Pitkästä aikaa kirjoitan. Ja tällä kertaa ihan hyvällä fiiliksellä. Tai en nyt sanoisi hyvällä, mutta ainakin tasaisella. Lueskelin tuossa jokin aika sitten vuoden takaisia kirjoituksiani, ei ollut nättiä luettavaa, itkuhan siinä pääsi. Tosi vahvasti omasta tekstistä on luettavissa se fiilis, se ahdistus, pelko, hämärät mietteet, kapea ajattelu, toivottomuus, sisäinen kipu ja surullisuus, joita pahimman masennuksen aikana koin.
Nyt on siis tasainen tilanne. Ihan onnellista on, tosin jokin juttu mua itsessäni askarruttaa. En oikein osaa nimetä tätä tunnetta. Se on jokin semmoinen ahdistunut pienellä pelokkuudella maustettu tietämättömyys ja samaan aikaan kuitenkin toiveikas tunne hyvästä ja itsevarmemmasta tulevaisuudesta. Tuo pelokkuus liittyy varmaan siihen, että uudet tavat toimia ja elää on aina harppaus tuntemattomaan, pois omalta mukavuusalueelta, tai no mukavuus ja mukavuus… Siis kuitenkin pois sieltä tutusta ja turvallisesta vanhasta toiminnasta. Vielä kun tätä uutta ei ihan handlaa niin saattaapi olla, että sieltä sit putoaa ja kovalle alustalle kun meneekin pieleen.
Ahdistuneisuus liittyy ehkä vähän samaan asiaan. Että onko mun muututtava? Miksi muutun? Muutanko itseäni liikaa? Miten muut suhtautuvat muutokseeni? Onko sillä väliä?
Muutosvastarinta. Eikös tämän jälkeen tule se motivaatio ja myönteisyys muutokseen… Hope so.
Jotenkin mulle kuitenkin tuo turvaa se, että olen oppinut ainakin jollain tasolla pysähtymistä. Pysähdyn miettimään, mikä on minulle parhaaksi. Pysähdyn, kun aivot alkavat käydä kierroksilla ja miljoonan kysymyksen mietteet meinaavat vallata pääkopan. Pysähdyn, kun mietin mitä muut ajattelevat, mitä minulta odotetaan, mitä minun muiden mielestä pitäisi olla… Kun sillä ei ole merkitystä. Merkitystä on sillä, että mietin, mikä on minulle parhaaksi. Mitä minä haluan. Mitä minä itsestäni ja elämästäni ajattelen.
Pysähtyminen, asioiden suhteuttaminen ja oman tilanteeni tarkasteleminen lintuperspektiivistä ovat semmoisia äärettömän hyviä keinoja ainakin mulle selvitä hankalista tilanteista. Nämä mun pitäisi pitää mielessä nytkin, kun tulevaisuus pelottaa ja ahdistaa. Minä selviän kyllä.
Arjessa ihanaa on hyvät päivät, valo, onnistumiset, töissä käyminen, lapsen kanssa eläminen, musiikki ja liikunta. Nyt kun viime syksy ja talvi menivät hyvin, on alkanut syntyä syvempää luottamusta siihen, että ei mun tarvitse enää mennäkään sinne pohjalle uudestaan käymään. Se mua ei pelota, ei enää. Toki hankalia päiviä on edelleen, kaikillahan niitä on. Mutta niistä selvitään, ne ei romahduta mua enää. Jotenkin semmoista rauhaa on saanut itseensä, ei tarvitse suorittaa, sen kuin keskityn vaan hetkeen kerrallaan.
Ainiin. Musta on hirveän hauskaa, kun ihmiset, ketkä mut tietää vasta nyt masennusjaksojen jälkeiseltä ajalta, ovat aina yhtä yllättyneitä kun mä kerron taustastani ja esimerkiksi siitä, että käyn terapiassa masennuksen vuoksi. Niillä loksahtaa leuka alas ja silmät pyöristyy. ”En olis ikinä siusta uskonut, oot aina niin ilonen ja pirteä ja sosiaalinen ja…” Niinpä, ei sitä ehkä uskoiskaan. Nämä tyypit aina ihmettelee, miten mä uskallan ja pystyn puhumaan asioista niin suoraan ja avoimesti. Yksikin uusi ystäväni sanoi, että muutin hänen käsitystään masennuksesta ja masennustaan hoitavasta ihmisestä.
Niin, ei me olla mitään mörköjä. Me ollaan ihan tavallisia tyyppejä, niin kuin kaikki muutkin. Osa meistä käy töissä, osa ei, mutta pyrkii siihen. Meillä on arki, harrastukset, ehkä autolaina, lapsia, me lenkkeillään ja käydään ihan samalla tavalla ruokaostoksilla kuin kaikki muutkin. Me nauretaan, me itketään, me käydään ravintolassa ja välillä käperrytään kotona viltin alle vain makaamaan ja fiilistelemään elämää. Ihan niin kuin te kaikki muutkin.
-Scarlett-