”Kasvatuksen tulisi tukea kehoitsetuntoa niin, että jokainen lapsi tuntisi olevansa sellaisenaan oikeanlainen täysin riippumatta siitä millainen keho on”, todetaan väestöliiton blogissa Kullan arvoinen kehoitsetunto. Jos arvostamme kehoamme, viihdymme myös siinä, huollamme kehoamme ja kohtelemme sitä kunioittavasti. Kyse ei ole pelkästä kehosta, vaan itsarvostuksesta kokonaisuudessaan. Jos lapsi saa kokea olevansa hyväksytty sellaisenaan, oikeanlainen ja riittävä, hän oppii arvostamaan itseään. Hyväksyttävyys ei rakennu sen varaan, minkä näköinen tai kokoinen ihminen on.
Yksi sanojasta mitättömältä tuntuva kommentti toisen ulkomuodosta voi piirtyä sielun syvyyksiin heijastellakseen sieltä pahaaoloa vuosikymmeniksi eteenpäin. Oman vanhemman kommentti, koulukiuusaajan tölväisy, tyttö- tai poikakaverin satuttava sana, siinä se, varsinkin, jos kommentin kohde on epävarma itsestään ja kehostaan. Kukapa, varsinkin lapsi tai nuori ei sitä ainakin jonkin verran olisi.
Vahvalla itsetunnolla varustettu pystyy jättämään omaan arvoonsa pienemmät komentoinnit, mutta jatkuva arviointi ja arvostelu, saatikka kehon rajojen fyysinen rikkominen väkivallalla ja kaltoinkohtelulla jättävät jäljen jokaiseen. Kehokuvan terve kehittyminen voi estyä myös sanattomasta viestinnästä. Jos sinua ei huomata tai sinun tarpeista ei välitetä. Laastaria ei laiteta pienen lapsen pikkusormen pienen pieneen haavaan. Ei lapsi verenvuotoon kuole ilman laastarointia, eikä haava välttämättä tulehdukkaan, mutta tulehtuuko mieli? Saattaa tulehtua, kun viesti on: ”En sinun kehoa tarvitse hoitaa, ei sinun tarpeita tarvitse huomioida”.
Vastaanotolla tapaan usein ihmisiä, joilla kehon kannettavaksi on laitettu paljon, eli jopa kaikki. Kauneus, viisaus, hyväksyttävyys, riittävyys, äitiys, naiseus, ammatillisuus, jne. Niin, tuntuu että naisilla keholle jää useammin ja enemmän kanettavaa kuin miehille. Mies määrittelee itseää muillakin ominaisuuksilla. Nainen valjastaa kelpaavuutensa peilin ja puntarin määriteltäväksi.
Naisen ulkonäköpaineita kasvatetaan monta kautta, media kärkenä, mutta miksi tähän koukkuun on helppo tarttua? Vaikkei olisi helppokaan, niin miksi se tuntuu tarttumisen arvoiselta? Ainakin paino on niin konkreettinen mittari, että sitä on helppo seurata. Kalorirajat samoin, 1500 kcal on 1500 kcal, tieto tuo varmuutta, joka tuo turvallisuutta. Peilikuva onkin jo vaikeampi määre. Oma silmä ei nimittäin näytä aina realismia. Siinä vaara piileekin. Jos ei ole hyvä olla, ei peilikuvakaan näytä siltä miltä haluaisi. Oma silmä vääristää kehokuvaa, tulkinta myötäilee henkilökohtaista reagointitapaa ja mikäli se on itseä kohtaan ylivaativa ja kielteinen, ei kuvaan voi koskaan olla tyytyväinen. Ei painolukemakaan onnellisuuden mittarina ole johdonmukainen. Tavoitelukeman saavutettuaan henkilö usein laskee painorajaa, koska saavutus ei tuottanutkaan toivottua tulosta, helpompaa oloa.
Psykoterapiassa opetellaan määrittelemään itseä muun kuin pelkän ulkonäön kautta. Kun ihmisen minäkuva ja itsearvostus rakentuvat monipuolisesti, ei haavoittuvuus ole yhtä herkkää kuin ”yhden kortin varassa” ollessa. Ei ulkonäöstä, painosta ja esim. kunnosta huolehtimista tarvitse jättää, päinvastoin, Kukapa ei haluaisi nätti olla, mutta tavoitteena on lisäksi voida hyvin ja olla onnellinen.