mutkattomia. Tiedostan,
että olen ihmisenä – en se maailman helpoin, mutta on minulla hyvät ja vallattoman ihanat puolenikin.

Turvan ja nimenomaan sisäisen turvan, näen pitkälle itseni arvostamisena. Ellen tekisi töitä sen
rakentamisen eteen, en välittäisi itsestäni. Sen rakentaminen ei ole aina kivaa tai kivutonta, koska siihen
liittyy paljon asioita, monella tasolla ja monenlaisia. Suurimpana ehkä irti päästäminen, luopuminen ja
minuun juurtuneet, ei rakentavat toimintamallit.

Itsensä arvostaminen ja turva, ovat tärkeä osa niitä elementtejä, joista elämän peruspilarit mielestäni
koostuvat.

Elämä itsessään on ollut jatkuvaa muutosta. Sen mukaan mitä se on tuonut tullessaan ja mitä se on vienyt
mennessään. Mitä haasteita ja millaisia kohtaamisia on matkan varrella ollut.

Olen kirjoittanut joskus, siteeraten jotain toista, että elämä on lahja ja jokainen päivä on uusi mahdollisuus.
Sitä se on, vaikka heikkoina hetkinä, sitä ei kykene niin näkemään. Kohtaamiset matkan varrella erilaisten ja
eri-ikäisten ihmisten kanssa ja aika, jonka jaat toisen kanssa, ovat arvokkaita ja lahja jo sinällään. Ja se, että
joku on sinulle merkityksellinen ja tärkeä ja että välität ja sinusta välitetään.

Ajattelen elämästä tavallaan myös siten, kuin näen itseni ja minua ympäröivän maailman kameran linssin
läpi.

Aina en saa onnistuneita kuvia, en ole kuvatessa läsnä, en löydä sitä mitä haen kuvaamalla tai en saa
tyydytystä siitä mitä teen. Joskus kuvaaminen voi olla pelkästään suorittamista ja/tai fokuksen siirtämistä
pois ikävistä asioita. Välillä kuvat ovat mustavalkoisia ja välillä värillisiä. Välillä kuvaaminen tuottaa suurta
iloa ja hyvää oloa. Välillä kokee onnistumista ja luottaa täysin itseensä ja siihen mitä tekee.

Kuten elämä, niin kameran linssikin voi olla välillä sumea ja suunta hukassa. Ei arvosta itseään, eikä
elämäänsä. Silloin tulee palata perusasioihin, yrittämättä yhtään enempää. Riittää, kun vain on ja tekee sen
mihin sillä hetkellä pystyy ja kykenee.

Kuvatessa on hyvä tunnistaa ja tuntea käytössä olevat välineet. Silloin tietää, mitä tulee milloinkin käyttää,
mistä on hyötyä ja apua, ja missä tilanteessa.

Minulle kamera on eräänlainen kompassi ja turvasatama. Se näyttää usein suunnan mihin kulkea, toimii
välineenä rauhoittua ja kertoo, milloin on suotavaa pysähtyä. Kamera ja kuvaaminen on minulle myös
aikalisä.

Kaikki se mitä koen, näen, tunnen ja hahmotan kuvaamisen ja valokuvien kautta, kertoo minusta.
Kuvaaminen on minun elämääni – ei enempää eikä vähempää.

Kameran linssi toimii myös ystävänä itselle. Se opettaa lempeyttä ja armollisuutta. Ennen kaikkea, se on
ystävä, joka näkee sinut juuri sellaisena kuin olet. Arvokkaana ja yhtä elämänkelpoisena kuin kuka tahansa.
Elämä tarjoaa erilaista. On tärkeää poimia se olennainen – Ei ”ostaa” kaikkea sellaisenaan, vaan mutustella
ja muokata omannäköinen ja omanoloinen elämä.

-ToinenKevät-