Kävin hiljattain katsomassa Mikkelin Naisvuorella kesäteatterin ”506 ikkunaa”. Se
herkisti ajattelemaan elämää ja ihmisiä, joita matkan varrella olen tullut
kohdanneeksi.
Kirjoitin noin puoli vuotta sitten blogi tekstin ”Kun askeleet eivät olekaan
itsestäänselvyys”. Tuota tekstiä kirjoittaessa kuntoutumiseni oli aluillaan ja arkea
elin kirjaimellisesti hetkessä, askel kerrallaan. Mietin tuon teatteri esityksen jälkeen sitä tilannetta puoli vuotta sitten, kun kulkuvälineinä oli pyörätuoli ja rollaattori. Kun mitään täysiä takeita kuntoutumisesta ei annettu, jotta millä ihmeen voimalla sieltä nousin. Se nousu ei olisi onnistunut ilman ammattiauttajia ja viranomaisia. Se nousu ei olisi onnistunut ilman ystäviä. Se nousu ei olisi onnistunut ilman kavereita tai satunnaisia kohtaamisia tuntemattomien ihmisten kanssa. Ja se nousu ei olisi onnistunut ilman motivaatiota ja kovaa työtä.
Jos elämä on tarjonnut paljon ikävää, on siinä ikävässä kuitenkin ollut myös hyvää. Se hyvä on näyttäytynyt aitona välittämisenä ja rakkautena. Olen ollut onnekas, että elämääni on tullut ihmisiä ja asioita, jotka ovat saaneet näkemään elämän elämisen arvoisena. Ihan vaan siksi, että se on elämää.
Toisinaan mietin, näkyykö psyykkinen tai fyysinen sairauteni minusta ulospäin. Kuitenkaan tuolla teatterissa, suuressa ihmisjoukossa, en ajatellut sen enempää sairauttani. Olin yksi muiden joukossa. Se on yksi tärkeimpiä asioita, minkä olen tämän vuoden puolella oivaltanut. Minun eikä kenenkään toisen ihmisarvoa alenna se, että on jokin sairaus. Se ei tee meistä kenestäkään huonompaa tai alempiarvoisempaa ihmistä.
Se, että elämä aika ajoin haastaa meistä kutakin, ei mielestäni anna lupaa luovuttaa. Silloin on vaan löydettävä toivoa ja voimaa jostakin. Se toivo voi olla jonkun sanat, katse tai kosketus tai tunne jostakin. Se voi olla jokin muisto tai hetki lähimmäisen kanssa tai vaikka vain tuntemattoman ohikulkijan kaunis ele. Se mikä toiselle voi merkitä paljon, voi toiselle olla pelkkä huomaamaton, pieni hyvä teko.
Muistetaan siis olla ystävällisiä ja kohdella jokaista siten, kuin toivoisi itseä kohdeltavan. Muistetaan kunnioittaa toista ja toisen rajoja. Muistetaan, että jokainen meistä voi joskus tarvita apua. Muistetaan myös, että aina sitä apua ei ole helppoa vastaanottaa. Muistetaan sanat – ole hyvä, kiitos ja anteeksi. Ja muistetaan kysyä ja kuulla – mitä Sinulle kuuluu nyt ja mitä Minulle kuuluu nyt.
Katso tästä video Kesä prod2.
-Ritva Valjakka-