Juha Nevalainen kirjoittaa Psykologiliiton blogissa Antautuisinko heittäytymään?” Jokaisen on kuulemma uskallettava joka päivä tuntemattomille vesille ja yli oman mukavuusalueensa. Tiedättekö te, mitä ihmiselle tapahtuu joka kerta kun hän menee yli oman mukavuusalueensa? Hän stressaantuu ja väsyy. Ja kun hän on kyllin monta kertaa loikannut pois mukavuusalueeltaan, hän ei enää löydä takaisin, ja hänen elämästään tulee aivan epämukavaa”.
”Onnistumiset, erityisesti haastavilta tuntuvissa tehtävissä, tuovat lisää itseluottamusta, kasvattavat pystyvyysuskomuksia ja kannustavat yrittämään seuraavallakin kerralla luovuttamisen sijasta”. Näin kirjoittaa Terve.fi sivuston blogissa Irti liiasta mukavuudenhalusta – Nautin siitä, että asioiden eteen pitää nähdä vaivaa opettaja ja personaltrainer Anna Saivosalmi.
Väestöliiton blogissa Ei ole pakko mennä epämukavuusalueelle parisuhdekeskuksen psykologi Anna Salmi kirjoittaa: Vaarana on, että pian meillä on ympärillä ihmisiä, jotka yrittävät puskea itseään lähes mahdottomiin odotuksiin ja uupuvat. Pahimmillaan he näkevät syyn omassa ominaislaadussaan, kokevat ulkopuolisuutta ja putoavat kelkasta. ” Salmi jatkaa ettei kaikkien ihmisten velvollisuus ole oleskella epämukavuusalueella ja yrittää muokata itsestään työnantajalle sopivaa versiota. Ihminen voi myös päättää tutustua siihen, millainen on ihmisenä ja toteuttaa asioita, jotka tuntuvat itsestä luontevilta”.
Toden totta kirjoittavat, kaikki kolme. Meitä ohjeistetaan motivoitumaan, yrittämään, ylittämään itsemme ja samalla ohjeistetaan olemaan armollisempia itsellemme, välttämään suorittamista ja täydellisyyden tavoittelua. Mistä sitten tietää, mikä yrittäminen ja venyminen on tarpeeksi, mutta ei liikaa??? Pitäisi toimia omasta motivaatiosta, ei ulkoisesta motivaatiosta. Joillain ei ole kummankaanlaista motivaatiota ja jotain heidänkin on tehtävä? Ei ihme, jos välillä mennää iihan mäkeen näiden yrittämisten kanssa.
Kyllä ennen vanhaan oli toisin, ei ollut aikaa näin miettiä. Piti vain hoitaa asiat, tehdä velvollisuutensa ja sen jälkeen saattoi ehkä kysyä, oliko minullla tähän motivaatiota….tai ei ehkä kysytty, ei sillä ollut merkitystä, tehty mikä tehty ja sitten kohti seuraavaa haastetta, epämukavuusaluetta, eli arkipäivää.
Niin, kai kyse on paljoltikin ajan ilmiöstä. En oikeasti tiedä, oliko ennen paremmin, mutta toisin oli joka tapauksessa. Kyllä meillä nykyisin on paljon, kaikkea suhteellisen helposti saatavilla. Tämä hämärtää rajan siitä mitä kannattaa tavoitella ja toisaalta opettaa odottamaan asioiden sujuvan helposti. Nykyarki sujuu suurella osalla suomalaisistakin aika helposti. Ei enää tiedetä mikä on sopivaa, riittävää, miten paljon tai vähän sen eteen tulisi yrittää ja mitä sietää?
Vastavetona helpolle elämälle ovat tulleet erilaiset rajojen koettelut, itsen haastamiset ja karaistukset. Ei näille ennen aikaan ollut tarvetta, mytta nyt vissiin on. Vai onko sittenkään? Entä jos on niin, että karaisija kokee tarvetta haastaa itseään jollakin erikoisella tempulla tai tavoitteella, mutta jättää epämukavuusalueelle menon edelleen tekemättä arkisissa elämänhallintaa lisäävissä asioissa? Eikö silloin olekin niiin, että karaisuharjoite onkin sitä ”helppoa elämää ”, eikä sen työlään arkisen elämän harjoittelua? Vai voisiko itsen ylittämisen ja sietokyvn lisääntymisen kokemuksen siirtää tarvittaessa sinne arkeen? Ehkä voikin….
Sitä vielä mietin, että elämyshakuisuus on myös sekoittamassa sitä, minkä eteen olemme valmiit yrittämään, jopa ylittämään itsemme. Arkielämän pyörittäminen harvemmin tuntuu juhlalta, ei sytytä, ei tuo kiksejä eikä vapauta mielihyvähormoneja. Jonkun extremen tekeminen antaisi kaikkea tätä, mutta laskut on myös maksettava, koti siivottava ja pyykit pestävä, tylsää. Tähän sitä itsen ylittämistä vasta tarvittaisiinkin. Pystyn tekemään asioita, jotka eivät sytytä, pystyn toimimaan vastoin tylsyyden tunnetta, siedän arjen harmautta. Tätä ei pidä kuulla niin, että elämän pitäisi olla vain harmaata ja tylsää. Jos pääsee irti mustavalko-ajattelusta, niin ei se siltä tunnukkaan. Silloin elämä on yhdistelmä tylsää ja sytyttävämpää. Vaihtelu vahvistaa molempia kokemuksia, niin, on huippuhetkien jälkeen ankeaa laskeutua arkeen, mutta tulee uusi juhla ja se taas tuntuu arjen jälkeen mahtavalta.