Aikuinen lapsi vaikeuksissa…

Miten vanhemmat reagoivat?

Vanhemmuus ei lopu koskaan. Ei myöskään syyllisyys, eikä häpeäkään, ehkä. Syyllisyydestä voi olla hyötyäkin, kunhan se ei mene liiallisuuksiin, mutta häpeästä ei ole mitään hyötyä, se vain lamauttaa. Parhaimmillaan tunne nimeltä syyllisyys voi auttaa etsimään ratkaisuja, pääpointti syyllisyydessä ei siis ole itsen ruoskiminen.

Vanhemman huolessa en puhu nyt ylisuojelevasta vanhemmasta, vaan ihan tavallisesta vanhemmuudesta, joka alkaa siitä hetkestä, kun tuleva vanhempi tietää olevansa tuleva vanhempi. Vaikka kasvattaa lapsen omille siivilleen ja on oppinut luottamaan toisen pärjäämiseen, niin silti sitä kokee lapsen vastoinkäymiset ikään kuin omanaan. Silti niitä ei kannata / tarvitse / voi ratkaista. Puolesta ei kannata tehdä.

Mitä voi tehdä? Voi kysyä onko kaikki kunnossa? Voi kertoa, että on huomannut, ettei kaikki ehkä ole ihan kunnossa? Jos tuli kysyttyä liian hätäiseen, niin on hyvä kuulla, että kaikki on ok. Ellei ole kunnossa, niin antaa mahdollisuuden jälkikasvulleen ottaa asia puheeksi. Puheeksiottaminen ei varmasti ole helppoa kummallekaan, ei aikuiselle lapsella eikä hänen vanhemmalleen.

Ongelman jatkumista ei pidä mahdollistaa, mutta voi auttaa lastansa ottamaan vastuun omista ongelmistaan. Voi auttaa konkreettisesti silloin, kun lapsi työskentelee omien ongelmiensa korjaamiseksi ja elämänsä rakentamiseksi.

Itsestään pitää huolehtia. Omasta jaksamisesta huolehtiminen ei ole koskaan itsekästä. Et voi auttaa muita, jos uuvut. Ja jo ihan itsensä takia, jokaisen kannattaa huolehtia jaksamisestaan. Ei se aikuinen lapsikaan haluasi nähdä, että äiti tai isä uupuivat hänestä huolehtiessaan tai häntä auttaessaan. LUE LISÄÄ alla olevasta linkistä:

Miten auttaa aikuista lasta, niin ettei itse uuvu? Perheterapeutti kehottaa kuuntelemaan tunteita?