Tämä mieli tämä sydän. Nämä kädet nämä jalat. Tämä keho tämä sielu. Nämä korvat tämä suu. Minä ja mun maailma. Juuri nyt kuin pysäkillä hiljaisella, odottaen. Juuri nyt kuin matkaa myrskyssä tehden, kauas, lähelle – paikallaan. Juuri nyt kuin palapeli hiekalla, kivistä, kyynelistä koottu. Juuri nyt elämältä kysyen, kyseenalaistaen. Juuri nyt tuntojani tutkaillen.
Lukiessani kirjoitusta ”En suostu yksinkertaisesti häviämään ihmisten silmistä” jäin miettimään ja puntaroimaan asioita ja tapahtumia elämässäni. Mietin valintoja, joita teen ja olen tehnyt, minkä ja kenen tai keiden vuoksi. Mietin myös sitä mikä laittaa toistamaan ja miksi toistaa toimintatapoja, jotka ovat itselle vahingollisia ja järjenvastaisia.
Palaan ajatuksissani hetkiin merkittäviin. Sellaisiin, jolloin tunsin eläväni ja annoin elämän kuljettaa. Palaan ajatuksissani lähelle ihmisiä, joiden kanssa oli hyvä olla. Palaan ajatuksissani hetkiin ja asioihin, joista sain voimaa. Palaan hetkiin, jolloin riitin itselle sellaisena kuin olen. Palaan matkalle, jolloin oli lupa elää ja olla.
Mietin nyt, missä meni vikaan ja mikä on muuttunut? Elinkö elämääni toisten kautta, toisille, unohtaen itseni? Mihin nyt ja kenen tai keiden kanssa? Tämä vuosi lopuillaan ja tuleva edessä. Haasteellinen ja haastava, mielenkiintoinenkin. Jotain johon tarttua, jotain josta päästettävä irti ja jotain joka vain läpielettävä.
En toivonut itselleni murtunutta maata, mutta niin vain kävi. Sen maan käänsin itseeni kohdellen itseäni ja kehoani kaltoin. Viha, inho, itseinho, pettymys, syytös, häpeä – niistä mun maa koostui. Ruoska ruoski, syyllistin ja syyllistyin. Pelasin elämän ja loputtomuuden peliä. Keho haavoilla, mieli naarmuilla, sydän kivusta kipeänä. Tuli hetki, kun en enää jaksanut. Mun oli avattava suu, löydettävä sanat ja antauduttava autettavaksi.
Päivät ovat erilaisia ja koostuvat erilaisista hetkistä. On hetkiä, jolloin maa jalkojeni alla on rajansa ja itsensä tunteva maa. Silloin maa ottaa pehmeydellä vastaan sen mitä hetki tuo tullessaan. Jos se tuo ikävää tai kaipuuta, olkoon niin. Jos se tuo surua tai vihaa, olkoon niin. Jos se tuo iloa, olkoon niin. Tai jos se tuo hyvää oloa ja turvaa, olkoon niin. Noina hetkinä teen ja touhuan, olen läsnä ihmisille, elän vahvasti tätä hetkeä ja suunnittelen malttamattomana tulevaa.
On hetkiä, jolloin mikään ei suju, mitään ei jaksa ja yksinkertaisesti vain itkettää. Saan hillittömiä raivareita, itsetunto on olematon ja mitään en mielestäni osaa. Ei ole ketään kenelle puhua tai kertoa ajatuksensa ja sen miltä tuntuu. Noina hetkinä elämä kysyy ja kyseenalaistaa.
On hetkiä, jolloin suoritan ja siirryn mekaanisesti tehtävästä toiseen liittämättä siihen sen enempää tunteita tai muutakaan. Tapaan ihmisiä – en kohtaa, en ole läsnä. Olen vieras itselle ja olen vieras mua ympäröivälle maailmalle.
Ajatelkaamme, että mieli toimii muistikortin tavoin. Sinne tallentuu hetkiä ja tapahtumia ja sieltä pyyhkiytyy niitä pois. Jotkut niistä vievät enemmän tilaa kuin toiset, samoin jotkut ovat tallentuneet syvemmälle kuin toiset. Nuo syvemmällä olevat tapahtumat ja hetket ovat ikään kuin suojattuja, ja siten hieman työläämpiä palauttaa mieleen ja toisaalta työläämpiä pyyhkiä pois muistista. Joka tapauksessa jokainen hetki ja tapahtuma jättävät jäljen. Keho muistaa, mieli muistaa, samoin eri aistit tuovat mieleen muistoja.
Murtunut maa jätti minuun jäljen ja se avasi jälkiä. Se nostattaa tuntoja ja tunteita. Sisäinen vuoropuhelu on hetkittäin armotonta ja raakaa ja vastaväitteille ei ole sijaa. Kauppaa käydään niin tunteiden luvallisuudesta kuin omasta hyvinvoinnista ja perustarpeiden huolehtimisestakin, eikä niistä aina edes neuvotella.
Mietin, ovatko ihmiset ympärilläni muuttuneet? Olenko minä muuttunut? Kysymyksiä, joihin osaan nyt vain sanoa, että jokin on muuttunut. Murtunutta maata en voi muuttaa, en palata ajassa taaksepäin tai tehdä asioita toisin. Sen mitä voin muuttaa ja mihin voin vaikuttaa, on oma suhtautuminen tapahtuneeseen. Kun muutan omaa suhtautumista ja asennetta, on muutos toiminnan tasolla mahdollista. Se on alku ja enemmänkin ja siitä on hyvä lähteä luomaan tulevaa.
Maa jalkojeni alla? Vahvuuden, herkkyyden ja voimavarojen maa. Se on maa, jossa vallitsee välillä kaaos ja epäjärjestys. Maa, joka ajoittain huojuu ja horjuu, antaa myöten. Se on maa, jossa toivo elää vahvempana kuin toivottomuus ja se on maa, joka ei koskaan lakkaa yrittämästä tai anna periksi. Sellainen on maa minun jalkojeni alla.
-Unikukka-