Jäljellä toivo ja luottamus

”Taivaan enkelten kyliin, Sinut luotamme lähetettiin, Pyhän Jumalan lämpimään syliin, Käsiin suuriin ja rakastaviin.” Hyvää viimeistä matkaa, rakas veljeni.

Sinä vastarannalla, minä toisella. Välissä ikävää, kaipuuta, kyyneleitä. Välissä auringonlaskuja ja auringonnousuja. Välissä tyyntä ja myrskyä. Välissä lohduttavia sanoja, huokauksia ja halauksia. Välissä sanattomuutta. Välissä hiljaisuus ja rauha.

Viisi erilaista vuotta vuodenaikoineen on tuosta kesästä kulunut. Ikävä ja kaipuu kulkevat yhä rinta rinnan, mutta suru on tehnyt kyyneleille tilaa ja tietä. Kyyneleet eivät enää kysy lupaa eikä aikaa tulla, vaan tulevat, kun ovat tullakseen.

Viha on pitänyt minua otteessaan. Olen purkanut ja purrut sitä pitkin metsiä ja teitä. Olen hukuttanut sitä musiikkiin ja paperille – sanoin, kuvin ja värein. Viha on ollut ”vihollinen”, mutta myös armelias ja anteeksi antava, ymmärtäväinen ”ystävä” ja voimavara.

Olen kiirehtinyt ja kiiruhtanut luoksesi, pelolla ja toivottomuudella ratsastaen. Olen kadottanut öitä ja aurinkoisia päiviä tuskassa maaten ja olen unohtanut ikävässäni elää omaa elämääni.

Vaikka ikävä on edelleen suuri, on sen rinnalle tullut ymmärrys ja lohtu. Ymmärrys elämän syvällisyydestä ja merkityksellisyydestä ja siitä, että meillä jokaisella on täällä aikansa ja paikkansa.

Elämä ei aina suju niin kuin suunnittelee ja toivoo. Joku kohtaa vastoinkäymisiä ja vääryyttä enemmän kuin toinen ja välillä elämä voi olla hyvinkin epäreilua. Joku ”selviää” paremmin kuin toinen, mutta moni meistä uupuu ja jää välille.

Pitkään lähtösi jälkeen elin eräänlaista unta. En ollut tässä todellisuudessa kovinkaan vahvasti läsnä. Sitten tuli aika, kun se uni loppui ja oli kohdattava kaikki ne tunteet, mitä asiaan kuului. Aloin kuvittaa tunteita rinnakkaistarinalla. Tarinalla, joka piirtyi mieleeni kauniina ja jossa oli kaunis loppu. Rinnakkaistarina eli omaa elämäänsä ja todellinen tarina omaansa. Se on ollut yksi minun tapani käsitellä poismenoasi.

Tänään sinä olet vastarannalla ja vilkutat. Kerrot, että sinun on nyt hyvä olla ja sinulla ei enää ole mitään hätää. Sinulla on kaikki hyvin. Sanot minulle, että usko ja luota, anna toivon olla läsnä ja että kaikki vielä järjestyy. Vilkutan takaisin ja tiedän, että nyt on oikea aika päästää irti – monesta. Antaa tilaa elämälle ja toivolle. Siiville, jotka minua tässä elämässä eteenpäin kannattelevat ja kantavat.’

 

-Kuunlilja-

Lupa rakastaa ja tulla rakastetuksi

Päiväys: maaliskuu 2017

En tiedä mistä tulit tai minne olet menossa. Oletko minussa harha-askel ja harhaa vai jotain pysyvämpää. Oletko keskenjäänyttä kaipausta ja himoa, vaille jäänyttä rakkautta. Vai oletko jotain, joka on kehooni valmiiksi kirjoitettu ja joka odotti vain oikeaa hetkeä ja oikeaa ihmistä.

Rakkaus – tuo minulle niin tabu. On pitänyt elää pitkä matka elämää, tulla jollain tapaa sinuiksi itsensä kanssa, jotta sana Rakkaus ei ole enää jokin minulta saavuttamattomissa oleva asia.

Rajojani on rikottu ja riistetty aiemmin liiaksi. Viety se, josta en koskaan uskonut pääseväni yli. Sieltä olen kulkenut pitkän matkan, erehdyksen ja opin tien tullakseni tähän päivään ja tähän hetkeen.

Rakkaus, tunne ja asia, joka on uutta minulle. Se on herättänyt hämmennystä, pelkoa, epävarmuuttakin. Mutta se on herättänyt myös paljon itsestään ja toisesta välittämistä ja huolehtimista. Se on tuonut elämään iloa ja aurinkoa. Mukanaan ihania tunteita ja asioita, joille en vielä tiedä edes nimeä.

Läheisyyttä ja lähellä oloa tavalla, että sinut huomioidaan sinuna. Ihmisenä, jota ei satuteta tai jolle ei tehdä väkivaltaa tai vasten omaa tahtoa. Alkuun se herätti paljon kysymyksiä – Voinko luottaa? Entä jos jälleen tulen satutetuksi? Entä jos en kykene vastaamaan parisuhteen asettamiin haasteisiin? Entä jos jälleen tulen pettymään? Ja entä onko minulla lupa tähän kaikkeen?

Rakkaus. Minulla on siihen lupa. Lupa rakastaa ja tulla rakastetuksi. Se ei aina ole helppoa tai mutkatonta, mutta kaikessaan se on kuitenkin voimauttavaa ja eheyttävää – ainakin minulle. Jalat tukevasti maassa ja pää sopivasti pilvissä. En liikoja unelmoi, mutta haaveilen ja nautin jokaisesta hetkestä, jota Rakkaus juuri nyt minulle tarjoaa. Voi olla, että tulen jälleen pettymään, mutta silti lopputulos olisi eri kuin kertaakaan aiemmin. Sillä eroavuudella, että olisin pettynyt, mutta kokenut palan siitä mitä Rakkaus on.

Tässä hetkessä, elän elämää ja nautin. En ongelmitta tai haasteitta, mutta onnellisena ja ensi kertaa oikeasti Rakastuneena.

Päiväys: huhtikuu 2017

Tänään, hiljaisuus ja voimattomuus. Pettymys. Vastauksia tuohon, mitä aiemmin kirjoitin. Huomisen haikeutta ja eilisen ikävää. Kosketusta, lämpöä ja sinun läheisyyttäsi vailla.

Tällä kertaa kysyin, mikä on minulle juuri nyt parhaaksi. Kysyin, mikä tukee minun hyvinvointiani ja mitä minä toivon ja haluan ja mitä minä tarvitsen – nyt ja tulevassa.

Annoin itsestäni paljon, liikaakin. Tulin sinua vastaan monessa ja monella tapaa. Menin oman mukavuusalueen ulkopuolelle, en pakotettuna, mutta painostettuna kylläkin. En löytänyt uskallusta pitää omia rajojani ja lopulta olin vieras ihminen omassa kehossani. Tulin käytetyksi ja pala minusta revittiin jälleen auki.

Sinun toiveesi ja tarpeesi vaiensivat minun ääneni. En kuullut enää itseäni, en tarpeitani, en toiveitani. Jos olisin jatkanut, olisin kadottanut kokonaan yhteyden itseeni ja siihen, kuka minä oikeasti olen.

Päätös oli vaikea, sillä välitän sinusta edelleen ja tiedän, että sinä välität minusta. Minun tarpeet ja toiveet vaan eivät olisi koskaan kohdanneet sinun tarpeitasi ja toiveitasi. Olimme kaksi ääripäätä, jotka kohtalo toi yhteen hetkeksi. Siinä hetkessä oli enemmän minua tuhoavaa kuin minua rakentavaa. Ja se hetki sokaisi ja melkein tuhosi kaiken sen, mitä olin pitkään ja hartaudella rakentanut.

Mitä minulle jäi voimattomuuden, hiljaisuuden, pettymyksen, haikeuden ja ikävän jälkeen?

Se, että olin saanut palan Rakkautta ja uskon, että se pala oli aito ja pyyteetön. Se, että lopulta ymmärsin rakastaa enemmän aitoa omaa itseäni, kuin kuvaa, jota kyynelehtivin silmin katsoin.

Minulle jäi myös ne muistot siitä hyvästä, jota meillä oli. Voi olla, että juuri ne muistot, antavat minulle rohkeutta päästää vielä joku jossain vaiheessa lähelle.

Tärkein mikä minulle jäi, on että tänään en hylkää enkä laiminlyö itseäni. Kuuntelen toiveitani ja tarpeitani ja annan itselleni sen kunnioituksen ja arvon, mikä minulle kuuluukin.

-Yöperhotar-