….loppuuko se koskaan? Konkreettinen vanhemmuus loppuu, se jossa huolehditaan, katsotaan perään ja otetaan vastuu jälkikasvun elämästä. Ainakin on lupa ajatella, että sen kuuluisi tulla päätökseen. Lapsille on annettu riittävä valmius lehahtaa siivilleen ja vanhempi on valmis päästämään irti. Emotionaalinen vanhemmuus jatkuu aina, mutta minkä ymnpärille emotionaalinen vanhemmuus rakentuu? Onko se osa lapsen ja vanhemman kiintymystä ja kiinnostusta seurata sopivalta etäisyydeltä miten poikaset maailmassa pärjäävät, ja toki mahdollisuukein mukaan jossain kohti vähän autellakin. Vai, onko emotionaalinen vanhemmuus kietoutunut vanhemman hataran identiteetin ympärille? Olenko olemassa vain lasteni kautta, vain äitinä, vain isänä? Joudunko keskittymään heikossa jamassa olevaan parisuhteeseeni sitten, kun en voi enää piiloutua vanhemmuuden vaatteisiin? Joudunko viimein miettimään mikä ja kuka minä olen, ihan noin niin kun (vaan) itsenäni?
Näitä ja muita ”tyhjän pesän syndroomaan” liittyviä ajatuksia pohtii Paula Tiessalo blogissaan Hetki, jolloin päästin irti lapsistani