Blogikirjoitus ”Onni ei löydy viiden kilon päästä” osuu ja jokseenkin uppoaa tässä hetkessä. Se laittaa pohtimaan jälleen kerran suhdetta omaan itseen, ruokaan ja siihen kuinka paljon syöminen määrittää ja vaikeuttaa omaa olemista ja elämistä. Kirjaan alle mietteitäni, joita blogikirjoituksen pohjalta nousi.
Mikä on minua, mikä on sinua?
Sinua on sairaus ja sinua on syömishäiriö. Sinua on syömättömyys ja nälkiintyminen. Sinua on väsymys ja ärtymys. Sinua on unettomuus ja paleleminen. Sinua on mielialan lasku ja sinua on ahdistus.
Sinua on itsesi rankaiseminen ja ruoskiminen. Sinua on itsetuhoisuus ja sinua on välinpitämättömyys. Sinua on itsesi mitätöinti. Sinua on onni olla viisi kiloa kevyempi.
Minua on elämä, unelmat ja usko itseen. Minua on armollisuus itseä kohtaan ja kyky rakastaa itseä.
Minua ei hae turvaa tai hyväksyntää kärsimällä. Minua ei elä hiilareista, rasvoista, kiloista tai pakkoliikunnasta. Minua ei elä painoindeksistä tai tavoitepainosta. Minua ei ”ruoki” kannibalismia hyvinvoinnin kustannuksella. Minua elää luvasta syödä ja nautinnosta syödä riittävästi.
Sinua on osa minua ja Minua on osa sinua.
Raja minun ja sinun välillä ovat sanat, onni ja pelko. Kun Sinä olet se joka ohjaa, määrää tarve kontrolloida ja hallita, ottaa elämä niin sanotusti syömishäiriön käsiin. Väitän, että likimain kaikki syömishäiriön mukana tuomat säännöt ja rituaalit tai pakkoliikunta, eivät tuo oikeasti onnea, saati turvaa. Se on eräänlainen harha, jonka syömishäiriö lonkeroineen saa aikaan nälkiintyneessä mielessä. Näin minä syömishäiriösairautta sairastavana sen koen. Siis silloin, kun Minä on se, joka ajattelee, ohjaa ja tekee työtä sairauden mukanaan tuomien mielen vääristymien taltuttamiseksi.
Kuten blogitekstissäkin sanotaan, että ”Onni ei löydy viiden kilon päästä” – allekirjoitan sen kyllä. Tosin vieläkin, useita vuosia sairastaneena ”erehdyn” ja tipahdan ajattelemaan toisin. Harhaan johtava ajatus onnesta – muutama ja vielä muutama pudotettu kilo, on se risti, jota syömishäiriötä sairastavan maailma kantaa. Usein pelko muuttaa omia, tuttuja ja turvallisia toimintatapojaan, omalla tavalla ohjaa tätä ajatusta.
Riita kulkee järjen ja tunteen välillä. Järki määrää yleensä Minän ollessa ohjaimissa. Silloin on myös tilaa tunteille ja voimia käsitellä niitä. Kun ravinto ei riitä, ei mielikään jaksa työstää ja olo on kovin ahdistunut. Ahdistus ei löydä useinkaan sanoja, vaan on epämääräinen paha olo. Kun eletään ja ollaan oikeasti terveyttä tukevien ja rakentavien toimintamallien kanssa tekemisissä, puhuu viisaus – ollaan yhteydessä omaan itseen ja omiin ajatuksiin.
Meillä jokaisella on oikeus oikeanlaiseen onneen. Kun löytyy uskallusta ja tilaa kohdata pelko, voi ristinsä jättää lepäämään omalle asemalleen ja lopulta luopua siitä.
Hiljattain olen jättänyt oman ristini lepäämään. Teen jokainen aamu lupauksen, että tänään pidän itsestäni parempaa huolta. En aseta lopunelämän tavoitteita, riittää että tänään teen sen minkä olen itselleni luvannut.
Viimeisenä ja ehkä kaikkein tärkeimpänä ajatuksena siteeraan blogikirjoituksen lausetta – ”Syöminen pelottaa, mutta ilman syömistä ei voida korjata syömishäiriötä.”
-Lupaus-
