Hyvä näkökulma tuossa psykiatri Mattilan haastattelussa. Mikäli uupumus otettaisiin vakavasti, olisi helpompi mieltää, että se ei meni ohi pikkulomasella tai metsäkävelyllä, kuten Mattila toteaa. Tilanteeseen tartutaan järeämmin keinoin vasta sitten, kun pahoinvointi tunnistetaan masennukseksi, jos sittenkään. Sen lisäksi, että uupunut mielletään ”vain väsyneeksi”, niin Mattilan mukaan vakava uupumus on vaikeampi sairaus kuin masennus. Hänen mukaansa depressiota on helpompi hoitaa, sillä siitä kärsivällä ihmisellä on vielä sielullisuutta mukana. Hän esimerkiksi tunnistaa olevansa masentunut. Uupuneelta sielun taso puuttuu, hän on tyhjä. Hän ei tunne edes masennusta. Tähän pisteeseen vaipuminen vie aikaa, jopa vuosikymmeniä, mikä tarkoittaa järkyttävää määrää inhimillistä kärsimystä ja voimavarojen ääretöntä venyttämistä. Psykoterapiaan tultaessa ei ole mitenkään epätavallista, että on voitu todella huonosti vuosikausia.
