Hetkessä tässä

 

hetkessa-tassa

Unikukka 13.2.2015

Pisara pisaralta
kuin alati uinuva joki
saavun luoksesi
pysähdyn vierellesi
sanomatta
kiirehtimättä
empimättä

kiedon käteni ympärillesi
tuon sinut tyköni
laskematta
päästämättä irti

kannan itseni uljaasti yli eilisen
palaamatta tulevaan
kivutta
kyynelittä

antaen anteeksi itselle
kysymättä lupaa
olla hauras tai heikko
kysymättä lupaa
olla vauras tai voimakas

kysymättä

hetkessä tässä

Että heittäytyisi eikä pelkäisi

Viidakko
Sydän kurkussa  1.2.2015

Pelko elämisestä on ollut ajatuksissani kuluneen puolen vuoden ajan. Lähdin viime elokuussa opistoon opiskelemaan näyttelijäntyötä, kohti vanhoja pelkojani ja ahdistuksiani, mutta en siltikään ole ollut valmis kohtaamaan niitä. Kulunut kouluaika on ollut harjoittelua ”elämisen improvisaatioon”: harjoittelua heittäytymään hetkeen ja elämään.

Tämä on ollut tuskainen puoli vuotta, ajoittain on tuntunut, että olen aloittanut paranemisprosessini syömishäiriöstä uudestaan. Toisaalta se ollut on hyvä, mutta toisaalta erittäin turhauttavaa. Olen ymmärtänyt, että tutustun nyt vasta kunnolla itseeni syömishäiriön jälkeen: en ole ennen aidosti ajatellut, että kuka olen minä, se, joka haaveilee asioista mutta ei ole tehnyt niitä. Ja nyt kun olenkin lähtenyt toteuttamaan itseäni, tätä ”uutta ihmistä”, huomaan pelkääväni seurauksia. Ja pelko ajoi minut aloittamaan tämän vuoden oksentamisella. Itsensä kohtaaminen ja omien haaveidensa tunnustaminen on kamalaa ja vaatii muutoksia monelta saralta. Pahinta tähän mennessä on ollut tunnustaa myrkylliset ihmissuhteet ja tajuta, että ne on katkaistava – pahinta se on ollut siksi, että myrkyllisimmät ovat myös olleet ne läheisimmät ihmissuhteet. Voimaa antaa kuitenkin hetkittäiset tunteet siitä, että olen oikealla tiellä ja nautin elämästäni saavat jaksamaan eloa juuri nyt, huomaan tuntevani uskoa itseeni ja ennen kaikkea oloni on ajoittain vahva. Siksi tiedän, että tätä polkua on seurattava.

Kaikesta nostatuksesta huolimatta on sanottava, että pelkään maailmaa. Tulevaa. Vaikka uskonkin itseeni ja tulevaisuuteen. On kuitenkin kamalaa ajatella, että ehkä joskus elämääni ei kuulu syömishäiriötä, ehkä joskus en voikaan turvata ruokaan tai piiloutua kotiini suklaan kanssa – vaikka sitä juuri toivon. Olen huomannut, että pelko ja haaveet ovat usein lähellä toisiaan: haaveen toteuttaminen on pelottavaa, mutta ilman haaveen toteuttamisesta pelkää, että osa elämästä jää elämättä.

Näitä asioita puntaroin varmasti koko kevään, ehkä seuraavankin kevään, mutta haaveita ja itseäni kohti ollaan menossa – sydän kurkussa.