Kun askeleet eivät olekaan itsestäänselvyys

Miltä se tuntuu ja mitä se herättää, kun joutuu opettelemaan askeleensa uudestaan?

Minulle, liikkuvalle ja liikunnalliselle ihmiselle, se on täysi shokki. Kyllähän aikuisen ihmisen tulisi tietää, ymmärtää ja hahmottaa kuinka kävellään. Kuinka otetaan askel eteen, taakse ja sivulle. Kuinka kävellään portaita tai kuinka se jalka ylipäätään liikkuu ja nousee. Kuinka noustaan varpaille tai kantapäille tai tiedämme missä asennossa, milloinkin olemme.

Palaan ajassa taaksepäin.

En osannut olla vihainen, enkä surullinen, siitä mitä oli tapahtunut. En osannut itkeä, enkä tuntenut oikeastaan muutenkaan mitään. Tunteille ei ollut tilaa, eikä lupaa. Tiesin kuitenkin, että tunteet tulevat jossain vaiheessa, kun on niiden aika. En myöskään alkuun täysin ymmärtänyt sitä, että vie aikaa, kunnes kaikki palaa ennalleen tai palaako kaikki ennalleen.

Tuskaa ja hikeä, harjoitusta toisen perään.

Harjoituksissa vaadin itseltäni aina vaan enemmän, välillä liikaakin. Unohdin antaa kehon ja mielen siinä välissä levätä. Tahtotila oli kova ja kasvoi aina sitä mukaa, kun itselle asetettu välitavoite oli saavutettu. Puskin sisukkaasti eteenpäin.

Tuli hetkiä, kun harjoitus ei kulkenutkaan toivotulla tavalla. Tuli itku ja valtava pettymys. Tuli syyllisyys. Tuli pelko, tuli viha. Tuli suru. Entä jos jäänkin tähän?

Oli hetkiä, kun harjoitusten lomassa liikutuin kyyneliin. Siitä kaikesta, missä olin päässyt eteenpäin ja olin lähempänä päätavoitetta – kotia ja kotona pärjäämistä.

Tuli vihdoin päivä, jolloin jätin kuntoutusosaston ovet taakseni. Tuli itku. Siitä, että olin saanut sen, mitä sinne mennessä en uskonut saavani – kyvyn ja taidon kävellä omin jaloin pois. Tuli liikutus. Siitä, että olin saanut jakaa toisten kuntoutujien kanssa ajatuksia ja kokemuksia, sekä antoisia harjoitus hetkiä. Ja siitä, että olin saanut osaavaa ja asiantuntevaa apua.

Päätavoitteeni – koti ja kotona pärjääminen, ei mielestäni tarkoita sitä, että arki sujuisi tutussa miljöössä ongelmitta. Minulle koti ja kotona pärjääminen on sitä, että se tärkein työ tehdään siellä turvallisessa tutussa ympäristössä, niillä resursseilla, mitä milloinkin on käytettävissä. On viisautta hakea apua ja tukea, kun tuntuu ettei omat voimat riitä kaikkeen mitä arki tuo tullessaan.

Tässä ”projektissa” suurimpia haasteita ei ehkä niinkään minulle ole ollut tuo kävelemään opettelu, vaikka se on ollutkin ISO haaste. Vaan enemmänkin keskeneräisyyden, väsymisen ja erilaisten ulkoisten ärsykkeiden sietäminen, sekä tunteiden tunnistaminen ja niiden käsittely. Lisäksi arjen askareet asettaa omat päivittäiset haasteensa. Kaikki kun ei tapahdu entiseen malliin, ei yhtä joutuisaan eikä yhtä jouhevasti. Väsyminen tulee nopeammin, eikä omia rajojaan ja voimiaan vielä täysin tunnista ja kuppi menee niin sanotusti nurin. On muistettava, että toipuminen ja vahvistuminen – niin kehon kuin mielen – vie vielä oman aikansa.

Tiedän, että minun hyveisiin ei kuulu sanat armollisuus ja lempeys itseä kohtaan, eikä liiemmin maltti. Nyt on kuitenkin oiva hetki opetella noita, sekä myöskin opetella asettamaan prioriteeteissa itsensä ja kuntoutumisensa etusijalle.

Tiedän ja luotan siihen, että selviän. Mutten omin voimin, vaan yhteispelillä ja ajan kanssa. Vaikka jalat ovatkin hetkittäin hyytelöä ja mieli kuralla, eikä arjen askareet suju niin kuin haluaisi ja toivoisi, niin silti valoa kohti mennään.

 

I won’t give up!

– Ritva Valjakka –