Piilotettu? Tunnistamatta? Tunnistamatta sekä itseltä, että terveydenhuollolta?
Mielenterveyspalveluissa olisi tunnistettava miesten tavat kertoa masennuksestaan. Esimerkiksi miehet voivat kokea vieraaksi tunteista puhumisen, ja kertovat helpommin muista vaivoistaan. Tuleeko edes kysyttyä? Onko helpompi kysyä näitä asioita naisilta kuin miehiltä?
Onhan meillä aika usein tapana yleistää: Miehet ovat tällaisia ja naiset tuollaisia. Yksilöt ovat omanlaisiaan ja heikkoja kohtia on kaikissa. Toivottavasti jokaiselle löytyisi omanlainen tapa ja väylä kertoa asioista.
Artikkelissa Miehen masennuksesta kirjoittanut Jukka Valkonen: Masennus voi jäädä hoitamatta, jos sitä ei tunnisteta Valkonen toteaa, ”Miesten olisi hyvä kyseenalaistaa omaa mieskuvaansa ja pohtia sitä, voiko olla mies muutenkin kuin tunteita väistelevänä ja kaiken kestävänä. Oma haavoittuvuuden, tarvitsevuuden ja oireiden tunnistaminen, avun vastaanottaminen ovat askelia siihen suuntaan.”
Työkokemus osoittaa, että miehet osaavat puhua, kun alkuun pääsevät. Kynnys näyttää olevan monelle korkea. Mutta todella, äijillekin on ihan perinteistä psykoterapiaa. Ehkä markkinoinnissa voisi ottaa oppia alla olevasta KIOSKIN videosta:
KATSO VIDEO Äijäpsykoterapiaa
”Lisäksi on hyvä muistaa, että perinteinen keskusteluapu ei välttämättä toimi kaikille miehille, muistuttaa Valkonen. Tilausta olisi ammattilaisten ohjaamille, vaikkapa liikunnan tai muun harrastuksen merkeissä tapaaville ryhmille sekä miesten keskinäiselle vertaistuelle.”
Mutta hei, pojasta polvi paranee, tai olisiko osuvampi sanoa, että nykypäivän nuoret miehet kokevat saavansa olla sen verran ”pehmeämpiä”, että oman avun tarpeen voi tunnistaa ja apua voi hakea. Lue lisää täältä Nuoret miehet hakevat aiempaa herkemmin apua mielenterveysongelmiin – Matias Kangas sairastui masennukseen silloin, kun piti itsenäistyä