Syyllisyys

Yllä oleva kuva voi olla vain kuva kuvien joukossa tai sitten se voi puhutella syvemmin. Mutta mitä kukin meistä ensin näkee, kun katsoo tuota yllä olevaa kuvaa?

Katsoja ei varmaankaan mieti mitä tuo kaunis talvinen kuva on vaatinut ollakseen ”valmis”. Kuinka paljon työtä itsensä kanssa on joutunut tekemään, jotta on saanut ulkoiluvaatteet päälle ja saanut itsensä ulos kameran kanssa. Saati, että on saanut itsensä siihen moodiin, jotta kykenee näkemään muutakin, kuin mitä kaikkea sisimmässään kantaa ja on kantanut edeltävät päivät.

Kuinka paljon se vaatii hankalana päivänä, että astuu ovesta ulos vain aistiakseen mille ulkoilma tuntuu. Aistiakseen valoa, kirpakkaa pakkasta ja lunta. Nähdäkseen talven kauneutta.

Hengittääkseen, antaakseen kylmän tuntua varpaissa ja sormissa, nenänpäässä. Ollakseen hetkessä.

Ennen tuota kuvausreissua ja kuvan ottamista on käyty vahvoja tunteita herättävä vuoropuhelu itsensä kanssa, teemalla syyllisyys. Siinä pohjalla kokemus siitä, onko lupa pyytää ja saada apua. Siitä, että rohkenee kysyä ja ottaa apua vastaan. Siitä, ettei tarvitse eikä ole pakko aina pärjätä tai jaksaa yksin. Apua saa ja voi, ja ennen kaikkea, on lupa ottaa vastaan.

Syyllisyys herättää usein vahvoja tunteita. Syyllisyyttä voi kokea ”kaikesta”. Ja aika usein siinä käy niin, että syyllisyys on kuin magneetti, joka imee itseensä asioita, tunteita, ilmeitä ja eleitä sitä mukaa, kun sitä ruokkii ”oikeilla eväillä”. Lopulta se onkin sellainen syyllisyys möykky.

Kun näkee vain vastauksia ja vaihtoehtoja, joissa ei ole valoa tai toivoa, on vaikeaa uskoa ja luottaa parempaan. Silti, uskon että siellä kaiken syyllisyyden, synkkyyden ja pimeyden keskellä, ei ole pelkästään sellaista, millaisena se kaikki ensisilmäyksellä näyttäytyy.

Mistä se ”kaikki” muodostuu?

Aloitetaan siitä, mikä on helpointa ja mikä tulee ensin mieleen. Otetaan siis työvälineeksi palapeli ja muruset (ei koko kakkua), ja pilkotaan sitä hitusen pienempiin osiin. Näin nähdäkseni pääsee pintaa syvemmälle.

Tunteita, joita syyllisyys minussa herättää, on ennen kaikkea viha ja vitutus. Noista nousee ahdistus. Ahdistus tulee siitä, että minä olen tehnyt jotain väärää, koska olen saanut apua (kuulostaa oudolle, eikö?).

Miksi ajattelen noin? Koska alan epäillä, onko minulla siihen lupa, siis saada apua. Lupa itseltäni. Ansaitsenko sen tai olenko riittävän arvokas, kaiken sen avun ja tuen arvoinen? Nämä tunteet nousevat taasen lapsuudesta ja nuoruudesta ja siellä koetusta turvattomuudesta. Eli syyllisyys nostattaa turvattomuutta. Se kätkee alleen noita aiemmin mainitsemiani, vihaa ja vitutusta. Lisäksi ehkä hitunen pelkoa ja suruakin.

Mistä asioista syyllisyys nousee? Muun muassa siitä, että saan viranomaisilta apua. Siitä, että rohkenen pyytää apua ja otan sitä vastaan (vaikka se ei ole helppoa, mutta helpompaa kuin aiemmin). Siitä, etten ole yksin asioiden kanssa ja että minun ei myöskään tarvitse olla yksin. Siitä, että asiat ovat ylipäätään paremmin kuin aiemmin. Siitä, että pyrin keskittymään siihen, mikä on hyvin, enkä murehdi liiaksi jälkikäteen sitä, mitä olisin voinut tehdä toisin tai missä meni pieleen.

Ehkä olen oppinut tähän saakka elämässä ainakin sen, ettei mikään tule ilmaiseksi ja oppinut sen kantapään kautta. Tiedän, että itse on asioiden eteen tehtävä myös oma osuutensa, kukaan toinen ei voi kaikkea tehdä toisen puolesta. Ei ainakaan niin kauan kuin itsellä on ymmärrystä ja kykyä hoitaa omia asioitaan.

Eli se mitä yritän sanoa on, että kaikki ei näy ulospäin ja että on mentävä sille (kuuluisalle) epämukavuusalueelle mennäkseen eteenpäin. Ei ole aina kivaa tai mukavaa kuulla ja nähdä asioita, joita ei haluaisi. Itsellä ainakin eteenpäin meno on vaatinut juuri sen, että sietää epämukavaa oloa ja epävarmuutta, kipeitä faktojakin itseä koskien. Pelkästään ”kivalla” kun ei pitkälle pääse.

Ja jokainen meistä tekee itse omat valinnat ja ratkaisut sen mukaan, kuinka voi, jaksaa, kykenee, ymmärtää, haluaa, osaa… Kuitenkaan kaikkea mitä ”myydään”, ei tarvitse ostaa, pätee tässäkin. Ja aina ei ole edes tarkoituksen mukaista mennä tai päästä eteenpäin. Joskus riittää jo se, että on siinä missä on.

Ja toisaalta, ajattelisin, että itse matka on se, joka palkitsee – ei tavoite tai päämäärä. Vaikka tavoite olisikin saada onnistunut valokuva, ei se tuntuisi miltään, jollei kuljettu matka olisi sen arvoinen.

Minulla on vielä matkaa kuljettavana itseni kanssa. En ole valmis tai ehyt. Minussa on arpia, haavojakin. Olen aika ajoin hyvin ankara ja vaativa itseä kohtaan. Voin sanoa toiselle ”olet tärkeä, olet rakas ja sinä riität”, mutta itselle niitä opettelen.

Minun valokuvani ei siis ole vielä ”valmis”. Se vaatii vielä harjoittelua, sommittelua, hiomista, epäonnistumista, tarkennusta, erilaista perspektiiviä ja erilaisia kuvakulmia, tunnustelua ja peilaamista, raamit – eli elämää itseään, ei enempää eikä vähempää.

-Kynnyksellä-

Korkeintaan vähän väsynyt

Eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä.

Eeva Kolun kirja kertoo uupumuksesta.

”En tunne yhtään (siis yhtään) kolmekymppistä naista, joka ei olisi ollut joko burnoutissa tai lähellä sitä,” kirjoittaa Eeva Kolu ja puhuu myös itsestään. Kolu on kamppaillut uupumuksen kanssa ison osan aikuisiästään ja riittämättömyyden tunteiden kanssa niin kauan kuin muistaa.

Kirjassaan Kolu miettii, mikä kaikki meitä oikein uuvuttaa. Burnoutiin ei vie vain työ vaan ajan eetos. Hän poraa katseensa häpeään, suorittamiseen, täydellisyyden tavoitteluun ja ulkonäköpaineisiin mutta muistuttaa myös ilosta, huumorista, myötätunnosta ja joutilaisuudesta.

Kirja on tarkka ja terävä katsaus 2000-luvun burnoutkulttuurista, ja se auttaa pohtimaan, kuinka tuntea itsensä riittäväksi yltäkylläisessä maailmassa, jossa mikään ei riitä.