Syömishäiriöstä paraneminen

Moni syömishäiriöstä toipunut tai toipuva kertoo sairauskamppailun aikana merkittävimmäksi asiaksi toivon ylläpitämisen. Itse sen on saattanut menettää jo ajat sitten. Toiset voivat siitä muistuttaa ja ennen kaikkea toipuneet pystyvät esimerkillään luomaan toivoa.

Tässä linkit kahden toipuneen tarinaan.

22-vuotias Wilma Ruohisto: Anoreksiasta paranee vain kontrollin menettämisellä

Kun syömishäiriö söi seksuaalisuuden

Molemmat jutut on julkaistu Vaakakapina sivustolla. Vaakakapinan kehopositiivisuudnen puolesta puhuva kampanja on loppumetreillä, mutta sanoma jääköön elämään:

Vaakakapinan pääteesit ovat seuraavat:

1. Lopetetaan laihduttaminen
2. Etsitään rakkaus ja hyväksyntä omaa kehoa kohtaan
3. Parannetaan terveydenhuollon suhtautumista lihavuuteen
4. Nostetaan mediassa esille kaiken kokoiset vartalot ilman kauhistelua
5. Tuodaan liikunta- ja terveyspalvelut aidosti kaikkien ulottuville

Risti riita

 

risti-riita

Blogikirjoitus ”Onni ei löydy viiden kilon päästä” osuu ja jokseenkin uppoaa tässä hetkessä. Se laittaa pohtimaan jälleen kerran suhdetta omaan itseen, ruokaan ja siihen kuinka paljon syöminen määrittää ja vaikeuttaa omaa olemista ja elämistä. Kirjaan alle mietteitäni, joita blogikirjoituksen pohjalta nousi.

Mikä on minua, mikä on sinua?

Sinua on sairaus ja sinua on syömishäiriö. Sinua on syömättömyys ja nälkiintyminen. Sinua on väsymys ja ärtymys. Sinua on unettomuus ja paleleminen. Sinua on mielialan lasku ja sinua on ahdistus.

Sinua on itsesi rankaiseminen ja ruoskiminen. Sinua on itsetuhoisuus ja sinua on välinpitämättömyys. Sinua on itsesi mitätöinti. Sinua on onni olla viisi kiloa kevyempi.

Minua on elämä, unelmat ja usko itseen. Minua on armollisuus itseä kohtaan ja kyky rakastaa itseä.

Minua ei hae turvaa tai hyväksyntää kärsimällä. Minua ei elä hiilareista, rasvoista, kiloista tai pakkoliikunnasta. Minua ei elä painoindeksistä tai tavoitepainosta. Minua ei ”ruoki” kannibalismia hyvinvoinnin kustannuksella. Minua elää luvasta syödä ja nautinnosta syödä riittävästi.

Sinua on osa minua ja Minua on osa sinua.

Raja minun ja sinun välillä ovat sanat, onni ja pelko. Kun Sinä olet se joka ohjaa, määrää tarve kontrolloida ja hallita, ottaa elämä niin sanotusti syömishäiriön käsiin. Väitän, että likimain kaikki syömishäiriön mukana tuomat säännöt ja rituaalit tai pakkoliikunta, eivät tuo oikeasti onnea, saati turvaa. Se on eräänlainen harha, jonka syömishäiriö lonkeroineen saa aikaan nälkiintyneessä mielessä. Näin minä syömishäiriösairautta sairastavana sen koen. Siis silloin, kun Minä on se, joka ajattelee, ohjaa ja tekee työtä sairauden mukanaan tuomien mielen vääristymien taltuttamiseksi.

Kuten blogitekstissäkin sanotaan, että ”Onni ei löydy viiden kilon päästä” – allekirjoitan sen kyllä. Tosin vieläkin, useita vuosia sairastaneena ”erehdyn” ja tipahdan ajattelemaan toisin. Harhaan johtava ajatus onnesta – muutama ja vielä muutama pudotettu kilo, on se risti, jota syömishäiriötä sairastavan maailma kantaa. Usein pelko muuttaa omia, tuttuja ja turvallisia toimintatapojaan, omalla tavalla ohjaa tätä ajatusta.

Riita kulkee järjen ja tunteen välillä. Järki määrää yleensä Minän ollessa ohjaimissa. Silloin on myös tilaa tunteille ja voimia käsitellä niitä. Kun ravinto ei riitä, ei mielikään jaksa työstää ja olo on kovin ahdistunut. Ahdistus ei löydä useinkaan sanoja, vaan on epämääräinen paha olo. Kun eletään ja ollaan oikeasti terveyttä tukevien ja rakentavien toimintamallien kanssa tekemisissä, puhuu viisaus – ollaan yhteydessä omaan itseen ja omiin ajatuksiin.

Meillä jokaisella on oikeus oikeanlaiseen onneen. Kun löytyy uskallusta ja tilaa kohdata pelko, voi ristinsä jättää lepäämään omalle asemalleen ja lopulta luopua siitä.

Hiljattain olen jättänyt oman ristini lepäämään. Teen jokainen aamu lupauksen, että tänään pidän itsestäni parempaa huolta. En aseta lopunelämän tavoitteita, riittää että tänään teen sen minkä olen itselleni luvannut.

Viimeisenä ja ehkä kaikkein tärkeimpänä ajatuksena siteeraan blogikirjoituksen lausetta – ”Syöminen pelottaa, mutta ilman syömistä ei voida korjata syömishäiriötä.”

-Lupaus-

 

Onni ei löydy viiden kilon päästä

torso

Turha syyllisyys pilaa ruokanautinnon – onni ei löydy viiden kilon päästä toteaa Lujasti lempeä blogissaan Maaret Kallio ja siteeraa Syömishäiriökeskuksen toiminnan johtajaa, psykologi Pia Charpentieria: ”Jos meinaat herkutella, nauti siitä. Syyllisyydentuntoisena nautiskelu menee hukkaan”.

Kaksijakoinen suhtautuminen ruokaan leimaa käyttäytymistämme ja puheitamme niin syvästi, ettemme usein edes huomaa sitä. Lehdet ja blogit sekä hifistelevät herkuilla että lataavat pöytään ääriterveellisyyden vaatimuksia. Ruoka on usein keino ilmaista omaa huonommuutta tai paremmuutta: chiasiemenpuuroihminen lunastaa parhaat paikat ja korvapuustinainen katumuksen.

Optimaalisen onnellisuuden tavoittelusta on tullut monen elämän vääristynyt keskiö, Kallio jatkaa. Se näkyy myös syömisessä, jossa on harvoin kyse pelkästä ruuasta. Kun ihmisen on tarrauduttava ankariin sääntöihin oikeasta syömisestä, ongelma ei ole lautasmallin noudattaminen vaan turvattomuuden tunne ja hyväksymisen kaipuu.

Kehonkuva heijastelee suhtautumista itseen, muihin ja elämään. Tasapainoinen mieli näkyy myös joustavassa kyvyssä syödä, nauttia ja kuunnella kehon tarpeita. Charpentierin mukaan taito pitää omasta kehostaan on elintärkeä. Silloin syömistä ja toimintaa ohjaa yhteys omaan itseen, ei ulkoisiin ohjeisiin. Ihmisyyttä kun ei voi mitata hiilareissa, rasvoissa tai kiloissa. Onni ei löydy viiden laihdutetun kilon päästä.

Turvattomuus ja hyväksymättömyyden kokemus näkyvät kipeästi  psykoterapiavastaanotolla. Ihmiset tiedostavat mitä ajavat takaa. He ovat tottuneet yrittämään tavoitteeseen pääsyä laihduttamalla- He ovat ladanneet kaiken sh kuvatoivon tavoitepainolukemaan. Panokset ovat kovat, samoin laihdutuskeinot. Kaikkein kovin on usko siihen, että kunhan riittävän pitkään yrittää, niin sinnikkyyden palkintona saavuttaa levollisen itsevarmuuden, jonka varassa pystyy elämään hyvää elämää. Tämä usko on niin kova, että vaikka henkilö on jo kerran,  useammankin, saavuttanut tavoitepainonsa vain todetakseen, ettei onni sitä kautta tullutkaan, hän jaksaa  kuitenkin uskoa, että keino on hyvä, tarvitaan vain vielä muutama pudotettu kilo.

Niin, tässä ei auta tavoitteen uudelleen määrittely vaan tarvitaan kokonaan toisia keinoja. Aliravitsemus syö kannibalismin lailla lihaskudosta, mutta se syö myös psyykeä. Jatkuva laihduttaminen laskee mielialaa ja lisää ahdistuneisuutta. Äärimmilleen viritetty ruokailujen kontrollointi ja liikunnan suorittaminen muuttuvat vaakapakonomaisiksi toiminnoiksi. Pakko-oireen merkitys on ahdistuksen hallinta ja sitä kautta  edes jonkinlaisen turvallisuudentunteen kokeminen. Ihminen tiedostaa, että hän toimii pakonomaisesti ja hän kärsii siitä, mutta vielä pahemmalta ja pelottavammalta hänestä tuntuu, ellei hän toteuta sääntöjään ja rituaalejaan.  Eli kärsimystä ylläpitävistä ” selviytymiskeinoista” luopumisen esteenä ei lopulta olekaan kova usko keinojen toimivuuteen, vaan pelko siitä, mitä taphtuu jos näistä keinoista luopuu.

”Hyvinvointi ei synny kurin vaan myötätunnon voimalla”, toteaa Maarit Kallio blogitekstinsä lopussa. Keho ja mieli eivät toimi riittämättömällä ravinnolla. Ajatus ei kulje, mieli ei prosessoidu, vallalla on vain kärsimyksen ja sydämetahdistuksen tunteet. Ihminen on jumissa. Muutosta varten tarvitaan se heittäytyminen, että annetaan itselle lupa syödä riittävästi. Sitten kun voimaa ja virtaa on se verran, että ylipäätään voi odottaa toimivia kognitioita, päästään työskentelemään ajatusten ja tunteiden kanssa. Päästään kokeilemaan terveyttä tukevampia toimintamalleja.

Syöminen pelottaa, mutta ilman syömistä ei voida korjata syömishäiriötä.