…on se näinkin päin. Eli, on siitä haittaakin, josko taannoisessa kirjoituksessa toin yhdeltä kantilta esiin hyötyjä. Mutta, mihin teknologinen kehitys suunnataan ja kuinka kokonaisvaltaisesti maailmaa hahmotetaan pelkästään teknologian kautta? Kohtuus, sopiva soveltaminen, riittävä monipuolisuus – näin kai tähänkin asiaan kannattaisi suhtautua.
Hesarissa oli Marjukka Pajulon mielipidekirjoitus aiheesta. On onni istua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei näprää mitään laitetta. Pajulo on tutkija ja varhaislapsuuden psykiatrian dosentti Turun yliopistosta. Hän on huolissaan paradoksaalisesta yksinäisyydestä, joka aiheutuu ristiriidasta sinne luodun minäkuvan ja todellisuuden välillä. Ihmisille on syntynyt pakonomainen tarve jatkuvasti päivittää ulospäin tekemistään ja muistuttaa olemassaolostaan – heti ja mistä tilanteesta tahansa, muuten voi pudota jostain ulkopuolelle.
”On onni istua sellaisen ihmisen seurassa, joka ei näprää mitään laitetta. Joka istuu kaikessa rauhassa, on utelias, kiinnostunut toisen ajatuksista, ihmettelee, keskittyy yhteen asiaan kerrallaan ja kunnolla, kuuntelee, miettii vastaustaan, ei jätä lauseita tai kontaktia kesken. Joka voi matkustaa junassa vain maisemaa katsellen, raportoimatta sitä kenellekään, olematta millään tavalla niin sanotusti tehokas. Olemalla olemassa mitä suurimmassa määrin.”
Pajulo jatkaa: ”Teknologiaa liikaa arvostamalla olemme menettämässä kyvyn havainnoida sitä ainoaa todellisuutta, joka meillä oikeasti on tässä ja nyt. Todellisuutta, jota ihmeellisempää ei mikään tekniikka voi koskaan luoda: todelliset ihmiset, heidän ajatuksensa ja läsnäolonsa, kasvit ja eläimet. Silti lapset ja nuoret käpertyvät yhä enemmän puhelimiensa ja koneidensa ympärille, köyhään virtuaalimaailmaan. On kasvamassa sukupolvi, joka ei kohta enää tiedä, mistä edes puhutaan, kun toivotaan oikeaa todellisuutta ja läsnäoloa. Jatkuva laitteella olo on pois todellisesta läsnäolosta ja tekee elämästä levotonta ja katkonaista. Kontaktit jäävät pinnallisiksi ja keskeneräisiksi.”
Pohdittavaa on!