Hyppy tuntemattomaan

 

hyppy-tuntemattomaan

Se tunne, kun et voi sanoa, että rakastat. Se tunne, kun et voi sanoa, että merkitset minulle enemmän kuin kukaan toinen maailmassa. Se tunne, kun et voi koskettaa toista tavalla jolla haluat tai saada kosketusta jota toivot.

Sanoja, joita pelkäät sanoa. Sanoja, joita kaipaat kuulla. Asioita, jotka kertovat ja ilmaisevat mitä on rakastaa ja saada vastarakkautta.

Rakkaus ja tunteet samaa sukupuolta kohtaan? Rakkaus ja tunteet vastakkaista sukupuolta kohtaan? Lähellä ja niin kaukana toisistaan. Vai ovatko sittenkään?

Kunpa joku päivä uskallan olla se, joka olen. Näyttää tunteeni avoimesti, peittelemättä. Ei väliä, ei merkitystä, oletko mies vai nainen. Tärkeää, että rakastan ja että sinä rakastat. Tärkeää, että arvostamme ja kunnioitamme toinen toisiamme. Tärkeää, että hyväksymme toisemme sellaisina kuin olemme. Tärkeää vain, että kohtaamme.

Juuri nyt olen kuin vanki omassa kehossani, kahlittuna johonkin joka pitää otteessaan. En uskalla, pelkään. En uskalla sanoa ääneen mitä tarvitsen, kaipaan ja haluan. Sydän on kaukana kotoa. Kiellän tunteet ja tarpeet. Oikeastaan kiellän ja kyseenalaistan aika ajoin koko olemassaoloni. Lopulta inhoan ja vihaan itseäni ja sitä kuka olen ja mistä tulen. Siksikö, etten uskalla olla olemassa itsenäni?

Olen rakastanut miehiä ja olen rakastanut naisia. Olen pohtinut omaa suhdetta kehooni, seksuaaliseen suuntautumiseeni ja kuka ja mikä oikeastaan olen. Olen oivaltanut asioita ja ymmärtänyt että tunteeni samaa sukupuolta kohtaan voivat olla yhtä aitoja ja syviä kuin vastakkaista sukupuolta kohtaankin. Silti, olen kuluttanut lukemattomia tunteja, kun itku ja tuska etsivät oikeaa syliä ja lohdutusta. Saadakseen sanat, löytääkseen kodin.

Olen ollut kiltti ihminen ja kasvanut lapsuuteni kulisseissa, johon ei ole mahtunut mitään ”normaalista” poikkeavaa. Todellisuudessa harva asia noissa kulisseissa on ollut niin sanotusti ”normaalia”. Pelko sai toimimaan ja tekemään asioita, jotka täyttivät vanhempien ja sisarusten asettamat, yleisesti hyväksyttävät vaateet ja odotukset. Normaalia oli siis moni epänormaali asia. Lapsuuden ja nuoruuden taaplasin tavallani. Aikuisuuden kynnyksellä kehossani tapahtui asioita, jotka hämmensivät ja joita salaa mielessäni häpesin ja oudoksuin. Rakastuin ensimmäistä kertaa naiseen. En tiedä oliko hänellä tunteita minua kohtaan, koska emme ole koskaan puhuneet asiasta. Samaan aikaan minulla oli miessuhteita, jotka yksi toisensa jälkeen kaatuivat eivätkä kantaneet alkua pidemmälle.

Vuosia myöhemmin rakastuin uudelleen naiseen. Hän oli minulle kaikki kaikessa ja on tärkeä ja rakas edelleen. Hän elää parisuhteessa miehen kanssa, uskoakseni onnellisesti. Näemme harvakseltaan, mutta joka kerta tuo tapaaminen on minulle yhtä ainutlaatuinen. Olen miettinyt kertoisinko tunteistani häntä kohtaan vai annanko kaiken olla kuten nyt. Mikä muuttuisi vai muuttuisiko mikään?

Muutama vuosi taakse päin oivalsin, että olen biseksuaali. Ymmärrän, että ollakseen valmis olemaan se mikä on, on oltava sinut itsensä ja historiansa kanssa. Valmius ja välineet minulla on, mutta rohkeus ja uskallus puuttuvat. Toisaalta mietin, milloin on niin sanotusti valmis ja onko sellaista tilaa oikeasti ollenkaan. Teen koko ajan matkaa itseeni ja kehooni – hämmentyen, pettyen ja kyseenalaistaenkin. Aika ajoin teen oivalluksia ja havaintoja, joiden vuoksi ymmärrän miksi olen juuri minä. En outo tai jokin luonnonoikku, vaan elävä ihminen, joka tietää mitä tarvitsee ja haluaa. Ihminen, jolla on oikeus onneen, vapauteen ja rakkauteen. Matkaan, joka ei ole mikään pysyvä tila, vaan muuttuva mahdollisuus.

”Mitä toiselle toivon, sitä itselle pyydän” ja ”Rakastaa voi vain vapaana”. Nuo lauseet olen kuullut elämäni varrella, tilanteissa, kun olen ollut eksyksissä. Ehkä olen sitä myös nyt ja siksi kirjaan näitä ajatuksia ylös paperille. Toivon itselleni uskallusta ja rohkeutta antaa luvan olla aidosti se minä, joka juuri nyt olen. Kun uskaltaa ja rohkenee, polulle asettuu varmasti haasteita, pelkoja, pettymyksiäkin, mutta ovatko ne este onneen vai pelkästään hidaste. Ihmiset, jotka minusta välittävät ja minua tuntevat, eivät minua seksuaalisen suuntautumiseni vuoksi tuomitse, hylkää tai muutenkaan jätä. Näin uskoisin. Toivon myös armollisuutta itseäni ja tunteitani kohtaan, sekä kärsivällisyyttä rakastaa keskeneräisyyttäkin. Keskeneräisyyshän kertoo, että on matkalla jonnekin ja silloin kuljettu matka on tärkeämpää kuin itse päämäärä.

Suljenko sydämeni iäksi vai olisiko aika päästää irti? Katkoa kahleet ja aika antaa mahdollisuus ja kuunnella minne sydän kuljettaa?

 

-SiniSiipi-