Tärkeä viesti sinkuille

– Sinä ansaitset hyvää –

”Parisuhdetta etsiessään ihminen saattaa toistaa peruskokemusta omasta itsestään: olenko arvokas, rakkauden arvoinen, tärkeä, kelpaava? Voinko luottaa siihen, ettei minua hylätä? Tunne omasta arvosta ja kelpaavuudesta kehittyy jo suhteessa lapsuuden hoitajiin, ja siihen vaikuttavat myös myöhemmät tärkeät ihmissuhteet”. Näin kirjoittaa Väestöliiton psykologi Elina Nurminen jutussa Sinkku sinä ansaitset hyvää.

Tuttu on turvallista, vaikka se ei olisikaan hyväksi. Jos elämässä ei tunnu olevan oikein hyviä vaihtoehtoja, niin tuttu tuntuu ehdottomasti paremmalta (tai ainoalta mahdolliselta) kuin tuntematon. Jokus on niinkin, että  vaikka kohdalle osuisi hyvä, kunnollinen puolisoehdokas, niin se tuntuu ”liian hyvälle”. Ei voi luottaa että juttu kestää, ei usko että oikeasti elämä voi olla tälläistakin. Osaanko sittenkään olla hyvän ihmisen kanssa? Ansaitsenko näin hyvää…kohta se kuitenkin huomaa, etten olekaan tämän kaiken arvoinen.

Joskus altistuminen fyysiselle väkivallalle voi johtaa tällaisen arvottomuuden ja näköalattomuuden äärelle. Tärkeintä on vain selviytyä, eli välttyä uudelta väkivallalta tai ainakin niiltä pahimmilta iskuilta. Eli ”selviytyminen” on ihan jotakin muuta, kuin ns. tavallinen arkinen elämä. Ollaan jo liian kaukana terveestä itsetunnosta ja hyvän, oikeasti turvallisen elämän tavoitteista. Liian kaukana siinä mielessä, että  jaksaisi itse ponnistella irti ja parempaan. Silti jokainen väkivaltaisen elämänkin elänyt ihminen, sinkku, tai muu, ansaitsee hyvää. Täytyy hakea apua!

Aina ei taustalla ole väkivaltainen lapsuus tai oma väkivaltainen parisuhde….tai on toki, kunhan väkivallaksi ymmärretään myös henkinen väkivalta, kaltoinkohtelu, hyväksikäyttö, mitätöinti, jne… Esimerkiksi huono, epäkunnioittava, välinpitämätön kohtelu, kiusaaminen, nolaaminen tai vähättely on voinut muokata kokemusta itsestä niin olemattomaksi tai negatiiviseksi, että itselle ei osaa toivoa hyvää. Jatkaa vaan sitä, mitä on saanut ennenkin osakseen.  Miten minulle käy aina näin. Lopulta ei osaa muuta odottaakaan, kuin sitä samaa, pettymystä, suruja, unohtamista, sitä totuttua, viiltävän tuttua.

Joskus on kyse siitä, että henkilö kokee missiokseen uhrautua toisen puolesta. Yritin rakastaa terveeksi. Rakastamiselle laitetaan kova tavoite, kunhan oikein kovasti yritän ja pitkälle jaksan, niin lopussa kiitos seisoo. Rakkaus on valtava hyve, mutta ihmeitä tekevä  se ei kuitenkaan ole. Rakkaudellakaan ei muuteta ihmistä toisenlaiseksi, jos ihminen ei sitä itse halua. Rakkaus saa kummallisia muotoja, rakkauden nimissä sallitaan ja tehdään ihmeellisia asioita. Ulkopuolinen saattaa nähdä selkeästi, ettei homma enää juurikaan muistuta rakkautta, mutta itse on sokeutunut missiolleen. Ei anna itselle muuta mahdollisuutta kuin onnistua. Eponnistuminen todistaisi jotakin haavoittavaa itsestä tai eprealistisista toiveista.

Ei tästä mihinkään pääse, että marssijärjestys olisi 1) tule itse itsesi kanssa hyvin toimeen, niin 2) olet riittävän valmis tulemaan toimeen myös toisen ihmisen kanssa. Niin, sen toisenkin tulisi olla riittävän sinut itsensä kanssa. Näin jos olisi, niin voisi kuvitella, että parisuhde jäisi vapaaksi monista sinne kuulumattomista kuormitteista; täyttymättömistä toiveista, torjutuista tarpeista, hyvityksen odotuksesta, katkeruudesta, epäluuloista ja luottamisen vaikeudesta.

”Rakkautta etsiessä onkin tärkeää etsiä rakkautta myös omasta sisimmästä – itseä kohtaan. Olisiko mahdollista ”rakastaa oma itse hyvään parisuhteeseen”? Uskotko, että sinä ansaitset hyvää?”

Toinen tärkeä viesti löytyy seuraavasta artikkelista:  Et ole välttämättä sitoutumiskammoinen nirso, saatat kärsiä ahdistuneisuushäiriöstä

Marika Roseborg kirjoittaa: ”Se mikä näyttäytyy ulkopuolisten silmissä valikoivuutena, voi olla ahdistuneisuuteeseen reagoimista. Useat herkät ihmiset ovat kovin reaktiivisia ja kokevat suhteen alun liian jännitteisenä aikana. Jos toinen ei tule lähelle niin nopeasti kuin haluaisi tai tekee sen liian nopeasti, voi ahdistunut herkkä perääntyä vaiheessa, jolloin tarvittaisiin enemmänkin aikalisää, hengittelyä ja kommunikointia.

Minä sanoisin, ettet välttämättä kärsi aina ahdistuneisuushäiriöstäkään, vaan  tiedät  mikä on itsellesi luontaista ja tärkeää. Ehkä myös siitä, että kumppania toivotaan täyttämään parisuhteelle ja vain parisuhteelle asetetut tavoitteet, ei täyttämään ”koko elämää”.  Ei ole itsekkyyttä olla rehellinen sille, mitä tarvitsee ja mihin pystyy sopeutumaan, sekä mihin missään nimessä ei. Perusarvojen on täsmättävä. Keitä tahansa ei saa sovitettua yhteen ja miksi pitäisikään. Näin voimme ajatella täällä Suomessa, jossa parisuhde perustuu romanttiseen kiintymykseen.

Rosenbori kirjoittaa samaan teemaan liittyen: ”Elämänkumppania etsiessä on merkitystä, että yhteiset ydintarpeet olisivat samanlaisia, on harmilista, kuinka vähän niistäkin puhutaan tutustuttaessa. Tiedetään, että suhteen ensimetreillä esiin tulleet vastoinkäymiset ovat usein samoja, joihin suhde lopulta päättyy, siksi niihin kannattaa kiinnittää huomioita jo alussa. Ei sen tähden, että voisi karata paikalta, vaan siksi, että voisi pyrkiä selvittämään niitä ennen niiden vahvempaa sabotoivaa vaikutusta”.

(Kursivoidut kohdat ovat asiakkaiden sitaatteja.)