Kenellä on varaa mennä leimaamaan toinen ihminen toivottomaksi tapaukseksi?

Kantaako ne siivet?

Tai miksi ylipäätään tällaisia kannaottoja tarvitaan?

Päivi Nurminen kirjoittaa Potilaan lääkärilehdessä julkaistussa artikkelissaan Toivottomasta tohtoriksi: ”Hoi­don ja kuntou­tuksen tulisi pyrkiä siihen, että ihmisellä on mahdol­lisuus elää elä­määnsä sai­rauden ja oi­reiden kans­sa tai il­man nii­tä, mut­ta elää hy­vää, oman­nä­köistä ja aktii­vista elämää. Kes­keistä täs­sä on yk­silön koke­muksen kunnioit­ta­minen, oi­keus päät­tää omista asioistaan ja vai­kuttaa elä­määnsä se­kä muut­taa asioita it­se.  Mitäpä muuta se voisikaan olla, tekisi mieli sanoa… mutta jos ihan rehellisiä ollaan, niin toteutuuko tämä tavoite meidän hoitamisen kulttuurissa?

Niin, kantaako ne siivet? Ei tiedä, ellei yritä. Jos väsähtää, se ei ole epäonistuminen. Tarvitaan vain uusia, parempia suunnitelmia. Aina voi tarvittaessa palata takaisin tukevampiin auttamisen rakenteisiin. Sinne vaan, seilaamaan kohti elämää!

Ei se aina näin tyyntä ole, mutta kelluu se!