Vitkastelu, vetkuttelu…

….eli prokrastinaatio. Uusista ja erikoisista nimityksistä voidaan olla montaa mieltä, mutta ymmärrettävänä pointtina tässä yhteydessä on se, että termillä prokrastinaatio korostetaan sitä, että vitkastelussa ei ole kyse laiskuudesta. Laiskuus ei ahdista kokijaansa, kanssaihmisiä kyllä. Prokrastinaatio ahdistaa ainakin kokijaansa.

Ilmiö oli nostettu Ylellä yhtenä koronaseurauksena etäopiskelun ja etätyön lisääntymisen kautta. Oletko sinäkin prokrastinoija? Prokrastinaatio eli vitkuttelu on varsinkin korona-ajan ongelma – laiskuuteen sitä ei pidä sekoittaa Mitä itsellisemmäksi oman työn ohjaaminen käy, sitä enemmän vitkastelu valtaa henkilön, jonka haasteena aloittamisen vaikeus on ollut aiemminkin. Etäilyssä  tekemisestä puuttuu rakenteita, välitavoitteita, palautetta ja yhteisön tukea.

Evermind-sivustolla on aiheesta hyvä artikkeli, jossa todetaan, että vitkastelu on tunteiden säätelyn ongelma, ei ajanhallinnan ongelma. Lue lisää Prokrastinaatio on vetkuttelua ja asioiden lykkäämistä – miksi teemme niin ja miten päästä siitä eroon?

Vitkastelu on yritys olla kohtaamatta hankalia tunteita, esimerkiksi tylsistymisen, epävarmuus, turhautuneisuus ja riittämättömyys.

Kuulostele, pälättääkö pääsi sisällä kenties tiukkailmeinen perfektionisti, jolle oikeastaan mikään ei ole riittävän hyvää. Kysy sisäiseltä täydellisyyden tavoittelijaltasi, voisiko joskus tarpeeksi hyvä riittää.

Epävarma ääni saattaa kuiskia, että ei kannata, koska kaikki muut osaisivat tämän varmasti paljon paremmin. Sitä kuiskijaa kannattaa lempeästi kehottaa olemaan liioittelematta.

Yritä siis opetella sietämään epämiellyttäviä tunteita sen sijaan, että rientäisit heti miettimään, miten hankala tunne tukahdutetaan: Selvä, nyt ahdistaa ja tältä se tuntuu. Mielenkiintoista.

Kun kuljet hankalan tunteen läpi, huomaat, että mitään oikeasti kamalaa ei tapahdu. Seuraavalla kerralla et ehkä enää jähmetykään sijoillesi tai etsi pikaista helpotusta pingviinivideoista vaan tartut toimeen.

Keskustelun muistisäännöt

Työpsykologian tohtorin Helena Åhmanin muistisääntö hyvään keskusteluun painetilanteessa. Menee aika hyvin, kun nämä kaksi asiaa pysyvät yhtä aika läsnä: Tärkeintä hankalissa keskustelutilanteissa on säilyttää suoruuden ja myötätunnon tasapaino. Puhutaanpa kasvotusten, etänä tai tekstimuotoisena.

Viestein kommunikoijia Åhman muistuttaa siitä, että kirjoitetut viestit tulkitaan usein negatiivisemmin kuin mitä ne on kirjoitettu. Jos kaikki viestit kirjoitettaisiin kaksi astetta ystävällisemmin kuin luontaisesti tekee, moni pieni hankaus jäisi pois. Silloin se sävy on suunnillleen se tarkoitettu.

Harvat meistä vetävät panttivankineuvotteluja, mutta sieltä maailmasta otetut ohjeet soveltuvat hyvin mihin tahansa ihmisten välisiin kohtaamisiin. Mitä haastellisimpia kohtaamisia, niin sitä merkityksekkäimmiksi osoittautuvat seuraavat seikat:

Ensimmäisenä se, että jaksaa olla utelias toisesta ihmisestä, eikä leimaa häntä milään tavalla. Toisena se, että jaksaa luoda tunnesidettä mitä hankalimmassakin tilanteessa. Kolmanneksi, että sulla on halu auttaa.

Åhmanin haastattelu Yle Uutisissa ja Puoli Seitsemän lähetyksessä

Ylisukupolvinen trauma

Yle Dokumentin artikkelissa Väkivallan perintö on haastateltu traumapsykoterapeutteja ja neuropsykologian erikoispsykologia sotatraumojen ilmenemisestä ja ylisukupolvisuudesta. Artikkelin lopussa on linkit kolmeen aihetta käsittelevään dokkariin.

Sotatrauma saattaa saada erilaisia muotoja seuraavan sukupolven ja sitä seuraavan sukupolven elämässä. Sanotaan, että usein vasta kolmannessa ja neljännessä sukupolvessa alkaa tulla tilaa kohdata ja käsitellä asioita. Jos ajatellaan Suomessa sodan jälkeistä aikaa, 40-luvun lopulla syntyneet olisivat toista sukupolvea, sitten 70-80-luvulla syntyneet kolmatta. Heilläkin alkaa olla jo lapsia; nykypäivänä on jo siis neljännenkin polven ihmisiä olemassa.

Siirtymä tapahtuu varhaisessa vuorovaikutuksessa neuraalisesti, hormonaalisesti, kognitiivisesti ja käyttäytymisen kautta yli sukupolvien.

Sota-ajan käsittely menee usein määrätyssä aikataulussa. Ensimmäisellä on yleensä sisäinen tarve yrittää olla etäällä kaikesta, mitä on joutunut kokemaan. On vahva halu suuntautua nykyhetkeen ja tulevaan. Silloin se, että voi tehdä työtä, voi toimia, voi keskittyä vaikka muihin ihmisiin ja omien lasten elämään, antaa suojaa suhteessa omaan sisäiseen oloon. Ja sitäkin tietysti ilmenee, että vältetään muistoja turruttamalla mieltä päihteiden avulla.

Toisen ja kolmannen sukupolven edustajilla ei ole mukanaan sodan taakkaa oman kokemuksensa kautta, mutta he ovat usein niitä, joiden oireilusta aletaan havahtumaan ylisukupolvisen trauman olemassaoloon ja seurauksiin. He voivat kokea oireita, joita on mahdoton ymmärtää heidän oman elämänsä kokemusten kautta. Oireet saattavat sen sijaan sopia erittäin hyvin jopa sekä ajallisesti että sisällöllisesti heidän vanhempansa kokemuksiin. Näiden oireilujen jäljittäminen edelliseen sukupolveen vaatii aina oman tutkimusmatkansa

Henna Salakari on tehnyt Radio Yle 1:n dokumenttiryhmälle kolme dokumenttia historian traumaattisista vaikutuksista, kaksi sodan traumojen ylisukupolvisuudesta yksilön kannalta: Kahlittu Tahto ja Väkivallan Perintö. Kolmas Pahuuden Paradoksi käsittelee mm. sotapropagandaa ja sen suhdetta ylisukupolvisiin ilmiöihin.   

Kahlitun Tahdon päähenkilö etsii syitä omalle ”hyytymiselleen”, toimintakyvyttömyydelle, jolle ei ole näkyvää syytä. Epäilykset suuntautuvat ylisukupolviseen traumaan tai lapsuuden traumaan, josta ei ole varmoja todisteita. 

Dokumentissa Väkivallan Perintö käsitellään sotatraumoja ja niiden aiheuttamaa väkivaltaisuutta. Samalla pohditaan laajempaa kysymystä, mistä väkivalta ylipäätään tulee ihmisyhteisöön. Molemmissa ohjelmissa kerrotaan trauman vaikutusmekanismeista sekä miten trauman juuret ja juonteet usein paljastuvat ihmiselle itselleen vasta tutkimisen kautta kuin sipulia kuorien. Siten asia usein etenee terapiassakin.

Dokumentti Pahuuden Paradoksi ruotii mm. 1930-luvun kehityskulkuja Kolmannessa Valtakunnassa ja pohtii miten sen ajan propagandan keinot toimivat.