”Se , mikä ei tule yhdessä jaetuksi, jää yksin kannettavaksi. Yksi oppii jo pienestä pitäen vaikenemaan, toinen kantamaan aikuistenkin vastuun ja kolmas kääntämään vihansa itseään kohti. Joku oppii lähinnä raivoamaan, jotta tulisi edes joskus kuulluksi. Moni on lohduttanut vanhempaansa, mutta jäänyt yksin omassa lohduttomuudessaan.” Näin toteaa Maaret Kallio kolumnissaan Lapsi hylkää ennemmin itsensä kuin vanhempansa – On tärkeää pohtia, mitä oma lapsuus opetti
Kallio jatkaa: ”Menneeseen katsominen ja oman elämäntarinan pohtiminen eivät ole olleet erityisen muodissa. On ollut tärkeämpää huidella eteenpäin ja visioida tulevaa, vaikka ennen sitä olisi ymmärrettävä, mistä ja miten on tullut. Jos ei ymmärrä, millaisin ehdoin on voinut saada rakkautta ja pysyä kiinni elämässä, ei voi myöskään muuttaa toimintaansa. Mitä vähemmän mennyttään on kohdannut, sitä enemmän se ohjaa nykypäivää.”
Näin se menee ja myös näkyy terapiaprosesseissa. Aloitan aina uudet terapiat huolellisella tutustumisella asiakkaan elämänpolkuun ja totean, että näihin palataan varmaan vielä monesti erinäisissä asiayhteyksissä. Ja niinhän niihin palataankin, vaikka terapiassa ei keskitytäkään menneeseen, päinvastoin keskitytään tähän hetkeen ja tähdätään tulevaan. Tätä hetkeä ei kuitenkaan ole ilman menneisyyttä ja parempaa tulevaisuutta ei kannata lähteä rakentaman ilman, että ei tuunistaisi mitä ja miten menneisyyttää kantaa mukanaan.
Lapsuudessa opitut, opetetut, tai itseen imetyt sisäistyneet käsitykset muokkaavat itsetunnon tai estävät itsearvostuksen kehittymisen. Luovat joko pohjan perusluottamukselle tai kaiken kattavan epäilyksen elämän kantavuudesta, sekä omasta riittävyydestä. Vaikka nämä käsitykset ovat automatisoituneet ja niitä ei välttämättä ilman ulkopuolista apua tule kyseenalaistaneeksi, ei se kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö niitä voisi muuttaa. Voi muuttaa ajan kanssa,rauhassa, rohkeudella itseen tutustuen. Tutustuen kaikkiin sisällä oleviin tunteisiin ja puoliin itsestä. Kuulostellen mitä ne kertovat minusta ja menneisyydestä. Pohtien miten niitä haluaisi muokata ja mitä voisi hyväksyä.
Aikaa se ottaa, mutta mitä siitä…niin kauan kuin on elämää on toivoa. Se on juuri näin, vaikkei sitä itse aina jaksaisi nähdäkään.