Psykoterapia on pysyvään muutokseen tähtäävää toimintaa. Terapialta tullaan hakemaan muutosta, siihen ollaan valmiita tai sitten ei. Tutkimusten mukaan psykoterapiaan hakeutuneista henkilöistä vain 20% ovat valmiita sama tien muutokseen, loppujen kanssa tehdään muutosta pohjustavaa työtä, joskus pitkäänkin. Kuinka pitkään on sopivan pitkään? Sanopa se. Määrittele ensin muutos?
Muutos voi olla erilainen suhtautumis-, ajattelu- tai toimintatapa. Tai, sitten muutos voi olla olemassa olevan hyväksyntää: Sopeutumista itseen ja / tai ympäristöön.
Muutosvalmius psykoterapiaan koostuu monesta tekijästä, mm. halusta muutokseen, valmiudesta ajallisiin ja taloudellisiin uhrauksiin sekä kyvystä nähdä omien ongelmien psykologinen etiologia ja halu näiden ongelmien psykologiseen työstämiseen. Psykoterapialle keskeistä on siis potilaan kiinnostus tarkastella itseä sekä omien ajatusten, tunteiden ja reaktioiden roolia omassa kärsimyksessä. Terapiavalmiutta voi tunnustella itsearviointikyselyillä psykoterapiakysely
Halu ainoastaan päästä eroon oireista voi osoittautua riittämättömäksi terapiaan sitoutumisen motivaatioksi. Samoin vähäisempiä hyötyjä voivat ennakoida epärealistiset odotukset, että joko terapia tai terapeutti ratkaisisi ongelmat taianomaisesti. Keskeistä on siis potilaan ymmärrys omasta vastuustaan muutoksen aikaansaajana – joskin toki yhteistyössä terapeutin kanssa.
Miksi muutokseen ei ole alkuunkaan helppo lähteä, vaikka sitä toivoo? Pepita Ruuskan artikkelissa Mentalisaatioteoria lisää ymmärrystä muutoksen vaikeuteen ja hitauteen psykoterapiassa avataan hienosti tätä vaikeutta. Alla pieni katkelma, suosittelen lukemaan koko artikkelin.
”Aikuisen kiintymyssuhdeturvattomuus ennustaa mielen kognitiivisen avoimuuden kaventumista tai jopa sulkeutumista, matalampaa epävarmuuden sietokykyä ja taipumusta dogmaattiseen ajatteluun (Mikulincer 1997). Tällöin henkilö myös todennäköisemmin säästelee älyllistä ponnistelua ja omaksuu herkemmin stereotypioita. Kruglanski (1989) on käyttänyt käsitettä episteeminen jäätyminen kuvaamaan taipumusta puolustaa olemassa olevia tietorakenteita, vaikka ne ovat vääriä ja harhaanjohtavia. Turvattomat yksilöt, jotka pelkäävät kiintymyshenkilön menettämistä, takertuvat ahdistuneina alkuperäisiin malleihinsa. Jos tunteet helposti hukuttavat alleen ja uhkaavat minäkokemusta, on ymmärrettävää pidättäytyä tiedolta, joka haastaa omia uskomuksia (Mikulincer 1997). Tiedon stabiilius helpottaa tunteiden säätelyä”.