Palaset hukassa

Elämäni palapeli – tuntuu kuin olisin aivan hukassa,

aivan kuin kaikkii tuhannet palapelin palat olisivat levinneet ympäri valtavan salin lattiaa.

 Ja minä en tavallaan tiedä, mistä alkaisin elämääni kasaamaan – ja

tavallaan minä tiedän ja tiedostan jo paljon, sitä mitä itse haluan ja mitä itse tarvitsen.

Kaipaan elämää, jota voisin elää itsestäni – minusta itsestäni käsin.

Että sisäinen ääneni olisi punainen lankani.

Että sydämeni ääntä kuuntelemalla ja sisintäni seuraamalla voisin tavoittaa kaiken

– kaiken mitä loppujen lopuksi hyvään elämääni tarvitsen.

Sillä ydin on siinä – todellinen onni ja tyytyväisyys tulee itsestäni käsin – ei ulkopuolelta.

MUTTA. Minun elämässäni se on suuri sana.

Se on kuin kynnys, jonka ylitse minä en osaa, enkä minä uskalla astua.

Sillä minua pelottaa ja minä epäröin.

Kun elämäni ideologia, ajatus ja päämäärä on ollut elää aina toisia varten,

toisista käsin ja siihen ikäänkuin muovautuen,

on tullut tapa unohtaa itsensä, minuutensa ja keskittyä toisiin

ja ajautua uudestaan – uudestaan tilanteeseen , jossa uuvun, jossa voin huonosti.

Ja minä hukkaan suuntani, hukkaan itseni ja ajelehdin yhä kauemmaksi siitä hyvästä,

mitä minä etsin ja mitä minä tarvitsen ja kuka minä loppujen lopuksi olen.

-Camilla-