Heräsin aamulla ja laitoin Ullalle viestiä, että ollaanko ulkona. Aurinko paistoi ja keväthanget olivat hiipumaan päin. Pari päivää aiemmin minulle tuli kummallinen vahva tarve siitä, että minusta täytyy ottaa kuva. Voimakuva. Sellainen, missä minä olen tällaisena kuin olen, omana itsenäni ja voimakkaana, kauniina naisena. Ihanana ja raikkaana, äitinä, ihmisenä. Kaikennäköisesti ikävästä ja raskaastakin selvinneenä.
Yleensä en pidä kameran edessä olemisesta. En yhtään. Tai jos vaikka joku kuvan minusta ottaakin, niin mieluiten en katso sitä. Tai jos katson niin en oikeastaan ole pitänyt katsomastani. Nyt olin päättänyt unohtaa itsekritiikin. Päätin, että pidän kuvistani, olenhan minä niissä.
Kävelimme Naisvuorelle. Mikäpä olisikaan parempi paikka tällaisena päivänä, jolloin tarvitsen hiukan feminististä symboliikkaa elämääni. Minusta otettiin keskustelun lomassa arviolta noin 238 kuvaa.
Huippua. Mun ei tarvitse katsoa noita kuvia. Joku tekee sen puolestani. Joku muu heittää sieltä ne tärähtäneet, silmät kierossa olevat ja hölmöt kuvat pois ja valitsee kuvat, joissa olen itseni näköinen. Mun ei tarvitse olla se, kuka arvioi, onko kuva hyvä vai huono. Itseään ei pitäisi sillä tavalla arvioida, ainakaan liikaa.
Mulla oli yllättävän hyvä fiilis olla kuvattavana. Kun tiesin, että kuvaaja tietää miksi kuva otetaan, mikä merkitys sillä on minulle, pystyin luottamaan siihen, että saan olla oma itseni. Ei mitään poseerausta, ei tekohymyjä, ei ohjeita kuvaajalta että käänny tuonne ja tänne ja kallista vähän päätä ja hymyilepä nyt kovemmin. Sain vaan olla.
Talven aikana omat prosessini ovat edenneet asteittain kohti sitä, mitä haluan. Joulukuussa jokin konkreettinen muutos, tammikuussa seuraava. Nyt konkretia meni suuren askeleen ja avioerohakemuksen verran eteenpäin. Tästä askeleesta muistona ja muistutuksena omasta voimastani halusin tallentaa tämän päivän ja itseni kameran edessä. Yhdistää tämän hetken omakuvaan, kevään voimauttavaan valoon ja fiilikseen siitä, että olen hyvä ja ihana.
Kun saan kuvat, teetän niistä pari kolme, ja ripustan kotona seinällä olevaan naruun. Nyt narulla roikkuu kuvia lapsista ja pari piirustusta. Teetän kuvat isompina, niin että ne huomaa. Että itse huomaan ne joka päivä. Katson niitä, itseäni siellä seinällä. Mietin sitten mitä mietin, mutta aina hyvää. Että olen hyvä tuollaisena kuin olen. Elämä on tehnyt minusta tällaisen. Muistan kuvista tämän päivän, kuvaushetken tunnelman, auringon lämmön ja tuulen kylmyyden. Muistan sen, että olen tässä ja nyt, elän, hengitän ja tunnen.
Tänään on ollut hyvä päivä.
-Scarlett