Persoonallisuuden piirre vai häiriö?

Persoo­nal­li­suus­häi­riöitä luonneh­tivat poikkea­vasti koros­tuneet persoo­nal­li­suuden piir­teet, jot­ka aiheut­tavat yksi­lölle it­selleen tai muil­le huomat­tavaa hait­taa. Häi­riötä sairas­tavan on vai­keaa tun­nistaa piir­teiden ja nii­hin liit­tyvien on­gelmien yhteyttä. Persoo­nal­li­suus­häiriö on po­tilaan pa­ras yritys so­peutua peri­määnsä, kasvuym­pä­ristön ja nii­den yhteis­vai­ku­tuksen haas­teisiin, toteavat Max Karukivi ja Maaria Koivosto artikkelissaan Persoonallisuuspiirteistä häiriöiksi – kliinikon näkökulma

Persoonallisuushäiriöillä on raskas leima. Pitkään on ajateltu, ettei niille voida tehdä mitään, eikä tällainen ajatus ainakaan auta sen kummemmin sairastavaa kuin hoitavaakaan tahoa. Lisäksi ”kansan suussa” persoonallisuushäiriöistä puhuttaessa tarkoitetaan narsistisuutta, epäsosiaalista ja epävakaata persoonallisuutta, sekä psykopaattisuutta. Persoonallisuushäiriötä on paljon muitakin.

Persoo­nal­li­suus­häiriöt kehit­tyvät synnyn­näisten ja ympä­ris­tö­te­ki­jöiden yhteis­vai­ku­tuk­sessa. Van­hemman teh­tävä olisi aut­taa las­ta tunnis­tamaan, ymmär­tämään ja sääte­lemään tun­teitaan. Karukiven ja Koiviston artikkelissa käytetään esimekkinä epävakaata persoonallisuutta.

Epä­vakaan persoo­nal­li­suuden kehi­tyk­sessä lap­sen tun­teet ei­vät ole tul­leet kohda­tuksi hä­nen tarvit­se­mallaan ta­valla. Kasvuym­pä­ristö ei ky­kene aut­tamaan voimak­kaasti tun­tevaa, reaktii­vista las­ta ymmär­tämään, mis­tä hä­nen tunne­reak­tioissaan on ky­symys ja mi­ten nii­tä voi sää­dellä. Lap­sen omat tul­kinnat koke­muk­sistaan, käyttäy­ty­mi­sestään ja sen moti­vaa­tioista saa­tetaan ohittaa tai mitä­töidä.

Mitä­töinti kui­tenkin vies­tittää lap­selle, et­tä hän jo­ko ei tun­ne, mi­tä tun­tee, tai et­tä hä­nen ei pi­täisi tun­tea, mi­tä tun­tee. Sii­tä seu­raa hä­peän tun­ne, jo­ka voi al­kaa sä­vyttää ko­ko minä­kuvaa, Karu­kivi ja Koi­visto to­teavat.

Tun­teiden ohit­ta­minen joh­taa myös sii­hen, et­tei lap­si opi luot­tamaan koke­mus­tensa päte­vyyteen, vaan hän op­pii päin­vastoin kysee­na­lais­tamaan ja mitä­töimään tun­teensa ja mieli­pi­teensä. Seurauk­sena on, et­tä tun­teita ei eh­kä voi edes tun­nistaa, kun on taipu­vainen it­se mitä­töimään ne jo en­nen nii­den tiedos­ta­mista. Tun­teet täy­tyy kui­tenkin en­sin tun­nistaa ja hy­väksyä, jot­ta nii­tä voi­si sää­dellä.

Yllämainitut haastet ovat tuttuja psykoterapiassa. Persoonallisuuden ylikorostuneet piirteet tuottavat kantajalleen haasteita ja johtavat usein masennukseen ja/tai ahdistuneisuushäiriöihin. Pitkän psykoterapian fokuksessa on nimenomaan persoonallisuuden piirteisiin vaikuttaminen. Niitä ei voi kokonaan muuksi muuttaa, eikä siihen edes tarvitse pyrkiä. Persoonallisuuden piirteen näkeminen janalla, pitkällä janalla, jonka ääripäät ainoastaan tuottavat haasteita, on huomattavasti hyväksyttävämpi ja toiveikkuutta ylläpitävämpi näkökulma. Tottahan on, että tuosta samasta piirteestä on myös hyötyä, esimerkiksi vaativuus. Psykoterapeuttinen työstäminen kohdistuu piirteen hienosäätöön, ääripäiden heikentämiseen ja kykyyn käyttää persoonallisuutensa edullista aluetta.

Kannatan tuota Karukiven ja Koiviston esille tuomaa näkökulmaa ”parhaasta sopeutumisyrityksestä” yleisemmälläkin tasolla. Oireet ovat pyrkimys selviytyä. Siltä pohjalta ponnistetaan, mikä on annettu. Ongelmallista on, jos henkilö kokee, että kun ei ole parempaa pohjaa annettu, niin parempaan en sitten pysty. Silloin on keinot vähissä. Terapiassa onkin  tavoitteena lieventää mustavalkoista, ehdotonta ja jäykkää ajattelua, sekä saada henkilö tietoisemmaksi  myös vahvuuksistaan.  Tähän näkemykseen saa tukea Juha Kemppisen kirjasta Naamion takaa – persoonallisuuden mahdollisuudet (2010), jossa puhutaan häiriöiden sijaan persoonallisuuksista ja vältetään negatiivista leimaa.