Aikuinen lapsi vaikeuksissa…

Miten vanhemmat reagoivat?

Vanhemmuus ei lopu koskaan. Ei myöskään syyllisyys, eikä häpeäkään, ehkä. Syyllisyydestä voi olla hyötyäkin, kunhan se ei mene liiallisuuksiin, mutta häpeästä ei ole mitään hyötyä, se vain lamauttaa. Parhaimmillaan tunne nimeltä syyllisyys voi auttaa etsimään ratkaisuja, pääpointti syyllisyydessä ei siis ole itsen ruoskiminen.

Vanhemman huolessa en puhu nyt ylisuojelevasta vanhemmasta, vaan ihan tavallisesta vanhemmuudesta, joka alkaa siitä hetkestä, kun tuleva vanhempi tietää olevansa tuleva vanhempi. Vaikka kasvattaa lapsen omille siivilleen ja on oppinut luottamaan toisen pärjäämiseen, niin silti sitä kokee lapsen vastoinkäymiset ikään kuin omanaan. Silti niitä ei kannata / tarvitse / voi ratkaista. Puolesta ei kannata tehdä.

Mitä voi tehdä? Voi kysyä onko kaikki kunnossa? Voi kertoa, että on huomannut, ettei kaikki ehkä ole ihan kunnossa? Jos tuli kysyttyä liian hätäiseen, niin on hyvä kuulla, että kaikki on ok. Ellei ole kunnossa, niin antaa mahdollisuuden jälkikasvulleen ottaa asia puheeksi. Puheeksiottaminen ei varmasti ole helppoa kummallekaan, ei aikuiselle lapsella eikä hänen vanhemmalleen.

Ongelman jatkumista ei pidä mahdollistaa, mutta voi auttaa lastansa ottamaan vastuun omista ongelmistaan. Voi auttaa konkreettisesti silloin, kun lapsi työskentelee omien ongelmiensa korjaamiseksi ja elämänsä rakentamiseksi.

Itsestään pitää huolehtia. Omasta jaksamisesta huolehtiminen ei ole koskaan itsekästä. Et voi auttaa muita, jos uuvut. Ja jo ihan itsensä takia, jokaisen kannattaa huolehtia jaksamisestaan. Ei se aikuinen lapsikaan haluasi nähdä, että äiti tai isä uupuivat hänestä huolehtiessaan tai häntä auttaessaan. LUE LISÄÄ alla olevasta linkistä:

Miten auttaa aikuista lasta, niin ettei itse uuvu? Perheterapeutti kehottaa kuuntelemaan tunteita?

Positiivinen ujous

– Ujo – Introvertti – Sosiaalisesti ahdistunut –

Sanojen väliin ei voi laittaa yhtäläisyysmerkkiä. Ujous ei ole käyttäytymistä, vaan tunnetila ja tyyli reagoida. Ujo haluaisi olla ihmisten kanssa tekemisissä paljonkin, haluaisi tutustua vieraisiin ihmisiin, mutta jännittää niin paljon, että ei uskalla mennä, ainakaan alkuun. Mentyään on aluksi varautunut. Joillakin henkilöillä varovainen ja varautunut vaihe voi kestää hyvinkin pitkän, mutta sitten ”varoajan” jälkeen saattaa olla hyvinkin vilkas ja puhelias. Introvertti viihtyy omassa rauhassa, ei vihaa ihmisiä, mutta karttaa joukkoja.        

Introvertti ei kaipaa ihmisjoukkoja. Ei kammoa porukoita, mutta jos saa valita, niin viihtyy parhaiten yksin tai kaksin. Kaksin puhuen asiaa, small talk ei viehätä. Täältä lisää määritelmiä: Introvertti ja ekstrovertti työpaikalla.

Sosiaalisten tilanteiden pelossa ahdistus liittyy nöyryytetyksi tulemisen ja häpeään joutumisen pelkoon. Nämä pelot voivat olla osittain  ja ne ovat lähes aina epärealistisia tai liioiteltuja. Sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivät keskittyvät heille ahdistavissa tilanteissa korostuneesti omaan selviytymiseensä ja oireidensa seuraamiseen. LUE LISÄÄ

Tutustu alla oleviin artikkeleihin:

Ujous on osa temperamenttia

Ujous ei ole huono piirre

Pitääkö ujoudesta parantua?

 

Ajatuksia arvosta, turvasta ja elämästä


Viime viikkoina on mieleeni palannut muistikuvia menneestä. Noissa muistikuvissa en koskaan onnistunut
siinä, mitä epätoivoisesti silloin yritin. Mietin miksi? En sitä, miksi en onnistunut, vaan että, miksi minulla oli
niin paha olla?

Siihen on varmasti monta syytä, mutta tärkein lienee se, etten kokenut olevani minkään arvoinen – en
itselle, enkä kellekään toiselle.

Minulle esitettiin tänään kysymys: Mikä tuottaa minulle suurta iloa? Toistettuani tuon kysymyksen ääneen
toinen silmäni alkoi vuotaa ja toinen kostui kyyneleestä.

Mieleeni tuli kolme veljeni poikaa. He ovat minulle tärkeitä ja rakkaita, vaikken viime aikoina ole heidän
elämässään fyysisesti läsnä, juuri ollutkaan. Silti he tuovat, ihan vaan olemassa olollaan, minulle suurta iloa.

Olen tehnyt elämässäni vääriäkin valintoja ja elänyt tavalla, joka on sinällään jo saattanut minua vaikeuksiin
ja riistänyt melkein hengen minulta. Olen tehnyt asioita, joista en ole ylpeä, mutta niidenkin kanssa on vain
pitänyt oppia elämään, koska kaikkea ei ikävä kyllä ole voinut unohtaa, saati muuttaa.

Itsensä arvostaminen on nostanut minussa päätään sitä mukaa, kun olen alkanut ymmärtää, ettei elämä ole
vain pieleen menneitä valintoja tai sarja epäonnistumisia. Se ei myöskään ole valmiiksi pureskeltuja
vastauksia tai pelkästään sattumia, joihin ei itse voi vaikuttaa. Elämä, on enemmän.

Kun turva ja itsestään välittäminen eivät ole olleet itsestään selvyys, on niitä joutunut ja saanut rakentaa
pitkin matkaa aikuisuuteen ja aikuisena. Minulle itseni arvostaminen on viime aikoina tarkoittanut sitä, että
ei ole ihan sama, kuinka minua kohdellaan, kuinka minulle puhutaan tai kuinka puhun itse itselleni.

Itseni arvostaminen on herännyt hiljalleen. Se on rakentunut siitä, että minulla on nyt elämässä ihmisiä,
jotka arvostavat minua ja välittävät minusta. Ihmisiä, jotka eivät satuta tai kohtele minua kaltoin. Ihmisiä,
joilla minulle on merkitystä.

Ihmissuhteeni ovat usein haasteellisia, harvemmin pelkästään kepeitä tai täysin mutkattomia. Tiedostan,
että olen ihmisenä – en se maailman helpoin, mutta on minulla hyvät ja vallattoman ihanat puolenikin.

Turvan ja nimenomaan sisäisen turvan, näen pitkälle itseni arvostamisena. Ellen tekisi töitä sen
rakentamisen eteen, en välittäisi itsestäni. Sen rakentaminen ei ole aina kivaa tai kivutonta, koska siihen
liittyy paljon asioita, monella tasolla ja monenlaisia. Suurimpana ehkä irti päästäminen, luopuminen ja
minuun juurtuneet, ei rakentavat toimintamallit.

Itsensä arvostaminen ja turva, ovat tärkeä osa niitä elementtejä, joista elämän peruspilarit mielestäni
koostuvat.

Elämä itsessään on ollut jatkuvaa muutosta. Sen mukaan mitä se on tuonut tullessaan ja mitä se on vienyt
mennessään. Mitä haasteita ja millaisia kohtaamisia on matkan varrella ollut.

Olen kirjoittanut joskus, siteeraten jotain toista, että elämä on lahja ja jokainen päivä on uusi mahdollisuus.
Sitä se on, vaikka heikkoina hetkinä, sitä ei kykene niin näkemään. Kohtaamiset matkan varrella erilaisten ja
eri-ikäisten ihmisten kanssa ja aika, jonka jaat toisen kanssa, ovat arvokkaita ja lahja jo sinällään. Ja se, että
joku on sinulle merkityksellinen ja tärkeä ja että välität ja sinusta välitetään.

Ajattelen elämästä tavallaan myös siten, kuin näen itseni ja minua ympäröivän maailman kameran linssin
läpi.

Aina en saa onnistuneita kuvia, en ole kuvatessa läsnä, en löydä sitä mitä haen kuvaamalla tai en saa
tyydytystä siitä mitä teen. Joskus kuvaaminen voi olla pelkästään suorittamista ja/tai fokuksen siirtämistä
pois ikävistä asioita. Välillä kuvat ovat mustavalkoisia ja välillä värillisiä. Välillä kuvaaminen tuottaa suurta
iloa ja hyvää oloa. Välillä kokee onnistumista ja luottaa täysin itseensä ja siihen mitä tekee.

Kuten elämä, niin kameran linssikin voi olla välillä sumea ja suunta hukassa. Ei arvosta itseään, eikä
elämäänsä. Silloin tulee palata perusasioihin, yrittämättä yhtään enempää. Riittää, kun vain on ja tekee sen
mihin sillä hetkellä pystyy ja kykenee.

Kuvatessa on hyvä tunnistaa ja tuntea käytössä olevat välineet. Silloin tietää, mitä tulee milloinkin käyttää,
mistä on hyötyä ja apua, ja missä tilanteessa.

Minulle kamera on eräänlainen kompassi ja turvasatama. Se näyttää usein suunnan mihin kulkea, toimii
välineenä rauhoittua ja kertoo, milloin on suotavaa pysähtyä. Kamera ja kuvaaminen on minulle myös
aikalisä.

Kaikki se mitä koen, näen, tunnen ja hahmotan kuvaamisen ja valokuvien kautta, kertoo minusta.
Kuvaaminen on minun elämääni – ei enempää eikä vähempää.

Kameran linssi toimii myös ystävänä itselle. Se opettaa lempeyttä ja armollisuutta. Ennen kaikkea, se on
ystävä, joka näkee sinut juuri sellaisena kuin olet. Arvokkaana ja yhtä elämänkelpoisena kuin kuka tahansa.
Elämä tarjoaa erilaista. On tärkeää poimia se olennainen – Ei ”ostaa” kaikkea sellaisenaan, vaan mutustella
ja muokata omannäköinen ja omanoloinen elämä.

-ToinenKevät-

Kuntoutuspsykoterapia tukee työssä pysymistä

Vuonna 2018 kuntoutuspsykoterapiaa sai 44 000 kuntoutujaa.

Kelan tukemaa terapiaa saavien määrä on noussut erityisesti vuodesta 2011, jolloin Kelan kuntoutuspsykoterapia muuttui harkinnanvaraisesta järjestämisvelvollisuuden alaiseksi kuntoutusmuodoksi.   Samalla terapiakorvauksen määrä nostettiin yli 26-67 vuotiaille samalle tasolle kuin 16-25 korvausosuus.

Kelan rahoittaman kuntoutuspsykoterapian tavoite on kohentaa tai ylläpitää opiskelu- tai työkykyä. Kelan toteuttamassa rekisteritutkimuksessa selvitettiin kuntoutujien työmarkkinatilannetta lakimuutoksen voimaantulon jälkeen vuosina 2011–12 hakeneiden työmarkkinatilannetta kuntoutuspsykoterapian hakemushetkestä terapian päättymiseen sekä seuranta-ajankohtaan vuoden kuluttua.

Useimmilla psykoterapiaa hakeneista oli mielialahäiriön diagnoosi (F30–F39: naisista 62 % ja miehistä 57 %) tai ahdistuneisuushäiriö (F40–F48: naisista 31 % ja miehistä 34 %). Naisista 2 % sai psykoterapiaa F50–F59-ryhmän häiriöihin, joihin kuuluvat mm. syömishäiriöt ja unihäiriöt. Miehistä vajaalla 3 %:lla oli diagnoosi F90–F98-ryhmästä, johon sisältyvät tavallisesti lapsuudessa tai nuoruusiässä alkavat käytös- ja tunnehäiriöt. Persoonallisuushäiriöihin (F60–F69) sai psykoterapiaa noin 2 % sekä naisista että miehistä. Muihin mielenterveyden häiriöihin saatiin harvoin kuntoutuspsykoterapiaa.

Yhden vuoden psykoterapiaa sai naisista 24 % ja miehistä 30 %, kahden vuoden terapiaa 27 % molemmista ja kolmen vuoden terapiaa naisista 49 % ja miehistä 43 %. Yli 60-vuotiaista suurin osa sai yhden vuoden psykoterapiajakson. Nuorten psykoterapia oli useammin pitempi kuin vuoden jakso.

Työssä hakemushetkellä olleista 26–60-vuotiaista lähes 90 % oli työssä myös kuntoutuksen päättyessä ja vuoden kuluttua siitä edelleen 85 % (Liitetaulukko 4). Opiskelijoina tässä ikäryhmässä kuntoutuksen aloittaneista yli puolet oli työssä kuntoutuksen päättyessä ja vuoden seurannassa, opiskelijoina jatkoi vain alle kymmenesosa. Sairauspäivärahalla hakemushetkellä olleista noin puolet oli työssä kuntoutuksen jälkeen. Työttömistä työllistyi kuntoutuksen päättymisajankohtaan mennessä yli kolmasosa, mutta lähes saman verran pysyi työttöminä. Noin 400 työikäistä 26–60-vuotiasta oli kuntoutustuella hakemushetkellä, ja noin kolmasosa heistä oli työssä kuntoutuksen päättyessä ja vuoden seurannassa.

Poimin tähän tekstiin tuloksia aikuisten osalta, Lääkärilehdessä julkaistussa atikkelissa Kuntoutuspsykoterapia tukee työssä pysymistä myös 16 – 25 vuotiaiden osalta.