Viisi viikkoa takana poikkeusoloja. Ollaanko nyt uudessa normaalissa? Puheissa korona ei ole jatkuvasti, ei terapiassa, kuin ei muuallakaan. Uutisiin mahtuu muitakin otsikoita. Tottumus on toisaalta varotoimien automatisoitumista, mutta osalle tottumus merkitsee vaaran unohtumista. Kuluneella viikolla avattiin myös Uudenmaan rajojen sulku, mikä yhdistettynä varotoimien höltymiseen on hyvin huono juttu, toivottavasti liikkeelle lähtevät jaksavat nyt olla erityisen varovaisia.
Kiinalaisten hengityssuojainten kaupat menivät täysin mönkään, tästä opimme jotakin ja toivottavasti paljon. Toivottavasti saadaan takaisin maskeihin hassattuja miljoonia.
Takaisin tuohon liialliseen tottumiseen. Kriisipsykologi Eija Palosaari puhuu Hesarin artikkelissa pelosta ja siitä, ettei tätä poikkeustilanteeseen reagoimista voida verrata ns. normaaleihin kriiseihin, eikä henkistä reagointia voida ennustaa. Korona-uhka on näkymätön ja venyvä, ei selkeää alkua ja loppua.
Palosaari toteaa, etteivä kaikki jaksa enää pelätä, riittävästi. Pitkittynytkin vaarallinen tilanne on totta, vaikka niin ei haluttaisi uskoa tai ei jaksettaisi uskoa. Pelkoa tarvitaan, jotta pystytään olemaan riittävän valppaana. ”Pelkoon ei pitäisi suhtautua ikään kuin pelkästään mielenterveydellisenä haittana, jos pelkoa ei olisi käyttäytyisimme täysin holtittomasti”.
Osalla taas pelko ryöstäytyy hallitsemattomaksi. Kaikille meille, kriisiajassa eläville korostetaan elämän turvatekijöiden tiedostamista. Rutiinit tuovat turvaa. Ei ole hömppää noudatella työhön lähtemisen rutiineita, vaikka jäisikin etätöihin kotiin. Rajojen tiedostaminen: oman kodin seinät, kehon rajat. Fyysinen toiminta. Ihmissuhteiden ylläpitäminen.
”Rutiinit todella rauhoittavat mieltä, sillä ne tuovat rakennetta, järjestystä ja tuttuuden tunnetta arkeen. Yllätyksetön arki vaatii vähemmän energiaa.”
Fyysinen tekeminen luo ihmiselle hallinnan tunnetta, se saa aivot uskomaan, että ihminen voi vaikuttaa asioihin itse. Fyysinen tekeminen antaa mielelle viestiä, että tilanne on hallinnassa”.