Ihme on jos sään vaihtelu ei vaikuttaisi mielialaan ja aktiivisuustasoon. Ei sillä, etteikö räntäpäivänä voisi tapahtua hyviä asioita, mutta on luonnollista, että kirkkaana, valoisana ja aurinkoisena päivänä mieliala kohoaa ikään kuin automaattisesti. Heräät viikonloppuaamuna, vähän normaalia myöhemmin ja huomaat, että taitaakin aurinko pilkistää. Mieleen pamahtaa heti idea ulos lähtemisestä, vaikka juuri olitkin ajatellut, että taidan tässä vielä lötkötellä ja katson sitten, mitä ohjelmaa päivääni haluan. Erityisen vahva vaikutus tuolla pilkahduksella on loppuvuodesta, jolloin päivänvaloa saadaan auttamatta liian vähän. Vetoaa aurinko minuun kesälläkin, vapaalla ei pysty olemaan sisällä, jos on aurinkoista. Niin, onhan auringon paisteesta pula joskus myös kesällä, ei tosin viime kesänä.
Pimeään vuodenaikaan, vaikkei aurinko paistaisikaan on suotuisaa piipahtaa ulkona päivänvalossa, sitä saa myös ”räntäpäivänä”. Huonollakin kelillä saa irti monenlaisia hyviä ulkoilmakokemuksia, mutta on myönnettävä, että suurin terä on poissa, jos aurinko pysyy piilossa. On se elämän voima. Monestikohan sitä on tullut kuvattua aurinkoa, sen nousua ja laskua, sädettä ja häikäisyä. Enkä taida olla ainut. Joitakin päiviä sitten eräänä aamupäivänä oli kevättalvenomainen hetki, suunnileen varttitunti, jolloin aurinko loisti kovaa ja matalalta. Ennen ja jälkeen tuon vartin taivaan peittivät tummat pilvet. Minäkin kiertelin muutaman mutkan kautta töihin, onneksi oli sen verran väljä aikataulu, en malttanut mennä vielä sisälle. Ohitustien sillalle oli pysähtynyt jokunen jalankulkija ja pyöräilijkin ja kaikki ikuistivat puhelimen kameralla aurinkoa….kaivattua valoilmiötä, lähes ihmettä, näin loppuvuodesta.
